Search Results for “kielten vaihtaminen”

30/07/2012

Sähkökitaran osto-opas, osa 4 – Mitä tarvitsen kitaran lisäksi?

Sarjan viimeisessä osassa mennään sähkökitaran tärkeimpiä lisätarvikkeita läpi.

****

• Vahvistin

Sähkökitara tarvitsee työpariksi vahvistimen. Kitaraa voi toki soittaa myös akustisesti, mutta silloin soitto muuttuu – etenkin lankkukitaralla – usein liian raskaan kätiseksi.

Hyvää soittotekniikkaa varten kannattaa mielestäni hankkia ainakin joko kuulokevahvistin…

…tai pieni harjoitusvahvistin.

****

• Johto

Kitaran ja vahvistimen väliin tarvitaan vielä kitarajohdon. Edullisemman kitaran (alle 1.000 €) mukaan tulee lähes aina samassa paketissa erittäin halpa johto, joka kelpaa heikon laadun vuoksi korkeintaan hätäratkaisuksi.

Hyvässä johdossa on kelpo johdin, toimiva mekaaninen ja sähkömagneetinen suojaus, sekä laadukkaat plugit.

Jos käytät Gibson SG -tyylistä kitaraa tai sellaista puoliakustista, jossa jakki sijaitsee säätimien vieressä kitaran etupuolella (kannella), suosittelisin sellaista johtoa, jossa on kitaran puolella kulmaplugi.

****

• Pussi/Laukku

Kunnon topattu pussi (engl. gig bag) tai kova laukku on paras paikka säilyttää soittimensa varastoimista tai kuljetusta varten.

Topattu pussi on kevyempi kantaa ja toimii erittäin hyvin monissa tilanteissa.

Arvosoittimelle, ja kuljetuksia bändibusissa tai lentokoneen ruumassa varten, kova laukku tarjoaa useimmiten parempi suojaa kuin topattu pussi

****

• Teline

Kun pitää tauon treeneissä tai lavalla, laadukas kitarateline (ständi) on soittimelle se ainoa oikea paikka. Teline tukee kitaran ja suojelee sitä kaatumista vasten.

Jos kitarasi on viimeistelty nitrolakalla (esim. kaikki Gibson-soittimet) on syytä varmistaa, että telineen kumipinnat eivät reagoi nitrolakan kanssa. Muuten voi syntyä kitarassa rumia jälkiä tai kuplia, siellä missä kitaran pinta koskee telineeseen. Pellava- tai puuvillaliina telineen ja kitaran välillä voi toimia lisäsuojauksena, jos kitaraa on viimeistelty nitrolla.

****

 • Viritysmittari

Viritysmittari on tärkeä apuväline virittämisen lisäksi myös kitaran intonaation säätämisessä.

Viritysmittareita saa klipsiversioina…

…pöytämalleina…

…tai lattiaefektin muotoisina.

****

• Kielet

On hyvää hankkia kitaran mukaan heti yksi tai kaksi satsia varakieliä, joita kuljetetaan aina mukaan kitaralaukussa tai -pussissa.
Jos olet epävarma, kysy myyjältä, minkäpaksuisia kieliä kitarassa tällä hetkellä on. Lisää tietoa kielten vaihtamisesta löydät TÄSTÄ.

****

•  Plektrat

Suuri enemmistö kitaristejä käyttää plektroja (engl. plectrum, pleck tai pick) – sellaisia siis kannattaa myös hankkia.

Plektroja tarjoillaan monista eri materiaaleista ja monissa eri muodoissa. Kannattaa siis kokeilla, mikä merkki, materiaali, paksuus ja muoto istuu omaan käsiin parhaiten.

****

16/07/2012

Sähkökitaran osto-opas, osa 3 – Miten arvioin kitaran kuntoa?

Osto-oppaan kolmannessa osassa arvioidaan kitaran kuntoa.

Mielestäni on tärkeä järjestää soittimen kunto-/laatuseikkoja kolmeen ryhmään:

Ryhmä 1 – helposti muutettavissa olevat asiat:

++ kaularaudan sädöt

++ kielten paksuus/kunto

++ intonaatio

++ kielten korkeus

++ mikrofonien korkeus

++ mikrofonimalli (jos ei vaadi puutöitä)

++ virittimien kunto (jos ei vaadi puutöitä)

***

Ryhmä 2 – kitarakorjaajaa vaativat pienet/keskisuuret ongelmat:

++ rikkinäinen satula

++ ei riittävän syvät tai liian syvät urat satulassa

++ isommat tallaongelmat, esimerkiksi rikkinäinen vibratalla

++ kuluneet tai erikokoiset nauhat

++ rähisevät potikat

++ epäkunnossa oleva kytkin

***

• Ryhmä 3 – ongelmat, joiden korjaus on hankalaa ja/tai kallista:

++ kiero, epätavallisen vääntänyt kaula

++ sivusuuntaan vinosti runkoon liimattu kaula

++ rikkinäinen, murtunut kaularauta

++ korjaamatta jäänyt isompi murtuma puussa (esim. lavassa)

++ huonosti suoritettu tee-se-itse-kustomointi

Älä osta Peteltä…

****

Kitaran systemaattisen arvioinnin voi suorittaa esimerkiksi näin:

• ensin viritetään ja sitten soitetaan vähän aikaa; tutustutaan soittimeen, sen (tämänhetkisen) soitettavuuteen ja akustiseen sointiin

• tarkistetaan istuuko kaula sivusuunnassa suoraan:

Onko ala-E:n etäisyys otelaudan reunaan 14. nauhalla suurinpirtein sama kuin ylä-e:n etäisyys diskanttipuoliseen reunaan?

• kaularaudan asetus:

Ala-E-kieltä painetaan samanaikaisesti alas ensimmäisellä ja 14. nauhalla, jolloin 8. nauhan kohdalla nauhan yläpinnan ja kielen alapinnan väliin pitäisi näkyä noin puolen millin rako (ns. relief; lausutaan ri-Liif). Samaa toistetaan ylä-e-kielen kanssa. Jos kaulan kuperuus on sama sekä basso- että diskanttipuolella, kaula ei ole vääntänyt korkkiruuvin tavoin, mikä on hyvä asia. Jos ala- ja ylä-e-kielten välillä on reliefissä huomattava ero, on hyvin todennäköistä että kaulassa on joku vika.

Jos kaularaudan asetus sinänsä on pielessä (liian kireä = olematon relief, liian löysä = relief-rako isompi kuin 0,5 mm) kannattaa pyytää, että myyjä säätää kaularaudan, ennen kuin tekee ostospäätöstä!

• satulaurien tarkistus:

Jokainen kieli painetaan peräkkäin alas kolmannella nauhalla niin, että kieli makaa toisen nauhan päällä, ja katsotaan kuinka iso väli jää ensimmäisen nauhan yläpinnalta painetun kielen alapintaan. Tavallisen 009- tai 010-satsissa ylä-e:n ja ensimmäisen nauhan väliin pitäisi jäädä niin pieni rako, että tavallinen kopiopaperi mahtuu just ja just väliin. Koska kielen liikerata kasvaa miten paksumpi kieli on, kielet etääntyvät ensimmäisestä nauhasta mitä ”matalammaksi” mennään (ala-E:ssä on siis isompi väli ensimmäiseen nauhaan kuin ylä-e:ssä).

Jos kielet jäävät liian kauaksi ensimmäisestä nauhasta, kitara soi alanauhoissa epäpuhtaasti (sävelet liian korkeat), vaikka kitara on tallassa intonoitu oikeaoppisesti. Kitararakentaja korjaa ongelman varsin nopeasti sopivilla satulaviiloilla.

Jos kieliurat ovat liian syvät, minkä takia kieli makaa tarkistuksessa täysin ensimmäisen nauhan päällä, satulaa täytyy todennäköisesti vaihtaa uuteen, koska vapaat kielet rämisevät alanauhoja vasten. Huom: Tässä ratkaisee kuitenkin aina soittotesti vahvistimen kautta puhtaalla kanavalla!

Satulan vaihtaminen on soitinkorjaajalle jokapäiväinen toiminta, eikä se ole kallistakaan.

• nauhojen kunto:

Lievät kulutusmerkit nauhoissa ovat käytetyissä kitaroissa vain tavallisen käytön merkkejä – eikä vikoja – joiden kanssa pystyy hyvinkin eläämään.

Jos nauhoissa taas on (alla olevan kuvan tavalla) pitkästä käytöstä johtuvia syviä uria ja kulumia, täytyy arvioida pyydettyä hintaa tarkemmin (ja ehkä tinkiä hieman myyjän kanssa). Sellaisissa tapauksissa onkin ainakin nauhan hionnan ja uudelleenprofiloinnin aikaa, tai jopa kaikkien nauhojen vaihto.

Reunalistoitetun tai lakatun otelaudan nauharemontti on työläämpi, ja maksaa tämän takia hieman tavallista enemmän.

• tarkistetaan tallan kuntoa:

Ovatko kaikki ruuvit ja tallapalat kunnossa? Onko intonaatiolle ja/tai kielten korkeussäätöihin riittävästi pelivaraa?

Jos kitaran säädöt ovat täysin pielessä – kielet liian korkeat/matalat; intonaatio ei kohdallaan (= 12. nauhalla soitettu kieli ei samalla sävelkorkeudella kuin 12. nauhan huiluääni) – pyydä myyjää säätämään asiat kuntoon ennen ostospäätöstä!

• elektroniikan tarkistus:

Kokeile rauhassa kaikki säätimet ja kytkimet läpi – toimiiko kaikki niin kuin pitää? Toimivatko mikrofonit?

Rähisevä potikka tai epäkunnossa oleva kytkin on soitinrakentajalle suhteellisen helppo korjata. Uudessa kitarassa vastuu on soitinliikkeellä, käytetyissa soittimissa korjausta täytyy kustantaa itse. Huom: puoliakustisissa ja orkesterikitaroissa kaikki mikrofoneihin ja/tai elektroniikkaan liittyvät korjaukset ovat haasteellisimmat, ja näin ollen myös hieman kalliimmat.

• vibratallan kunto:

Toimiiko vibra toivotulla tavalla? Ovatko kiinitysruuvit ja/tai tallan korkeutta säätävät ruuvit kunnossa, vai onko pahoja kulumia tai jopa murtumia? Onko riittävästi säätövaraa kielten korkeudelle tai intonaatiolle?

Jos vibratalla vaikuttaa erittäin kuluneelta tai esimerkiksi Floikan kiinnitysholkki on murtunut pienen osan runkopuusta irti, voi olla edessä tallan vaihto tai isompi remontti.

• Tämän kaiken jälkeen soitetaan kitaraa vahvistimen kautta, jolloin arvioidaan soittimen soundia, soitettavuutta, mukavuutta sekä yleiskuntoa.

• Lopuksi voi sitten pohtia näitä kahta asiaa arvioinnin aikana kerättyjen tietojen pohjalla:

  1. Tykkäätkö tästä soittimesta?
  2. Onko kitara mielestäsi hintaansa arvoinen?

14/01/2011

Perustietoa sähkökitaran mikrofoneista

Perinteiset sähkökitaran mikrofonit perustuvat sähkömagneettiseen induktioon, siis ilmiöön, jossa muutos magneettikentässä tuottaa sähkövirran lähellä olevassa kuparisilmukassa (kela).

Ero sähkögeneraattorin ja kitaramikin välillä piilee siinä, että generaattorissa joko kela tai magneetti liikkuu. Kitaramikrofonissa sekä kuparikela että magneetti ovat liikkumattomia – sähkökitaroissa kielten värähtely mikin magneettikentässä indusoi (tuottaa) pientä määrää sähköä.

Tämä erittäin heikko sähkövirta kulkee sitten kitaran säätimien ja kytkimien läpi kitarajohdon kautta vahvistimeen, jossa kitaran heikkoa sähkösignaalia vahvistetaan riittävästi, että kaiuttimesta kuulee ääniä.

Vaikka käytännössä kaikki kitaramikit toimivat samalla periaatteella, on olemassa neljä päätyyppiä, joilla on hieman eriäviä detaljiratkaisuja:

• yksikelainen

• P-90

• humbucker (tai kaksikelainen)

• aktiivimikki

****

Yksikelainen (engl. single coil tai singlecoil pickup)

Yksikelainen mikki on vanhin mikrofonityyppi. Yleisimmät ovat Fender Telecasterissa ja Stratocasterissa käytetyt mallit, jossa kuusi lyhyitä tankomagneettia on kiinnitetty kahdelle kuitulevylle. Magneettien ympäri on sitten käämitty kuparikela.

Kapeasta ja korkeasta mikistä lähtee raikas ja hieman teräväkin ääni.

Kuuntele tästä:

Telecaster clean

Telecaster drive

****

Gibson P-90

Vaikka Gibsonin P-90 on myös yksikelainen mikrofoni, pidetään tätä mikkiä yleensä omaksi tyypiksi sen erilaisen rakenteen vuoksi.

P-90-mikrofonissa on kaksi tankomagneettia, joita on liimattu kelan alle. Kela on sekä matalampi että huomattavasti leveämpi kuin Fenderin yksikelaisissa mikeissä.

Leveä kela ei pysty välittämään niin korkeat äänet kuin kapea vastine, minkä vuoksi P-90 kuulostaa selvästi keskiäänivoittoisempi kuin Fenderin mikrofoni:

LP Junior clean

LP Junior drive

Kun P-90 asennettaan puoliakustiseen kitaraan käytetään sellaisen mikrofonikuoren, jossa on ”korvat” (engl. dog ear cover). Monessa lankkukitaroissa taas P-90 esiintyy ”saippuapalana” (engl. soapbar pickup).

****

Humbucker (engl. ”bucks the hum” = vastustaa huminaa)

Yksikelaisten mikkien heikko kohta on, että ne poimivat kitaraäänen lisäksi myös ulkoiset hurinat ja huminat (loistoputkista, muuntajista, tietokonemonitoreista, dvd-soittimista jne) vahvistettavaksi. Kaikki kelat kun ovat samalla myös sähkömagneettisia antenneja.

1950-luvun keskivaiheella syntyi idea häiriövapaasta kitaramikrofonista. Nykyään asiantuntijat riitelevät joskus siitä kuka ensimmäisen humbuckerin todella keksi – Ray Butts, joka kehitti Gretschille Filtertron-nimisen mikin, vai Gibsonin Seth Lover.

Totta on kuitenkin, että Gibsonin humbuckerista tuli kitaramaailman standardi.

Gibson-humbuckerissa on kaksi vierekkäistä kelaa, joilla on yhteinen tankomagneetti kelojen ja mikrofonin metallisen aluslevyn välillä. Koska kelat on kytketty vastavaiheessa, mutta samalla kelojen magneettinen polariteetti on vastakkainen, häiriöäänet summaavat lopullisesta signaalista pois ja ainoastaan kielten värinä kulkee eteenpäin vahvistimelle.

Alkuperäisissä humbuckereissa oli aina metallinen suojakuori. 1960-luvun blues-miehet (esim. Eric Clapton) saivat kuitenkin selvillä, että kuoren poistaminen (HUOM: ainoastaan kitararakentajan homma! Älä missään nimessä kokeile tätä kotona!) lisää hivenen verran kirkkautta sointiin.

Kahden kelan ansiosta humbucker on myös voimakkaampi kuin monet yksikelaiset mikrofonit, mikä on usein eduksi, kun haetaan kermaisia särösoundeja.

Tältä kuulostaa tyypillinen humbuckeri:

Hamer clean

Hamer drive

****

Aktiivimikrofoni (engl. active pickup)

Aktiivimikrofoni poikkeaa tavallisesta kitaramikrofonista sisäisen etuvahvistimen ansiosta. Valtaosa aktiivimikeistä ovat humbuckereita – joko perinteisessä Gibson-koossa tai kutistettuna Stratocaster-kokoon.

Rakenteensa ja etuvahvistimensa ansiosta aktiivimikillä on tavallisesti puhtaampi soundi ja kuumempi signaali kuin perinteinen (passiivinen) mikrofoni. Lähes kaikissa aktiivimikrofoneissa sisälmykset sinetöidään hartsilla, mikä parantaa niiden mikkien vastustuskykyä kiertoa (kovaääninen ulina tai viheltäminen vahvistimen edessä) vasten. Tämän takia aktiivimikrofonit ovat niin suosittuja metal-kitaristien parissa.

Haittapuoli on ettei kitara toimi ilman (9 V) paristoa.

Tässä EMG 81 -mikrofonin soundi:

Schecter clean

Schecter drive

****

Miksi kitaroissa on usein enemmän kuin yksi mikrofoni?

Mikrofonin tarkka sijainti tallan ja otelaudan lopun välillä on yksi tärkeä tekijä kitaran sähköisessä soundissa.

Mitä lähemmäksi tallaa mikrofoni asennetaan, sitä purevammaksi soundi muuttuu. Kaulan lähellä taas sointi on huomattavasti lämpimämpi.

Kun on enemmän kuin yksi mikki voi kytkimellä kätevästi ja nopeasti vaihtaa yhdestä soundista toiseen, tai jopa yhdistää kahden (tai kolmen) mikrofonin signaaleja.

Tältä se kuulostaa kun vaihtaa kaulamikistä tallamikrofoniin ja takaisin.

vaihtaminen kaulamikistä tallamikkiin