Archive for tammikuu 22nd, 2011

22/01/2011

Klassikkokitarat, osa 2: Gibson Les Paul

Kun Fender Esquire- ja Telecaster-kaksikko ilmestyi vuonna 1950, suuri enemmistö kitarajavalmistajia nauroi kalifornialaisen pikkupajan tuotokset nähtyään. Perinteikäiden firmojen edustajat halveksivat Fenderin ”WC:n istuimet”.

Melko pian huomattiin, että uuden pelaajan tuotteet alkoivat pikkuhiljaa myydä countrykitaristien piireissä.

Gibson Guitarsin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, huomasi myös asian, ajatteli että olisi parasta, jos Gibsonilla olisi omaa vastausta tähän haasteeseen.

Ja tästä vastauksesta tuli maailman myydyin nimikkokitara – Gibson Les Paul Standard.

Les Paul oli 50-luvulla erittäin suosittu kitaristi, joka oli vapaa-aikana myös keksijä.

Luonnollisesti Gibson loi oman näköisen kitaran, jolla on perinteinen liimattu kaula ja kaksikerroksinen runko kauniisti kaarevalla kannella. Kaula ja rungon takaosa veistettiin mahongista, reunalistoitettu otelauta oli palisanterista ja kansi vaahterasta.

Ensimmäinen versio oli varustettu kahdella P-90-mikrofoneilla ja vaahterakansi oli kullanvärinen. Tämän version soundi on hieman pehmeämpi kuin tavallisesti Fendereissä, mutta kuitenkin yllättävän jäntevä.

Varsinnaiseksi klassikoksi nousi kuitenkin vasta vuoden 1957 tulkinta aiheesta, joka on varustettu kahdella humbuckerilla ja viimeistelty kauniilla liukuvärityksellä.

Uudistetun version soinnissa oli nyt selvästi enemmän potkua ja lämpöä, mikä myöhemmin 60-luvulla auttoi kitaristejä loputomman sustainin metsästämisessä.

Hieman näyttävämpi musta (tai valkoinen) Les Paul Custom -mallikin on jo pitkään monien rock- ja metallikitaristien suosiossa (mm. Keith Richards, Randy Rhoads, Zakk Wylde).

Aloittelijan näkökulmasta Les Paul -kitaran hyvät puolet ovat sen kiinteä talla, jonka ansiosta virittäminen on helpompaa kuin esim. Stratocasterilla, ja Gibsonin pikkuisen lyhyempi mensuuri sekä loiva otelaudan kaarevuus, jotka tekevät kielten venytymisestä tuntuvasti helpompaa.

Huonoja puolija ovat Les Paul -kitaroiden suurempi paino, kun niitä vertaa Fender Stratocaster- tai Telecaster-malliin. Kaikissa Gibson-kitaroissa on myös taakse kallistuva viritinlapa, joka voi mennä helpompi rikki, jos kitaraa pudotetaan. Gibsonin tai kopion ostaessa kannatta siis hankkia myös ainakin paksusti topatun kuljetuskassin tai, jos budjetti salli, oikean kitaralaukun, jos sellainen ei kuulu hintaan.

22/01/2011

Berka testaa, osa 1: Squier Vintage Modified Precision Bass TB

Berka testaa -sarjassa esittelen soittimia ja laitteita, jotka eivät ylitä Riffi-lehden uutiskynnystä.

Fenderin ensimmäinen uusintapainos vanhasta mallista ilmestyi jo vuonna 1968. Silloin CBS/Fender kaivoi esiin ensimmäisten Precision-bassojen speksit ja toi uusinnan markkinoille nimellä Fender Telecaster Bass.

Telecaster-bassolla oli pieni lapa, kulmikas runko ilman viisteitä ja yksikelainen, Telecaster-kitaran tallamikkiä muistuttava mikrofoni.

Koska Telecaster-basso ei ollut suuri myyntimenestys, koki malli perusteellisen uudistuksen jo vuonna 1972. Pääero ensimmäisen ja toisen version välillä on uudistetun mallin isokokoinen humbucker kaulan lähellä. Mikrofoni oli humbuckerin keksijän, Seth Loverin, käsialaa.

Juuri tämän basson saa (vuodesta 2007) Fenderin edulliselta Squier-tytäryhtiöltä: Squier Vintage Modified Precision Bass TB.

Squier Precision TB on hyvin uskollinen esikuvalleen, mutta eroja ja nykyaikaisia parannuksiakin löytyy:

TB:n vaahterakaula on kiinnitetty tiukasti perinteisellä ruuviliitoksella, jossa käytetään neljä ruuvia. Alkuperäisversiolla oli CBS/Fenderin myöhemmin epäluuloja herättänyt Tilt-Neck-liitos.

Kaulan ohut mattalakkaus näyttää ehkä hieman aneemiselta, mutta tuntuu paljon ”nopeammalta” kuin vanhan paksu polyesterikerros. Soittotuntuma on myös nykyaikaistettu loivemmalla otelaudan radiuksella ja paksuilla nauhoilla.

Runko on veistetty lehmuksesta, mutta sekä etu- että takapuoli ovat saaneet ylleen näyttävät saarnivanerit, jotka antavat mallille sen oikean 1970-luvun ulkonäön. Kolmivärinen liukuväritys on kaunis ja asiallisesti viimeistelty. Mukavuudestakin on huolehdittu Squierissa – Precision TB:n rungossa on etuosassa viiste käsivarsille.

Metalliosat ovat perinteen mukaisia: kookkaat, vintage-tyyliset avoimet virittimet, jotka tuntuvat asialliselta, sekä 1951-tyylinen Fender-talla kahdella messinki-tallapaloilla. Intonaation säätö ei ehkä ole ihan samaa luokkaa kuin nykybassoissa, mutta kielitys läpi rungon pitää huolta hyvästä sustainesta.

Elektroniikka on passivista – kookas kaulahumbucker, volume- ja tone-säädin, siinä kaikki.

Squier Vintage Modified Precision TB:n soundi on iso, mehukas ja varsin leveä, muttei koskaan tukkoinen. Pitkä mensuuri sekä vaahterakaula pitävät huolen siitä, että soinnin selkeys säilyy myös kaulahumbuckerilla. Ja jos kaipaa oikeaa syväbassoa, tone-säädin hoitaa asian hetkessä.

Squierin TB on mielestäni loistava basso blues-, reggae- tai r&b-bändin basistille.