Archive for Touko, 2011

30/05/2011

Kehityykö japanilaisista kopioista uusi vintage-ilmiö?

Manner-Euroopassa ja USA:ssa on tulossa laadukkaista japanilaisista kopiosoittimista uusi keräilyinnostuksen kohde. En tiedä onko tämä hyvä vai huono asia.

Etenkin Les Paul -kopioita tarjotaan runsaasti eri valmistajilta, esimerkiksi Gibsonin omasta, vain Japanissa myynnissä olevasta alamerkistä Orville.

Yksi tunnetuimmista käytettyjen japanilaisten soittimien myyjistä Euroopassa on japanguitars.co.uk.

Omasta mielestäni joidenkin tarjottujen mallien hinnat ovat kyllä liian korkeita siihen nähden, että kyse on kuitenkin vain kopioista. Toisaalta tyhmä ei ole hän joka pyytää, vaan hän joka maksaa   😉

27/05/2011

I found this fantastic website on Gibson Thinlines

For thorough information on the Gibson ES-330, ES-335, ES-345 and ES-355 go here.

Avainsanat: , , , ,
26/05/2011

This is pure Guitar Porn! +++++ Varokaa: Kitarapornoa!

A shot I found on the Les Paul Forum:

Löysin tämän Les Paul Forumissa.

26/05/2011

Punainen kaunotar – Lady in red

****** Epiphone 2011 Limited Edition ES-355 ******

Runsaasti reunalistoituksia ja kultainen Bigsby – nami!

Lots of binding and a golden Bigsby – mmmh!

24/05/2011

Pawnshop or Casino, Sir?

One of Fender’s foxiest new models is the Mustang Pawnshop Special. The guitar is based on the original Mustang, but has been ”pre-modded” with a hard-tail bridge, two humbucking pickups as well as a different wiring, which allows for coil-splitting.

****

Epiphone’s new limited edition ”1961 Casino” is a very close remake of my favourite guitar as it was when it was released in 1961. It features P-90s with black plastic covers, a Gibson-type headstock (like on Paul McCartney’s Casino) with a metal logo, as well as a see-through faux-tortoise pickguard. Only 1,961 special edition Casinos will be produced, some with Epiphone’s own ”version” of a Bigsby vibrato, called Tremotone.

24/05/2011

Gibson Flying V – tai: kaksi vuosikymmentä etuajassa

Vuonna 1957 Ted McCartyn mitta oli täynnä. Gibsonin toimitusjohtajaa ärsyttivät ainaiset puheet firman vanhanaikaisuudesta ja tylsyydestä muiden valmistajien ja joidenkin kitaristien keskuudessa. Etenkin Fenderin tuomat uudet tuulet kitaroiden valmistuksessa ja markkinoinnissa saivat McCartya uskomaan, että Gibson tarvitsi jotain mullistavan uutta mallistossansa.

Pidettiin kokonainen sarja aivoriihi-istuntoja, jossa yritettiin löytää mahdollisimman omanlaatuisia kitaroita. Pomo itse keksi tällaiset muodot:

Kun ensimmäinen prototyyppi oli valmis, joku nauroi ”Hehee, tämä näyttää lentävältä V-kirjaimelta!”, ja siinä olikin uutukaiselle sopiva nimi.

Kun Flying V näytettiin ensimmäistä kerta NAMMissa (1958, samalla esiteltiin myös Explorer-mallin), varsin erikoinen kitara oli yksi messujen kohokohtista. Kaula ja runko veistettiin korina-puusta ja metalliosat olivat kullattuja.

Ongelma oli vain, että omintakeinen kitara oli aikansa edellä, minkä takia siitä ei tullut myyntimenestys. Alkuperäinen painos (1958–’59) jäi alle 100 kappaletta, ja myös niistä jotkut käytettiin vain mainoskylttinä joidenkin musiikkiliikeiden edessä.

Kuuskytluvun keskivaiheella musiikkimaku oli jo muuttanut sen verran raskaampaan suuntaan, että Gibson päätti yrittää uudestaan. Uusi Flying V oli mahongista, ja sillä oli perinteinen Gibson-kieltenpidin. Myös säätimet oli hieman eri järjestyksessä tässä uusintapainoksessa (katso alle).

Jimi Hendrix käytti juuri sellaista 60-luvun mallia, aina kun halusi Stratoa paksumpia soundeja.

Mutta vasta 1970-luvulla, kun Hard Rock ja Metal keksittiin, tuli Veestä muodikas lavakitara, sekä lavakarismansa että Gibson-soundinsa ansiosta.

Ja se lentää yhä vain eteenpäin; juuri tällä hetkellä Gibson tarjoaa upouuden seitsenkielisen Veen aktiivimikityksellä rankkaan riffitykseen.

Myös uudesta, laajennetusta Melody Maker -sarjasta löytyy Flying V – Flying V Melody Maker – jolla on mahonkikaula, vaahterarunko, tallahumbucker omalla volume-säätimellä sekä yksinkertainen wraparound-talla – that’s it.

Flying V:n ainoa huono ominaisuus on, ettei mallia voi soittaa istuen. Toisaalta, kukahan moshaa istuen?

😉

12/05/2011

The Gibson Flying V, or: Two Decades Ahead Of Its Time

In 1957 Gibson’s then president, Ted McCarty, grew tired of the company being slagged off as ”boring old farts” by some of its competitors. Especially the fresh touch brought to guitar-making (and marketing) by young upstarts Fender, made McCarty determined that something had to be done to put the ”stuffy” image behind them.

They held a series of brain-storming sessions with a view to coming up with the most outrageous designs imaginable. Ted McCarty himself came up with this:

When the first prototype was built somebody said (laughing, no doubt): ”Hey, this thing looks like a flying Vee!”, and the name stuck.

When the Flying V was first shown at the Winter NAMM show in 1958 – along with its sister model the Explorer – it sure was the show-stopper McCarty had hoped for, with its radical shape, korina neck and body and gold parts.

The problem was the model was way ahead of its time, and didn’t really sell well in its original form. Less than 100 Flying V’s were shipped to dealers during 1958-9, with some ending up as shop signs (!) to draw in customers.

In the mid-60s times had changed, though, and heavier music was becoming en vogue, so Gibson decided to reissue the Flying V, albeit with a standard stop-tailpiece, a different control layout and the company’s customary mahogany used for the body and neck.

It was this version that Jimi Hendrix used whenever he needed a fatter sound than his Stratocaster could provide him with.

But it was really only with the advent of Hard Rock and Metal in the 1970s that the Vee really took off as a fashionable guitar, as it offered both cool looks and fat Gibson-tone in the right proportions.

Since then the Flying V has never really left us; right now, for example, Gibson are offering an EMG-equipped, active 7-string version for ultra-brutal riffing.

And brand-new is a budget version of the Vee, called the Flying V Melody Maker, which gives you the essence of what the Vee’s about in a nutshell: a mahogany neck glued to a maple body, one powerful humbucker, a single volume control and a simple wraparound bridge topping it all off – that’s it.

The Flying V only has one single drawback – you can’t play the model sitting down. But then again, headbanging doesn’t really work sitting down…

😉

04/05/2011

Classic Guitars, part 6: Rickenbacker 330/360

”Braaaaaaannnng!!!”

The opening chord to the Beatles’ classic ”A Hard Day’s Night” says it all; this is what Rickenbacker-guitars are all about: clarity, jangle and a piano-like attack.

Rickenbacker’s most successful models are the 300-series, especially the models 330 and 360.

In 1958 the Californian company introduced its brand-new Capri-range – 12 semiacoustic models designed by German luthier Roger Rossmeisl. The whole range featured bodies that started out as a solid slab of wood, into which large hollow pockets were carved. The glued-in neck was made from maple or a combination of maple and walnut.

The model designations started with 310, with the lower numbers indicating a short-scale model – just like John Lennon’s 325 (= short scale, three pickups, vibrato).

Full-scale guitars carried higher model numbers, with 360 and above being Deluxe-versions featuring bound necks and bodies, as well as large triangular pearloid inlays in their fingerboards.

Between ’58 and ’64 all models had a rather angular body shape with pointed horns and sharp edges. In 1964 Rickenbacker switched the Deluxe models to a more rounded shape with a softly radiused top, which is why these versions only carry body binding on the back.

Famous users of the edgier, early versions were John Lennon (325) and George Harrison (a 12-string 360/12) as well as Pete Townshend, who used and smashed a whole load of the 370’s ”Export” version (called the ”1998” by British importer Rosetti), which featured traditionally shaped f-holes in place of Rickenbacker’s own scimitar-shaped openings.

Roger McGuinn (The Byrds) and REM’s Peter Buck are known for using Ricks with the newer body design.

In addition to a Rickenbacker’s idiosyncratic sound, relatively narrow necks are also typical of the company, as is the Rick-O-Sound stereo output option (only on the Deluxe guitars).