Kolme edullista nokkahuilua puusta saksalaisilta valmistajilta

****

Nokkahuilu-parka on varmaan vihatuin koulusoitin ikinä. Se oli myös minun ensimmäinen soitin, joka oli länsisaksalaisissa kouluissa pakollinen kolmannella ja neljännellä luokalla 1970-luvulla.

Negatiiviseen maineeseen vaikuttaa varmaan, että kaikissa puhallinsoittimissa puhalluksen voimakkuus vaikuttaa erittäin paljon äänikorkeuteen ja nuotin soundiin. Nokkahuilun matalissa äänissä täytyy olla varovainen, ettei nuotti kippaa vinkuvalla äänellä yläoktaaviin. Keskirekisterissä liian vaisu puhallus jättää nuotin alavireiseksi, kun taas liikkaa voimaa työntää äänen toiseen suuntaan epävireiseksi. Ja toisen oktaavin äänet on suhteellisen vaikea saada ylipäänsä soimaan. Kaiken tämän lisäksi täytyy koko ajan varmistaa, että oikeat reiät on suljettu kunnolla, muuten tästäkin syntyy ei-toivottuja ääniefektejä.

Nokkahuilu on saanut sellaisen maineen, että se on vain koulusoitin, jolla ei pysty tekemään vakavasti otettavaa musiikkia. Tämä on kuitenkin vääryys, sillä taidokkaasti soitettuna se on kauniisti soiva soitin.

****

Saksa on ollut jo yli sata vuotta nokkahuilujen ”luvattu maa”, josta tulevat myös kaksi maailman tunnetuimpia nokkahuilumerkkiä – Moeck ja Mollenhauer. 1970-luvulla länsisaksalaisissa kouluissa käytettiin näiden merkkien klassisia, puisia ”koulumalleja” Moeck Schulflöte vaahterasta tai Mollenhauer Student päärynäpuusta.

Nykyään monet vanhemmat valitsevat lapsilleen muovista tehdyn nokkahuilun, koska ne ovat yleensä edullisempia ja myös hiukan kovaa menoa kestävämpiä vaihtoehtoja. Yamaha ja Aulos ovat varmasti tunnetuimmat muovihuilujen brändit.

Vaikka muoviset nokkahuilut usein soivat melkein yhtä kauniisti kuin puiset vastineet, puisen soittimen tuntuma on ainakin minusta vielä lyömätön.

Yllättävä kyllä, Saksassa on edelleen olemassa muutama pienempi paja, joissa valmistetaan edullisia puisia nokkahuiluja piensarjoissa. Valitsin niistä kolme eri sopraanomallia testattavaksi – Meinel 200-1, Schneider Student ja Hopf 46. Kaikki kolme on tehty vaahterasta yksiosaisella rungolla ja ne ovat saksalaisotteisia (koska opin näitä otteita koulussa). ”Kallein” malli, Hopf 46, maksaa Thomannin nettikaupassa vain 33 euroa.

Katsotaan seuraavaksi onko kyseessä aitoja soittimia tai ainoastaan ”nokkahuilua muistuttavia puuesineitä”.

****

Perinteikäs Meinel on ollut pystyssä jo yli sataa vuotta kaakkois-Saksan Vogtland-alueella, pohjois-Tšekin rajan lähellä. DDR:n aikoihin se oli osa isompaa Migma-soitinyhtyötä, josta on syntynyt 1990-luvulla samanniminen soitinrakentajien osuuskunta.

Meinel 200-1 on katsauksen edullisin soitin (11 €), mikä näkyy siitä, että tätä nokkahuilua myydään ilman kuljetuspussia pelkässä kartonkilaatikossa. Pörröinen puhdistusharja kuuluu hintaan.

Meinel 200-1 -huilun työnjälki on yllättävän siisti. Ainoa pikkuinen miinus tulee pienestä parafiinikyllästetystä puulastusta, jonka poistin puhdistusharjalla huilun suukappaleen uumenista.

Lähes kaikki valmistajat kyllästyvät nokkahuilujensa aihiot kuumassa parafiinikylvyssä, joka suojaa huilun puhallusilman kosteudesta.

Yllätyin suukappaleen blokin vaaleudesta ja syykuvioista. Perinteisesti blokki tehdään punasetristä (jonka oikea nimi on kynäkataja!), koska se kestää kyvin kosteutta ja on lievästi antiseptinen. Soitin Meinel-pajan pomolle, René Schlegelille, ja kysyin häneltä blokin puulajista.

Meinel-nokkahuiluissa käytetään nykyään länsiafrikkalaista apachipuuta (Triplochiton scleroxylon), koska punasetrin laatu on muuttunut viime vuosina yhä vaihtelevammaksi, minkä takia saaduista punasetrilähetyksistä on voitu käyttää vain murto-osan. Apachi – tai obeche – kestää lämpöä ja kosteutta ainakin yhtä hyvin kuin punasetri, sitä saadaan FSC-sertifioituna isommissa erissä, ja se on kynäkatajaa huomattavasti tasalaatuisempi puulaji.

T-kaupan sivustolla voi lukea ostajien joitakin arvosteluja joissa väitetään, että Meinel 200-1 olisi ”epävireinen” nokkahuilu. En tiedä miten nämä ihmiset ovat käyttäneet oman Meinel-huilunsa, mutta huolellisen sisäänsoittamisen jälkeen (hyvin tärkeä toimenpide, joista voi lukea enemmän tämän jutun lopussa) ainakin testikappale soi kauniisti ja puhtaasti.

Meinel 200-1:n ääni on kauniin pehmeä ja samettinen. Tämä soitin päästää aavistuksen verran enemmän puhallusilmaa varsinaiseen sointiin kuin testin muut huilut, mutta tähän hintaan Meinelin hinta-laatu-suhde on kuitenkin ällistyttävä.

****

Schneiderin paja sijoittuu samalla Vogtland-alueella kuin Meinelkin, ja sekin on hyvin perinteikäs (perustettu vuonna 1864), mutta suhteellisen vähän tunnettu valmistaja.

Schneider Student on firman edullisin sopraanomalli (23,90 €) ja pakettiin kuuluu pörröisen puhdistusharjaan lisäksi myös pehmustettu kuljetuspussi.

Schneider Studentin työnjälki on erittäin siisti, sekä ulko- että sisäpuolelta katsottuna.

Suukappaleen blokki on tehty perinteisen tapaan kynäkatajasta (ns. punasetri). Peukaloreiän yläpuolella on suoraan puuhun painettu maininta ”Made in Germany”.

Myös Schneider Student -nokkahuilun kohdalla on aika yllättävä, että pieni yritys pystyy näin korkeaan laatuun näin pienellä hintalapulla.

Testiyksilö tarvitsi huolellista sisäänsoittoa, ennen kuin myös yläoktaavin äänet alkoivat sytyttää siististi. Tämä ei kuitenkaan ole vika, vaan jokainen puusta tehty soitin on yksilö. Lue sisäänsoittamisesta tämän jutun lopussa – se on ratkaiseva vaihe nokkahuilun elämässä!

Schneider Student -mallin ääni on kaunis, kirkas ja tarkka. Soittimen vire on myös kohdallaan. Tässä tarjotaan erittäin paljon hyvin edullisesti!

****

Hopfin perhe aloitti kielisoittimien valmistusta jo 1600-luvun loppupuolella. Alun perin tämäkin yritys sijaitsi Vogtlandissa, mutta toisen maailmansodan jälkeen perhe muutti Länsi-Saksaan Taunussteiniin (Wiesbadenin lähelle). Sinne perustettiin vuonna 1948 uuden Hopf-soitinpajan, jossa valmistetaan sekä kitaroita että nokkahuiluja.

Hopf 46 on firman edullisin sopraanonokkahuilu (33 €) ja pakettiin kuuluu tässäkin pörröisen puhdistusharjaan lisäksi pehmustettu kuljetuspussi.

Hopf 46 -mallin työnjälki on samalla korkealla tasolla kuin Schneiderin nokkahuilussa, ja se muistuttaa ulkonäöltään vahvasti Moeckin klassikkoa Schulflöte 1250, jolla minäkin silloin aloitin.

Hopfin suukappaleen blokki on veistetty punasetristä.

Malli 46:n rungon alaosa on aavistuksen verran paksumpi kuin Meinelissa ja Schneiderissa. Soitettavuuden kannalta se ei kuitenkaan vaikuta käytännössä lainkaan soittotuntumaan, ja tulee esiin ainoastaan suorassa vertailussa.

Myös Hopf 46:n tapauksessa voi kysyä kaksi kysymystä:

Miten näin pieni hintalappu on mahdollista laadukkaassa saksalaisessa nokkahuilussa? Miksi pitäisi valita muovisoitin aloittelijalle?

Soundillisesti Hopfin sopraanonokkahuilu 46 on hyvin samankaltainen kuin Schneiderin Student-malli. Hopfin ääni on hohtava ja kaunis tarkalla atakilla.

Huolellisen sisäänsoiton jälkeen (lue enemmän tämän jutun lopussa) Hopfin nokkahuilu soi kauniissa vireessä. Tällä hinnalla ja laadulla Hopf 46 -malli on erinomainen valinta ensimmäiseksi kunnon nokkahuiluksi.

****

****

Nokkahuilun sisäänsoittaminen

Vaikka nokkahuilun aihioita kyllästytään tavallisesti kuumassa parafiinissa, upouusi huilu ei ole valmis ”oikeaan” soittoon suoraan pakkauksesta otettuna.

Syy tähän on että puhallusilma on lämmin ja hyvin kostea Tämä saa etenkin suukappaleen ilmakanavan ja blokin ns. elämään hiukan. Lisäksi puhallusilman kosteus myös kondensoi vahvemmin suukappaleen ilmakanavaan, vaikka nokkahuilun tavallinen esilämmitys – esimerkiksi soittajan kainalossa – olisi hoidettu.

Uusi nokkahuilu – ja myös pitkään soittamatta jäänyt – tarvitsee noin neljä-viisi viikkoa varovaista ja huolellista sisäänsoittoa. Sisäänsoitto antaa nokkahuilun puulle riittävästi aikaa ”tottua” kosteuteen. Sisäänsoittamisen peräkkäinen lyhyt kostutus ja pitkä kuivaaminen vähentää puun elämistä ja koventaa ilmakanavan pinnat aavistuksen verran. Samalla nokkahuilun ääni alkaa aueta.

Valmistajien nettisivuilla ja käyttöohjeissa käytetään seuraavaa kaavaa sisäänsoittamiselle (tavallisen huilun esilämmittämisen jälkeen):

• Viikko 1: Soita joka päivä 5–10 minuuttia pitkiä nuotteja perusoktaavissa (vältä korkeimpia ääniä).

• Viikko 2: Soita noin 15–20 minuuttia joka päivä. Voit kokeilla myös toisen oktaavin ääniä.

• Viikko 3–4: Voit pidentää soittoaikaa asteittain 30–40 minuuttiin päivässä.

• Kuukauden jälkeen: Huilun puu on yleensä sopeutunut kosteuteen ja voit soittaa sitä normaalisti (tosin ammattilaiset suosittelevat silti maksimissaan 1–2 tunnin päivittäistä soittoaikaa).

Englantilais-hollantilainen nokkahuilun professori Sarah Jeffery suosittelee hieman vähemmän jäykkä lähetystapaa sisäänsoittamiseen, jossa kuunnellaan uuden nokkahuilun käyttäytymistä. Hänen mukaan ensimmäisessä viikossa mennään valmistajien kaavan mukaan, ja soitetaan pitkiä ääniä perusoktaavissa. Seuraavissa viikoissa Jeffery suosittelee, että mennään nokkahuilun käyttäytymisen mukaan. Jos huilu alkaa toisessa viikossa jo viiden minuutin jälkeen kuulostaa kummalliselta (käheä ääni ja huono atakki kondensoivan veden takia), olisi parempi lopettaa soittamista jo tähän, mutta jos huilu soi vielä hyvin 20 minuutin kohdalla, viisi minuuttia lisää soittoa ei tule rikkomaan soitinta. Lisätietoa saa esimerkiksi Sarah Jeffereyn englannikielisestä YouTube-kanavasta.

Lähestymistavasta huolimatta on kaksi tärkeää toimenpidettä, joita täytyy tehdä aina soittamisen jälkeen:

  1. Irrota suukappale ja puhalla kondenssivesi pois ilmakanavasta sulkemalla suukappaleen runkoon menevä aukko yhden käden kämmenellä ja puhaltamalla pari-kolme kertaa suukappaleen ääniaukoon. Yleensä kondenssivesi näkyy tämän jälkeen pieninä pisaroina suukappaleen kärjellä ilmakanavan reunoilla. Älä koskee labiumiin (se terävä reuna ääniaukossa)!
  2. Anna koko huilun kuivua rauhassa vähintään pari-kolme tuntia, ennen kun laitat sitä sellaiseen koteloon, joka ei hengitä (muoviboksi tai puinen kotelo). Nykyään monet aloittelijan nokkahuilut myydään kangaspusseissa, jotka antavat huilun kuivua myös pois pakattuna. Sisäänsoittovaiheessa on kuitenkin tärkeä muistaa antaa nokkahuilu kuivua rauhassa seuraavaan päivään, ennen kun sillä soitetaan seuraavan kerran.

Huomautus: Jos uusi puinen nokkahuilu repii, koska sisäänsoittaminen on jätetty tekemättä, valmistajan takuu yleensä ratkeaa!

0

Review: Maono PD400X ja PM500 microphones

****

Even though I follow the musical instrument and musical equipment industry quite closely, it can always happen that some new piece of gear, or a new manufacturer, goes unnoticed by me. For this reason, I was very happy when Joni from Vantaan Musiikki recently introduced me to the products of the Maono brand.

Maono is a Chinese company that specializes in podcasting, vlogging and livestreaming products. The brand offers studio microphones, wireless camera mics, podcast/streaming mixers, headphones, and audio interfaces.

I received two Maono microphones for testing:

The Maono PD400X (145 €) is a dynamic microphone that works both as a stand-alone microphone (via its XLR output) and as a USB microphone (using USB-C) with a richly specced, internal audio interface.

The Maono PM500 (159 €), for its part, is a large-diaphragm condenser mic (34 mm läpimitta).

****

The Maono PD400X microphone’s appearance suggests its intended use as a podcast studio speech microphone. The PD400X is equally suitable for hanging from a suspension stand…

…as it is for use with a table stand.

The package includes the desk stand shown in the picture and a thick foam windscreen, as well as XLR and USB-C cables. The PD400X seems to be solidly made, and the weight of the microphone indicates that it is definitely not some nasty Temu-trash.

With the XLR cable, this Maono is a very straightforward dynamic microphone with an effective cardioid pattern and a very big sound.

The Maono PD400X’s internal digital sound card (48 kHz/24 bit) is activated via the USB port. At the base of the mic, you’ll find a headphone output and a three-position pre-EQ (bass cut, presence boost, as well as both simultaneously). The microphone’s large control knob works in four different ways – a short press mutes – and unmutes – the PD400X, while a longer push selects one of three control modes (microphone gain, headphone volume, and monitor balance).

The PD400X is directly compatible with Windows and Mac computers via USB, as well as Sony PS4 and PS5 consoles.

If you want to access all the microphone’s cool additional functions, you should definitely download the company’s Maono Link app. With Maono Link, you can, among other things, optimise the sound of the PD400X mic for different distances of the sound source to the microphone, use the internal audio interface’s own compressor and limiter, and adjust the equalisation more precisely.

****

****

The Maono PM500 is the company’s straightforward, cardioid studio microphone with a large capsule (34 mm). It operates on 48 volts of phantom power.

The PM500’s solid build makes it look and feel much more expensive than it actually is.

The package includes a high-quality cradle mount, a metal pop filter that easily attaches to the cradle, an XLR cable, and a height-adjustable desk stand.

As you would expect in this price range, the Maono PM500 doesn’t offer any additional on-board features, such as a bass filter. This mic is simply placed in front of the sound source, and that’s it.

****

I have to take my proverbial hat off to these Maono microphones. Despite being relative newcomers, they have managed to jump straight into the ranks of well-known quality microphones.

In terms of sound and features, the Maono PD400X is very comparable to, for example, Shure’s MV7 or MV6 microphones. The PD400X already has a big ”radio sound” from the start, to which the mic’s excellent internal audio interface (and Maono Link app) gives a professional touch.

In my opinion, the Maono PM500 plays in the same league as the recently released AKG C104. As with the PD400X, the basic sound of the PM500 is also very healthy. In studio work, the sound of the leakage picked up from the sides and back of the mic is also important, and in this area the quality of the Maono PM500 becomes very obvious.

With these specs at these affordable prices, I think it’s definitely worth checking out Maono microphones in person.

0

Testipenkissä: Maono PD400X ja PM500 -mikrofonit

****

Vaikka seuraan soitin- ja soitinlaitealaa melko tiiviisti, aina voi tapahtua että jokin uusi laite tai valmistaja jää minulta huomaamatta. Tästä syystä olin hyvin iloinen, kun Vantaan Musiikin Joni esitteli minulle hiljattain Maono-brändin tuotteita.

Maono on kiinalainen yritys, joka on erikoistunut podcast-, vloggaus- ja livestream-tuotteisiin. Brändiltä saa studiomikrofoneja, langattomia kameramikkejä, podcast-/striimausmiksereitä, kuulokkeita, sekä audio interfaceja.

Sain testattavaksi mukaan kaksi Maono-mikrofonia:

Maono PD400X (145 €) on dynaaminen mikrofoni, joka toimii sekä pelkkänä mikrofonina (XLR-lähdön kautta) että USB-mikrofonina (USB-C) runsaasti speksatulla, sisäisellä audio interfacella.

Maono PM500 (159 €) taas on isolla kapselilla (34 mm läpimitta) varustettu konkkamikki.

****

Maono PD400X -mikin ulkonäkö viittaa sen käyttötarkoitukseen podcast-studion puhemikrofonina. PD400X sopii yhtälailla roikkutettavaksi jousitetulta telineeltä…

…kuin seisovaksi vaikkapa omalla pöytäständillä.

Paketista löytyy kuvassa näkyvä pöytäteline ja paksu vaahtomuovinen tuulisuoja, sekä XLR- ja USB-C-johdot. PD400X vaikuttaa olevan vankkaa tekoa, ja mikrofonin paino kertoo että kyse ei todellakaan ole mistään Temu-krääsästä.

XLR-johdolla tämä Maono on hyvin suoraviivainen dynaaminen mikrofoni tehokkaalla herttakuviolla ja erittäin isolla soundilla.

USB-portin kautta aktivoituu Maono PD400X:n sisäinen digitaalinen äänikortti (48 kHz/24 bit). Mikin tyvessä löytyy silloin kuulokelähtö ja kolmiasentoinen esi-EQ (bassoleikkuri, preesensiboosti, sekä molemmat samanaikaisesti). Mikrofonin isokokoinen säädin toimii neljällä eri tavalla – lyhyt painallus laittaa PD400X:n mutelle, kun taas napin pidempi painaminen valitsee yhden kolmesta säädintilasta (mikrofonin gain, kuulokkeiden volyymi, sekä monitorin balanssi).

USB:n kautta PD400X on suoraan yhteensopiva Windows- ja Mac-tietokoneiden kanssa, sekä Sony PS4- ja PS5 -koneiden kanssa.

Jos haluaa päästä kiinni mikrofonin kaikkiin hienoihin lisätoimintoihin, kannattaa ehdottomasti ladata firman Maono Link -appia. Maono Linkillä pystyy mm. optimoida PD400X-mikin soundia äänilähteen eri etäisyyteen mikrofonista, käyttää sisäisen audio interfacen oman kompressorin ja limitterin, sekä säätää ekvalisoinnin tarkemmin.

****

****

Maono PM500 on firman suoraviivainen, herttakuvioinen studiomikrofoni isolla kapselilla (34 mm). Se toimii 48 voltin phantomisyöttöllä.

PM500 vaikuttaa vankalta olemukseltaan selvästi kalliimmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Paketissa tulee mikin mukana laadukas kehtoripustus, helposti kehtoon kiinnittävä metallinen pop-filtteri, XLR-johto, sekä korkeussäädettävä pöytäständi.

Niin kuin tässä hintaluokassa sopii odottaa, Maono PM500 ei tarjoa lainkaan lisäominaisuuksia, kuten vaikkapa bassofiltterin. Tätä mikkiä yksinkertaisesti pystytetään äänilähteen eteen, ja sillä siisti.

****

Täytyy nostaa kuvitteellista hattuani näiden Maono-mikrofonien edestä. Uusina tulokkaina ne ovat onnistuneet hyppimään heti mukaan laadukkaiden mikrofonien joukkoon.

Soundiltaan ja ominaisuuksiltaan Maono PD400X on hyvinkin verrattavissa esimerkiksi Shure MV7- tai MV6-mikrofoneihin. PD400X:llä on jo lähtökohtaisesti iso ”radiosoundi”, johon mikin erinomainen sisäinen audio interface (ja Maono Link -appi) antaa vielä ammattimaisen silauksen.

Minun mielestäni taas Maono PM500 pelaa samassa liigassa kuin vähän aikaa sitten julkaistu AKG C104. Niin kuin PD400X:n kohdalla, myös PM500:n tapauksessa mikin perussoundi on erittäin terve. Studiotyöskentelyssä tärkeää on myös mikin sivusta ja takana poimittujen vuotoäänien soundi, ja myös tällä alueella Maono PM500:n laatu on hyvin selkeä.

Näillä spekseillä ja näillä edullisilla hinnoilla kannattaa mielestäni ehdottomasti tutustua henkilökohtaisesti Maono-mikrofoneihin.

0

Free’s Andy Fraser – a man of tone and taste

Tämän jutun alkuperäinen suomenkielinen versio löytyy TÄÄLTÄ.

****

In 1970 it looked very much like the band Free would become the ”next big thing”. The band was talked about in the music press as the ”new Rolling Stones” and the ”next Led Zeppelin”.

Free (left to right): Paul Kossoff (guitar) and Simon Kirke (drums) – standing; Paul Rodgers (vocals, keyboards) and Andy Fraser (bass guitar, piano) – sitting; *** CC BY-SA 4.0; Wikipedia; Simon Kirke ***

Free’s third LP ”Fire and Water”, and especially their single ”All Right Now, were smash hits, and the band played the Isle of Wight Festival to great success. Their musical mix was very enticing:

Singer Paul Rodgers had (and still has) a magnificently soulful voice that’s just made for Blues Rock. Drummer Simon Kirke followed a strict ”less is more” approach, which was very rare among his peers in the late Sixties and early Seventies. Paul ”Koss” Kossoff’s ability to wring every last drop of raw emotion from his guitar quickly turned him into a bona fide Gibson Les Paul-hero. Despite his tender age of only 18 years, bassist Andy Fraser was the man behind the majority of Free’s songs; his tasteful playing and fat tone glued the band’s arrangements together.

*** CC0; Wikipedia; Nationaal Archief NL ***

Sadly, Free’s story came to a premature end. Their follow-up records didn’t measure up to the success of ”All Right Now”, and the band started looking increasingly rudderless and without a clear musical outlook. Adding to this, Paul Kossoff descended further and further into alcohol and drug dependency, making the situation ever harder to bear for his bandmates. After a few starts and stops Free finally broke up in 1973.

Rodgers and Kirke started the band Bad Company, which found greater success and had a much longer run. Kossoff, too, started his own band, called Back Street Crawler. Sadly, Koss Kossoff died from a lung embolism at only 26 years old in 1976 during a flight from Los Angeles to New York City.

Andy Fraser tried to continue his success in a number of different line-ups, but finally moved to the USA in 1976, and started concentrating on songwriting. Robert Palmer’s hit single ”Every Kinda People” is a fine example of Fraser’s post-Free output. Fraser died in 2015 from a heart attack; he was only 62.

Andy Fraser’s ”less is more”-approach to bass playing

In a way, it seems that many people have forgotten to include Andy Fraser in the list of all-time great bassists, despite the fact that most of his basslines were vitally important to Free’s songs and arrangements.

Despite his youth, Fraser never overplayed. He could be very fast and flashy, when required – listen to the bass solo in the song ”Mr. Big”, for example – but most of the time he deliberately held back to make Paul Rodgers’ voice and Koss Kossoff’s guitar playing shine. Andy Fraser thought more like an arranger than like a bassist, always looking for the best way to serve the song.

One of the best examples of Fraser’s approach is the main riff/vamp on the song ”Mr. Big”. The sparse drum pattern is interlocked with Fraser’s bassline and Kossoff’s guitar stabs. Although this song is relatively slow (82 BPM) the musical backing approaches you like a relentless mechanical beast.

****

****

In Free’s all-time classic ”All Right Now” Andy Fraser doesn’t even play in the verses, joining the band only for the choruses and (the end of) the guitar solo.

When the ”Fire and Water” LP was released, Island Records chose ”All Right Now” as the obvious single. Island felt, though, that the song was too long in its album form, and they also wanted a deeper, more radio-friendly bassline. This is why the single version edits out the first part of the original guitar solo, and also why the bass parts in the choruses differ from the LP version. Andy Fraser recorded a new bass part, one octave down from the original recording, and the record company was satisfied.

Here are both versions of the first chorus:

****

****

****

Andy Fraser plays an interesting vamp over the latter part of the guitar solo, which is included in both the album and single versions. The vamp starts off with a low motif over an A-major chord, before jumping way up high over the G- and D-chords. He actually plays the high notes together with the open A-string on his bass, but I’ve simplified this for the notation.

****

Andy Fraser achieved his fat mid-range-centred sound by playing a short-scale Gibson EB-3 bass, that sports a huge humbucker next to the fretboard and a mini-humbucker by the bridge. Some call this model the ”SG Bass”. I’ve used my inexpensive Epiphone EB-0 for the audio clips.

****

****

0

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑