Arkisto maaliskuu 27th, 2011

27/03/2011

Klassikkokitarat, osa 6: Rickenbacker 330/360

”Brääääääännng!!!”

Beatles-kappalleen ”A Hard Day’s Nightin” alkusointu sanoo niin hyvin, mistä Rickenbacker-kitaroissa on oikein kyse: jäntevyys, avoimuus, ja helisevä perusolemus.

Tärkeimmässä asemassa Rickenbackerin kitaramallistossa on firman 300-sarja, etenkin mallit 330 ja 360.

Vuonna 1958 Rickenbacker esitteli uuden Capri-mallistonsa – 12 puoliakustista kitaraa, jotka olivat saksalaisen kitararakentajan Roger Rossmeislin kehittämiä. Kaikilla oli yhteistä kokopuusta (vaahtera) kaiverrettu runko ja vaahterasta (tai vaahterasta ja pähkinäpuusta) valmistettu, liimattu kaula.

Mallitunnukset alkoivat numerosta 310, ja pienemmät numerot olivat lyhyellä mensuurilla varustettuja kitaroita – niin kuin John Lennonin 325 (= lyhyt mensuuri, kolme mikrofonia, ja vibrato).

Isommat numerot olivat täydellä mensuurilla varustettuja malleja, joista mallitunnukset 360:sta ylöspäin tarkoittivat Deluxe-malleja, joilla oli reunalistoitetu kaula ja runko, sekä isokokoiset kolmio-/hai-eväs-otemerkit otelaudassa.

Kaikissa malleissa oli vuosina 1958-64 sama runkomuoto, joissa on melko terävät sarvet. Vuonna 1964 Rickenbacker muutti Deluxe-mallien runkoja pyöreämmäksi, minkä takia etupuolen reunalistoituksesta luovuttiin.

Ensimmäisen runkoversion tunnetuimmat käyttäjät olivat John Lennon (325), George Harrison (12-kielinen 360/12) ja Pete Townshend, joka käytti (ja murskasi!) The Whon alkuvuosina 370-mallin Export-version (malli 1998), jossa Rickenbackerin oman turkkilaisen sapelin muotoisen kaikuaukon sijaan käytetään perinteistä f-aukkoa.

The Byrds-yhtyeen Roger McGuinn ja REMin Peter Buck ovat uudemman runkomuodon uskolliset Rickenbacker-soittajat.

Omanleimaisen soundin ohella tärkeämmät Rickenbacker-ominaisuudet ovat Deluxe-mallien stereo-valmius, sekä suhteellisen ohut ja kapea kaula.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 37 muun seuraajan joukkoon