Posts tagged ‘Squier’

04/05/2012

Testipenkissä: Zoom B3

****

Punainen Zoom B3 (hinta: 219 euroa) on multiefekti bassolle ja harmaan G3-kitaraefektin sisarmalli.

Molemmissa laitteissa on sama, soittajaystävällinen käyttölogiikka ja perusrakenne. B3:n keskeinen ajatus on se, että se on, runsaasta varustelustaan huolimatta, yhtä helppokäyttöinen kuin kolme vierekkäistä efektilootaa.

Zoom B3:n suuri etu on sen muunneltavuus: kukin kolmesta efektistä tarjoaa peräti 111 efektityyppiä, joita voi vapaasti yhdistellä omien tarpeiden mukaan. Efektityyppien valinta ja parametrien säätäminen tapahtuu kätevästi suurien näyttöjen yllä olevien painonappien ja alle sijoitettujen säätimien avulla.

Kolmen efektin yhdistelmää kutsutaan Zoomissa patchiksi, ja B3 tarjoaa 100 muistipaikkaa vapaasti muunneltaville patcheille.

Pedaalin takapaneelista löytyy yllättävän laaja valikoima erilaisia tuloja ja lähtöjä: jakkituloon voi liitää sekä perinteisiä passiivisia soittimia että aktiivielektroniikalla varustettuja bassoja. Jakkilähtöistä saa joko stereo- tai monofonista signaalia, ja vasemman kanavan lähtöön voi kytkeä myös korvakuulokkeet. Jakkilähtöjen lisäksi voi käyttää B3:n balansoitua xlr-lähtöä, ja sen viereissä sijaitsevien kytkimien avulla voi määrittää, tuleeko signaaliin efektejä vai ei, ja onko maadoitus kytketty vai ei. Usb-portin kautta voi vaihtaa patcheja tietokoneen (Win/Mac) ja B3:n välillä.

Lisäksi laitetta voi myös käyttää ulkoisena äänikorttina, ja täten äänittää suoraan sekvensseriin.

Zoom B3 saa virran joko virtalähteestä (kuuluu hintaan), neljästä AA-paristosta tai tietokoneelta usb:n kautta.

Zoom B3:ssa on kaksi eri päänäkymää – Patch ja Home. Patch-näkymässä siirrytään efektipatchistä toiseen. Kun painaa ainoastaa keskimmäistä tai oikeaa jalkakytkintä alas efektiohjelma vaihtuu edeltävään tai seuraavaan patchiin. Polkemalla samanaikaisesti joko vasenta ja keskimmäistä tai keskimmäistä ja oikeaa kytkintä B3 siirtyy kerralla kymmenen efektipaikkaa taakse- tai eteenpäin – intuitiivista ja nopeaa toimintaa siis.

Home-näkymässä taas B3 näyttää käytössä olevan patchin yksittäiset efektit vierekkäin, jolloin jalkakytkimillä voi potkaista lennossa efektejä päälle tai pois. Home-näkymä on myös se tila, jossa hienosäädetään efektien parametrejä tai luodaan kokonaan uusia efektipatcheja.

Zoom B3:n graafinen toteutus on mielestäni erittäin onnistunut – efekti- ja vahvistintyyppien ikonit antavat heti hyvän tuntuman siitä, mistä efektistä on kyse, ja niiden namikat vastaavat efektien tämänhetkisiä asetuksia.

Kuten näistä kuvista jo näkyy…

…on B3:n efektityyppien ja vahvistimallien tarjonta todella laaja.

Esimerkiksi bassosoundille usein niin tärkeä kompressori on edustettuna monena eri versiona, joilla kaikilla on oma karakteerinsä.

Maukkaiden efektien lisäksi punaisesta Zoomista löytyy vielä tarkka kromaattinen viritysmittari, harjoituskäyttöön sopiva metronomi/rytmikone…

…sekä 40:n sekunnin loopperi, jonka voi tahdistaa tarvittaessa sisäiseen rytmikoneen.

Lisäarvoa pakettiin tuovat helppokäyttöinen Steinberg Sequel LE -audiosekvensseri (Win/Mac), sekä Zoomin oma Edit & Share -softaeditori, jolla Windows- ja Mac-käyttäjät voivat luoda, etsiä ja järjestää patcheja tietokoneella.

****

Mielestäni Zoom B3 on erittäin onnistunut multiefekti bassistille, ja se sijoittuu hintaluokassaan selvästi parhaimmistoon. Efektivalikoima on todella laajamittainen ja efektien laatu kiitettävää tasoa. Basson signaalissa säilyy potku ja Zoomin oma kohina on käytännössä olematon.

Myös B3:n käyttöliittymä on mielestäni todella onnistunut – tässä lootassa efektien runsaudesta voi todellakin nauttia, eikä uusien patchien luomiseen menee tolkuttomasti aikaa, vaan touhuun pääsee käytännössä heti mukaan.

Zoom B3 on siis laadukas pakettiratkaisu kaikille basisteille, riippumatta musiikkityylistä.

Seuraavat pätkät on äänitetty Squier Jazz -bassolla (vm. 1985) suoraan XLR-lähdön kautta Apple Garagebandiin:

Zoom B3 – puhdas vahvistin (Mark Bass -malli)

Zoom B3 – flanger

Zoom B3 – fat octaver

Zoom B3 – envelope filter

Zoom B3 – Jaco’s defretter

Zoom B3 – octave distortion

Zoom B3 – synthesizer

Zoom B3 – rumpukoneen soundi

****

Zoom B3

213 €

Maahantuoja: Studiotec

****

Plussat:

+ soundi

+ kestävä rakenne

+ pieni koko

+ laaja vahvistin- ja efektivalikoima

+ intuitiivinen käyttöliittymä

+ toimii myös paristoilla

+ USB-äänikortti

****

30/03/2012

Pictures of Blogi – EBS-test coming up next week!

14/03/2012

Uutuusbasso: Squier Mikey Way Mustang Bass

My Chemical Romance -bändin bassisti Mikey Way on saanut oman nimikkomallinsa Squierilta.

Squier Mikey Way Mustang -basso perustuu lyhytmensuuriseen 1960-luvun Fender-klassikkoon. Tavallisesta poikkeava Silver Sparkle -viimeistely mustilla Competition-raidoillaan, sekä passiivinen humbucker-mikrofoni ovat tämän nimikkomallin tunnusmerkkejä.

24/02/2012

Classic Guitars, part 9: Fender Jazzmaster and Jaguar

The Fender Jazzmaster was introduced in 1958 as a conscious effort to broaden Fender’s user base and appeal.

The company’s first efforts – the now legendary Telecaster and Stratocaster models – had already proven to be successful, but were then still widely perceived as bright-sounding guitars for Country & Western, as well as early Rock ’n’ Roll. Now Leo Fender and his team were aiming for the more ”serious” guitarists of the Jazz and Easy Listening genres.

Fender kept the standard long Fender-scale (25.5″), but – for the first time – added a rosewood fingerboard. The reasons for the rosewood board were both cosmetic – it looked classier than the lacquered maple of previous models – as well for tonal reasons, with rosewood imbuing the sound with a warmer timbre. The Jazzmaster was also the company’s first guitar with an enlarged version of the Strat-headstock, which was meant to combat dead spots and wolf-tones.

The body was a brand-new design premiering the company’s patented offset waist feature, meant to improve balance, especially when playing seated.

A new, front-mounted vibrato with a softer, spongier action (meant as a direct competitor to Bigsby’s models) was also devised. The vibrato – which worked with a separate, rocking bridge – was easy to adjust from the front, and also featured a locking mechanism for disabling the system (and keeping the guitar in tune even after a string breakage).

The most important changes took place in the electronics of the Jazzmaster: The pickups were clearly Fender’s attempt at getting a Gibson P-90 -type tonality, with the wide and flat coils. The controls featured two different circuits, with the normal circuit offering a 3-way toggle switch, as well as a master volume and tone control. A slide switch on the scratchplate’s upper shoulder engaged the so-called Rhythm Circuit, which switched on only the neck pickup going through its own set of volume and tone controls (above the neck pickup).

After a first wave of enthusiasm over Fender’s new top-of-the-line guitar, the Jazzmaster’s success sadly waned. Most conservative Jazz guitarists wouldn’t touch Fender’s ”plank” with a barge pole, and still considered the sound as too bright, while the company’s usual customers were perfectly happy with their more straightforward Strats and Teles.

The biggest genuine problem with Jazzmasters lies in their singlecoil pickups, which take in a lot of extraneous hum and interference (just like P-90′s do).

Modern players also tend to complain about the vibrato system’s flimsy bridge saddles, although, in fairness, one should note that this is mostly due to our modern light string gauges. The Jazzmaster-vibrato had been designed at a time when ”light gauge” meant an 012-set with a wound g-string.

Today the Jazzmaster’s appeal lies mostly in the alternative field, and not too many name players spring to mind:

Thurston Moore and Lee Ranaldo (Sonic Youth), J Mascis (Dinosaur Jr.), as well as British songwriter Elvis Costello are the most well-known Jazzmaster players.

****

In 1962 Fender took the Jazzmaster as the basis for a brand-new model, geared towards Surf and Pop guitarists – called the Fender Jaguar.

The Jaguar was Fender’s first guitar with 22 frets, and it featured a relatively short scale of 24″ (even shorter than Gibson’s usual 24.75″). The general look stayed in place, but the Jaguar was adorned with glitzy chrome control plates.

Fender took the criticisms over the Jazzmaster-pickups to heart and designed new pickups for the Jaguar. The new units are reminiscent of Strat-pickups, but feature slightly higher coils, as well as metal shielding plates that enclose most of the pickups’ bottom and sides.

The normal/Rhythm-circuit set-up stayed in place, but the normal circuit now featured three slide switches – an on/off-switch for each pickup, plus a ”strangle” switch that cuts all bottom end from the output signal.

The Jaguar originally also came equipped with a detachable mechanical string mute, which wasn’t well-received by guitar players.

Sadly, the Jaguar’s fate followed along the Jazzmaster’s lines – after a first wave of success sales dwindled in the wake of the British Invasion.

The most famous names associated with the Fender Jaguar are Carl Wilson (The Beach Boys), Kurt Cobain (Nirvana) and Johnny Marr (The Smiths, Modest Mouse).

As with the Jazzmaster, the Jaguar has seen a resurgence of sorts over the past few years, with many new and modified versions springing up, such as the Fender Blacktop Jaguar HH.

07/02/2012

Frank Bello @ Bass Clinic 2011 – Got the Time

01/02/2012

Can I play Metal on a Telecaster?

Of late there’ve been repeated questions about the venerable Telecaster’s suitability for Metal-playing, so I thought I should respond:

Starting in the Eighties a myth has grown that Hard Rock and Metal can only be played on guitars specially designed for these types of music. In reality there isn’t a special sub-species of instruments – if you look closely enough most ”Metal guitars” have their roots in classic models, most derived in some way from Gibson’s classics.

A Fender Telecaster is as suited for Metal as most other solidbody electrics – as long as you don’t plan on using a strictly vintage-type Tele.

A vintage Telecaster’s ”problem zones” for hard ’n’ heavy are its singlecoil pickups, its ashtray bridge, its small frets and small radius (= very convex) fingerboard.

Singlecoils suck in way too much extraneous electromagnetic noise (buzz and hum) to be of any practical use in a high-gain environment. Additionally, the metal cover on the front pickup as well as the grounding plate on the back pickup tend to induce howling feedback at extreme volume and gain settings.

A vintage Tele’s bridge is problematic when it comes to spot-on intonation, because it only features three bridge saddles. Furthermore, the relatively thin metal plate the bridge is made of also is a regular culprit when it comes to high-gain howl.

A small fingerboard radius coupled with small frets makes string-bending noticeably more difficult.

****

The easiest way to deal with these problems is to select a Tele-model that’s already equipped with a six-saddle-bridge, humbuckers and a flatter fingerboard with bigger frets. Good examples are:

The Squier Jim Root Telecaster

****

The Fender Classic ’72 Telecaster Deluxe

****

The Fender Telecaster FMT HH Special Edition

****

31/01/2012

Sopiiko Telecaster-malli metallimiehelle?

Viime aikoina kysytään yhä useammin Telecaster-kitaran sopivuudesta Metal-musiikkiin, niin ajattelin vastata siihen:

1980-luvulla alkoi syntyä sellainen käsitys, että Hard Rock- tai Metal-soittamiseen voi käyttää vain juuri siihen tarkoitukseen sunniteltu sähkökitaraa. Todellisuudessa ei ole olemassa varsinaista Metal-kitaran alalaji, vaan käytännössä kaikilla Hard Rock -soittimilla on esi-isä jossain klassikkomallissa – usein ne ovat Gibson-klassikkojen johdannaisia.

Fender Telecaster sopii alustana yhtä hyvin Metal-soittimeksi kuin useimmat muut lankkukitarat, jos vain ei ole tarkoitus vetää täyttä moshausta vintage-tyylisellä mallilla.

Vintage Telen ”ongelmakohdat” tässä yhteydessä ovat yksikelaiset mikrofonit, laatikkomainen talla, ohuet nauhat ja hyvin kupera otelauta.

Yksikelaiset mikrofonit ottavat vastaan aivan liikkaa ulkoista huminaa ja hurinaa, minkä takia suurilla gaineilla soitetaan yleensä humbuckereilla. Tämän lisäksi etumikrofonin kuori ja tallamikrofonin alla oleva metallilevy aiheuttavat kovilla volyymillä usein feedback-ulinaa.

Vintage Telen tallassa piilee kaksi ongelmaa: intonaatio ei ole koskaan täysin kohdallaan, koska on vain kolme tallapalaa, ja suhteellisen ohut metallilevy aiheuttaa myös itse jonkin verran feedback-ongelmia.

Pienet nauhat ja otelaudan voimakas kaarevuus taas tekevät kielten venytyksistä vaikeaa.

****

Helpoin tapa ”korjata” näitä ongelmakohtia on hankkia jo valmiiksi nykyaikaistettu Telecaster-malli, jossa on kuudella tallapalalla varustettu talla, humbuckerit ja loivempi otelauta isoimmilla nauhoilla, kuten esimerkiksi:

Squier Jim Root Telecaster

****

Fender Classic ’72 Telecaster Deluxe

****

Fender Telecaster FMT HH Special Edition

****

31/01/2012

NAMM 2012 – Squier Vintage Modified Surf Stratocaster

Upouusi Squier Surf Stratocaster on saanut selviä vaikutteita Stevie Ray Vaughanin kuuluisalta ”Charley Stratolta”, jonka mestari hankki itselleen Dallasissa Charlie Wirzin Charley’s Guitar Shopilta.

Kyse on lehmusrunkoisesta, 1960-luvun-tyylisestä Stratosta, johon on asennettu satsi Danelectro-kitaroista tuttuja Lipstick-mikrofoneja. Squier Surf Straton mikrofonit ovat Seymour Duncanin Duncan Designed -sarjan LS-102-mikrofonit.

Vintagea loivempi otelaudan radius (9,5″) ja paksummat nauhat helpottavat kielten venymistä, mutta SRV:n suosimat erikoispaksut kielet jätettiin Squierilta onneksi pois.

25/01/2012

New book — Uutuuskirja — Squier Guitars/Tony Bacon

18/01/2012

Changing strings – vintage-style Stratocaster

Photos: Miloš Berka

****

Here’s what you need:

A pack of strings, a wire cutter, a tuner and a guitar lead. A cheap plastic crank speeds up the whole process of string winding.

A metal ruler comes in handy for measuring the vibrato’s tip-up (the distance between the back of the baseplate and the face of the guitar), as well as the action at the 12th fret before you start. If you take down these measurements it will be easy to readjust your guitar’s vibrato and action, should the need arise, due to the new string set differing in gauge compared to the old set.

****

It’s easiest, in my opinion, to take off all of a Strat’s strings once.

****

The old strings are much easier to pull out of the vibrato block, once you’ve snipped off the coiled end that was formed by the tuner post.

****

And out the string comes…

****

On vintage-style Stratocasters the tuners are copies of old Kluson-machines, which feature a well inside the tuner post for the string to go in.

****

It’s a good idea to check the tuners for loose fixing screws, and tighten them carefully, if necessary. Slightly stiff tuners benefit from a drop of oil, applied via the small hole in the tuner’s back cover.

****

I recommend starting with the low E-string, working your way up. This way offers you slightly more manoeuvering space on the headstock than doing it the other way around.

The new string is fed into the vibrato block and through the vibrato’s base plate. Pull the string up first in a straight line away from the body, until you feel the ball-end hitting the top of the vibrato block, before pulling the string towards its tuner.

If you pull the string carelessly through the vibrato block, pulling it towards the tuner before the ball-end has travelled fully through the block, you can easily end up with a kink in the brand-new string, which may well cause breakage, possibly already during the first tune-up.

****

Because of the handy hole in the tuner post, you won’t need the full length of string. Shorten it, by cutting it off at about the second next tuner post (in this case at the D-string’s tuner). Be careful, cutting through a string may cause it to jump at you. The cut-off point is very sharp, so mind your eyes!

****

Feed the start of the new string all the way into the tuner post…

…then bend it towards the headstock, once it’s in.

****

Keep the string pressed downwards, while you’re turning the crank. Each new winding should pass under the one before it.

****

Note that the bridge saddles on a vintage-type Strat feature no groove for string alignment. You can check the correct alignment by looking at the middle pickup. Each string should pass over its magnet approximately through the middle.

Realigning a string is much easier, if you remember to tune down a few turns before pushing the string over the saddle’s surface.

****

Getting new strings to stay in tune is a much faster process, if you stretch each string carefully. It works like this: First you tune to pitch, then you stretch each string, and retune again. Once you’ve repeated this process four to five times, you should be ready to go (a floating vibrato may need a few tugs and retunings more).

Your fretting hand should hold down the string you’re stretching at the first or second fret to avoid damage to the top nut.

Once the guitar is in tune you should check the tip-up of the bridge and the string action at the 12th fret and compare it with the values measured with the old string set. Adjust the tip-up first by changing the position of the spring claw inside the back compartment, before adjusting the action via the bridge saddles’ adjustment screws.

****

The last stage should be checking and resetting the guitar’s intonation. Always check your intonation with the guitar in playing position, by comparing the correctly tuned open string (or its 12th fret harmonic) to the fretted pitch at the 12th fret.

If the fretted note is flat (its pitch too low), you need to adjust the bridge saddle closer to the bridge pickup. Give the screw a few turns, then retune and check again. Repeat if necessary.

If the fretted note is sharp (its pitch too high), you need to adjust the bridge saddle further away from the bridge pickup. Give the screw a few turns, then retune and check again. Repeat if necessary.

***

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 47 muun seuraajan joukkoon