Kuukausi: toukokuu 2012

ML-Factory rakennussarja: Osa 5 – loppuraportti

Tämä oli siis alkutilanne: ML-Factorylta Saksasta tilattu sähkökitaran rakennussarja (hinta noin 200 €, tarkasta mallista riippuen).

Yksi vaikeimmista ja tärkeimmista työvaiheista on tässä setissä jo suoritettu etukäteen – mahonkikaula oli valmiiksi liimattu runkoon.

Jos käytetään viimeistelyyn ainoastaan oljyä ja vahaa, kitaran kasaaminen on yhden päivän (tai viikonlopun) projekti. Ainoa vaativampi toimenpide on silloin kahden muovikansien upottaminen runkoon.

Itse halusin nimenomaan kokeilla maalin-kaltaista Osmo Color -öljyvahaa tässä projektissa, mikä lisää luonnollisesti työvaiheita, sekä odottelua, kunnes maali on kuiva.

Saarniviilun värjääminen oli tuntuvasti vaikeampi kuin mahonkikaulan ja -rungon viimeistely. Kannelle oli vaikeampi saada tasaista maalipintaa, kuivuminen kesti kauemmin, ja sain reunalistoitukselle melkoisen määrän punaisia jälkiä teippauksesta huolimatta.

Kitaran takapuolen viimeistely oli sujuvampi saada aikaiseksi Osmo Colorilla. Lopputulos on hauskan värinen – muistuttaa jotenkin tomaattisoppaa – ja tuntuu hyvin orgaaniselta, vähän Gibsonin Faded-sarjan tyylisesti.

Mielestäni ML-Factory-kitaran hyvin kompakti, reunalistoitettu viritinlapa on kaunis, vaikka sen mahonkiviilu on pikkusen epäsiisti (liimajälkeä?). Viimeistelin lavan etupuolen öljyllä ja (antiikki-) vahalla.

Tarkkasilmäinen huomaa, että lapapala on liimattu kaulaan hieman vinosti, minkä takia viritinparit eivät ole sataprosenttisesti samoilla linjoilla keskenään. Tämä pieni kosmeettinen haitta ei kuitenkaan vaikuta kitaran toimintaan lainkaan – etenkin kun muistaa rakennussarjan erittäin edullisen hinnan.

Suljetut virittimet toimivat moiteettomasti.

Pieni tilkka öljyä tuo palisanteriotelaudan kauneuden esiin.

ML-Factory LP-tyylisen rakennussarjan runko on hivenen verran (noin 3 mm) ohuempi kuin sen esikuva. Eron huomaa vain mittaamalla, etenkin kuin itsekasatun soittimen paino on samassa keskiraskaassa luokassa kuin moni alkuperäinen Les Paul.

ML-kitaran talla ja kieltenpidin ovat samaa asiallista laatua kuin useissa edullisissa kitaroissa. Tässä Tune-o-Matic-kopiossa ei käytetä muuten sitä vintage-tyylistä jousta tallapalojen alaspitämiseen, mikä on mielestäni plussaa, koska tässä mikään ei surise soitettaessa häiritsevästi mukaan.

Rakennussarjan humbuckerit on edullisesta hinnasta huolimatta vahattu feedback-ulinaa vasten. Mikrofonit istuvat suorissa kehyksissä, joita on ruuvaamalla pakotettu kitaran kaarevan kanteen sopiviksi – ei ehkä tyylikkäin tai kestävin ratkaisu…

Vipukytkimen mukaan tulivat kaksi mutteria – alkuperäistyylinen pikkuhampailla (johon tarvitsee erikoistyökalun) ja tavallinen mutteri. Käytin tavallisen kuusikanttisen mutterin, koska kytkimen kierre jumiutti hieman ja mutterin tiukentamiseen tarvittiin avain.

ML-Factory-kitin pienet potentiometrit toimivat jouhevasti, ja myös muuten elektroniikka toimii kuin pitää.

Tältä kitara näyttää soittajan suunnasta.

****

Ensin se tärkein viesti:
Ei – kahdensadan euron kitaran rakennussarjasta ei saa kolmentuhannen euron custom shop -laatua! Moiseen kitissä käytetyt puut ja osat, sekä (ainakin tässä testitapauksessa) puutyön laatu ei yksinkertaisesti riitä.

Jos osaa puutyöt, nauhahiontaa, oikeanoppista lakkaamista ja lakkapinnan viimeistelyä, tämänkaltaisesta edullisesta rakennussarjasta voi kuitenkin saada kauniin ja toimivan soittopelin, joka painaa jo samassa sarjassa kuin useat 600–800 euron soittimet. Ja kun kerran alusta on toimiva, ei ole syyttä pidättäytyä lisäkustomoinista.

****

Omassa kitarassani olisin toivonnut, että tehtaassa käytettäisin paremmat (terävämmät) työkalut. Runkoon jyrsityt kolot ovat kaikki epäsiistiä – pahimmat olivat aukot mikrofoneille – ja myös poraukset virittimiä varten olisivat nekin voineet olla siistimpiä.

Nauhatyöhön pitää luultavasti vielä vähän satsatta – suoraan paketista nauhat olivat pikkuisen karheat. Kymmenes nauha oli myös aavistuksen verran liian korkea ylä-e-kielen alla, joka surisi vähän sitä vasten. Sain sen varovaisesti viilaamalla korjattua, mutta tällaisen ongelman oikea tunnistaminen vaati jo vähän kokemusta.

Vaihdan ehkä myös joskus myöhemmin uuden satulan tähän kitaraan. Valmiiksi asennettu toimii sinänsä, mutta minulla on taipumus soittaa vähän raskaamalla kädellä, joten satula voisi olla minunkaltaiselle soittajalle hieman korkeampi.

Muut sotkut menevät täysin minun tilille, minun kokemattomuuteni maalausasioissa takia.

****

Plussapuolella täytyy mainita, että minulla on nyt yksi toimiva sähkökitara lisää.

Kaularauta toimii, samoin virittimet ja talla. Vaikka nauhatyö suoraan paketista ei ole aivan täydellinen, sain kitarani säädettyä 10–52-kielisatsilla minun käyttämälle korkeudelle (Matala E: 2,4 mm/korkea e: 2,0 mm).

Kitara soi puhtaasti koko otelaudalla.

Kaulaprofiili on minun kitarassani suora kopio Gibsonin 60s-kaulaprofiilista – mukavan matala, muttei liian ohut.

Akustinen soundi täyttää sopivasti kaikki tyypillisimmät kriteerit LP-tyyliselle kitaralle. Soinnissa on tuorehko, selkeä, muttei piikkikäs atakki, lämmin perusluonne, sekä pitkä sustainvaihe.

ML-Factory-setin mikrofonit ovat asiallista laatua. Tässä ei luonnollisesti voi odottaa Harry Häussel-, Jason Lollar- tai Seymour Duncan Antiquity -tyylistä äärimmäistä tyylikkyyttä ja laatua – kitarasetti kun maksaa vähemmän kuin jotkut yksittäiset mikrofonit.

Rakennussarjan mikrofoneilla on hieman vintagea korkeampi lähtötaso, mutta soinnissa silti riittävästi avoimuutta minun makuuni. Hintaan nähdän laatu ei todellakaan ole hassumpaa.

Tässä kolme esimerkkipätkää, jossa aloitan aina kaulamikrofonilla, jatkan kytkimen keskiasennolla, ja lopetan tallamikrofonilla.

Pehmeä ja puhdas

Rock-särö

Metal-särö

****

ML-Factory LP-style kit, kannessa saarniviilu 

hinta noin 200 euroa (plus postituskulut)

****

Suomessa kitaran rakennussarjat myyvät ainakin Millbrook Musiikki ja SP-Elektroniikka.

****

1

ML-Factory rakennussarja: Osa 4

Sen jälkeen kun öljyvaha oli tarpeeksi kuivunut poistin maalariteipit, ja yritin siistiä reunalistoitukset punaisista jäämistä. Se oli vaikeampi kuin olin ajatellut, etenkin kitaran kannessa.

Käytin antiikkivaha antaakseen maalipinnoille hieman lisää kiiltoa.

Seuraavaksi päätin asentaa tallan ja kieltenpitimen kierreholkit runkoon. Poistin maadoitusjohdosta vielä vähän enemmän sen muovieristeestä, jotta holkin ja kaapelin välillä syntyisi tarpeeksi kontaktipintaa.

Tämän jälkeen käytin asianmukaisesti muovipäisen vasaran holkkien upottamiseen.

ML-Factoryn rakennussarjaan kuuluvat nykyaikaiset suljetut virittimet kiinnitetään samalla sekä lavan edestä (pitkällä kierrehylsyllä) että takapuolella pikkuisilla ruuveilla.

Lavan etupuolella käytetään avainta…

…kun taas takapuolella täytyy esiporata reiät ruuveille. Ruuvi menee helpommin sisään, kun hiertään kierteeseen hieman saippua.

Tehtävä suoritettu onnistuneesti!

Kitaran elektroniikka on suurilta osin jo valmiiksi juotettu johtosarjaaksi. Potikat, kondensaattorit, lähtöjakki sekä vipukytkimelle menevät johdot odottavat jo asennusta.

Kytkimelle menevät johdot kulkevat samassa kanavassa kuin mikrofoneista tulevat kaapelit. Tässä tapauksessa kannatti vetää ensin johdot oikeisiin paikkoihin, asentaa mikrofonit paikoilleen, ja juottaa lopuksi mikrofonijohdot ja vipukytkintä elektroniikkaan.

Mikrofonisignaalia kantavaa johtoa (tässä valkoinen) täytyy liittää potikan tuloon (kuvassa vasemmanpuoleinen kontakti), jossa on jo valmiiksi toinen johto juotettu kiinni. Mikrofonin maadoitus kiinnitetään potentiometrin koteloon. Kannattaa ensin raapia metallipintaa hieman karheaksi (esimerkiksi ruuvimeisselillä), koska se helpottaa juottamista.

Mikrofoni on kytketty.

Tältä näyttää vipukytkin: kaksi keskimmäistä kontaktia toimivat lähtöinä, josta signaali kulkee suoraan lähtöjakille. Ulommat kontaktit taas ovat kytkimen tulot, yksi per volumepotikka. Vastapuolella (joka ei näy kuvassa) on kytkimen oma maadoituspiste.

…ja seuraavaksi laitan kielet päälle ja säädän kitaran soittokuntoon…

0

Testipenkissä: Orange AD200 Bass Mk3 + OBC410

****

Brittiläisellä Orange Amplificationilla on pitkä historia, joka ulottuu vuoteen 1968 asti.

Vaikka nykyään monet Orangen tuotteista tulevat Kiinasta, jotta hinnat pysyisivät malttillisina, rakennetaan edelleenkin firman putkiparhaimmisto Englannissa. Orangen hedelmistä voivat nauttia myös basistit – tällä kertaa on testissä firman täysputkinuppi AD200 Bass MK3 (1.510 €) ja siihen sopiva kaappi OBC410 (799 €).

****

Orange AD200 Bass -nupista ja OBC410-kaapista syntyvä stäkki näyttää tyypilliseltä Orange-vahvistimelta. Nupissa on se kuuluisa, valtava valkoinen naamataulu suurikokoisilla Gain- ja Master-nuppeilla. Koteloiden oranssi päällysmateriaali, sekä kaiutinkaapin musta etukangas ovat nekin tuttuja klassikoita.

Tämä bassostäkki on tehty rankkaa kiertue-elämää varten: sekä nupin, että kaapin kotelot valmistetaan kestävästä 13-kerroksisesta koivuvanerista. OBC410 on tämän lisäksi sisäisesti jäykistetty vahvilla väliseinillä, mikä lisää kestävyyttä, sekä minimoi kaapin omia, ei-toivottua resonansseja.

Orange käyttää tässäkin metallisia kulmasuojaimia, ja lisäksi kaapin alle on asennettu vahvoja metallikiskoja lisäsuojaksi.

Koko tämä jämäkkyys ja kestävyys ovat iloksi ammattibasistille (ja hänen tekniikolle), mutta ne lisäävät luonnollisesti roimasti painoa – AD200 Bass -nuppi painaa 25 kiloa ja OBC410 kaappi jopa 43 kiloa. Terveisiä roudareille siis…

OBC-kaappi kestää jopa 600 Watin rms-tehoa, minkä ansiosta se tulee mukisematta toimeen AD200:n 200 Watin kanssa. Neljän kymmentuumaisten lisäksi kaapissa toimii myös diskanttitorvi, jolla on oma kolmiasentoinen kytkin kaapin takapaneelissa.

Orange AD 200 Bass -nupin ulkonäkö on klassinen ja sen käyttö erittäin suoraviivainen: Gainin ja Masterin lisäksi on tarjolla kolmikaistainen EQ — siinä kaikki.

Takapaneelista löytyy kolme kaappilähtöä, sekä pääsulakkeen lisäksi vielä erillisiä sulakkeita pääteputkia varten. Slave-lähdöllä voi turvallisesti ketjuttaa kaksi AD200 Bass -nuppia erittäin suuria keikkoja varten (tai silloin kun haluaa liikuttaa rumpusettiä keikan aikana matalalla H-kielellä).

Takaritilän takana löytyy nupin putkia: iso Orange toimii sekä KT88-pääteputkilla tai 6550-tyypeillä. Testinuppiin oli asennettuna neljä 6550-pääteputkea. AD200:n etuaste toimii kahdella ECC83/12AX7- sekä yhdellä ECC81/12AT7-putkella, jotka on sijoitettu pääteputkien taakse.

****

Tehdään heti yksi asia selväksi – tämä stäkki ei ole olohuonekäyttöä varten suunniteltu.

Orange AD200:n ja OBC410:n muodostama stäkki on erittäin tehokas muskelipaketti uskomattoman suurilla voimavaroilla. Hyvin jouhevasti toimivan master volumen ansiosta AD200:n ulosantia saa kyllä väänettyä alas tavallisille bändiharjoituksille sopivaksi, mutta Orange-vahvistimen luonnollisin käyttöympäristö löytyy isoissa keikoissa, jolloin styrkkarin isoista voimavaroista on todellakin iloa.

Orange-stäkin soundi on hyvin monipuolinen. Sävynsäätimet toimivat hyvin tehokkaasti ja gain-säätimen vaikutusalue menee juurevasta puhtaasta lämpimään putkisäröön. AD200 ei ole oikea valinta silloin, kun haetaan hienotunteista hifistelyä, mutta nuppi on eittämättä monipuolisempi kuin mitä Orangen Rock-imago antaa ymmärtää.

Soundiesimerkit on soitettu Jazz-bassolla sekä kotitekoisella, Precision-tyylisellä bassolla, jossa on passiivinen MM-humbucker:

Jazz Bass – sormisoitto

P-Man – sormisoitto

Jazz Bass – slap

P-Man – slap

Jazz Bass – plektralla

P-Man – plektralla

Jazz Bass – säröllä

P-Man – säröllä

****

Orange AD200 Bass Mk3 + OBC410

Maahantuoja: Musamaailma

****

Orange AD200 Bass Mk3

1.510 €

Plussat:

+ soundi

+ monipuolisuus

+ teho

+ erittäin kestävä rakenne

+ työnjälki

Miinukset:

– paino

****

Orange OBC410

799 €

Plussat:

+ soundi

+ tehonkesto

+ säädettävä diskanttitorvi

+ erittäin kestävä rakenne

+ työnjälki

Miinukset:

– paino

****

0

ML-Factory rakennussarja: Osa 3

Sen jälkeen kun kannen toinen kerros Osmo Color oli kuivunnut enemmän kuin 12 tuntia, oli aika valmistella rungon takaosaa värikerroksia varten.

Takaosan kolot ovat sinänsä valmiiksi jyrsityt, mutta niiden reunat eivät ole muovikansia varten upotettuja.

Sovitin ensin elektroniikkalokeron kansi, jolla oli – mielenkiintoista kyllä – ”suunta”; tarkoitan: kansi ei ole täysin symmetrinen, vaan se sopii ainoastaan yhdellä tavalla kolon kanssa yhteen niin, että jokaisen reiän alla on puuta.

Kytkinkanavan kansi taas oli helpompi kohdistaa.

Koska meillä ei ole yläjyrsin kotona, enkä osaisi edes käyttää sellaista, käytettiin talttoja tähän hommaan.

Myönnän sen: vaimoni on minua taitavampi puutöissä, ja hän hoiti tämän osuuden.

Täältä lopputulos näyttää…

Reunat eivät ole niin tarkat kuin jyrsimillä tehdyt, mutta näinkin kannet saadaan sopimaan paikoilleen.

Seuraavaksi suojasin maalarinteipillä kaulan ja rungon reunalistoitukset rungon takaosan maalaamista varten.

Tältä runko näyttää kahdella Osmo Color -kerroksilla maalattuna.

0

Testipenkissä: TC Electronic Röttweiler + The Dreamscape

****

TC Electronicin Röttweiler-särö (katuhinta 129 €) on erikoistunut rankkoihin soundeihin, eikä haaskaa aikaa turhalle hienostelulle.

Gain-säätimen vaikutusalue ulottuu kovasta säröstä vielä kovempaan — Blues-tyylisiä pikkusärösoundeja on Röttweilerilta siis turha etsiä. Kaksiasentoinen Voice-kytkin tarjoaa kaksi eri perussoundia: off-asennossa keskialue on tuhdimpi klassisia Hard Rock- ja Metal-soundeja varten, kun taas on-asennossa Röttweilerista lähtevät purevammat Thrash-soundit, joissa on selvästi vähemmän matalaa keskialuetta (engl. scooped mids). Soundien hienosäätöön pedaali tarjoaa vielä sävynsäätimet bassolle ja diskantille.

TC Electronic Röttweiler on loistava erikoistyökalu metallimusiikin ystäville, joka saa jokaisen vahvistimen kuulostamaan tulikuumalta high gain -stäkiltä.

Tässä kolme esimerkkisoundia, joita Miloš Berka soitti seitsenkielisillä Schecterillä puhtaan vahvistimeen:

Röttweiler off

Röttweiler on, voice off

Röttweiler on, voice on

****

TC Electronic The Dreamscape (katuhinta 245 €) on John Petruccin nimikkopedaali, joka sisältää kuusi modulaatioefektiä sekä yhden Tone Print -muistipaikan.

Dreamscape-pedaalia voi käyttää sekä mono- että stereofonisissä ympäristöissä. Pohjalevyn alla löytyy muista Tone Print -efekteistä tutut kaksi minikytkintä, jolla voi valita suoran tai bufferoidun bypass-tilan välillä, sekä kytkeä efektoimattoman signalin kokonaan pois pedaalin lähtöistä, kun käyttää rinnakaiskytkennöllä olevaa efektilenkkiä.

Dreamscapen säätimillä voi vaikuttaa valitun efektin syvyteen (depth), vatkauksen nopeuteen (speed), sekä pedaalin lähtötasoon. Kolmiasentoinen minikytkin tarjoaa efektoidun signaalin kolmella eri kirkkaudella – tummasta ja miedosta Dark-vaihtoehdosta kirkkaan ja selkeään Bright-valintaan.

John Petruccin valitsemat efektit on ryhmitetty kitarasankarin omien tarpeiden mukaan niin, että kolmen efektin ykkösvaihtoehto on sellainen, jonka Petrucci käyttää puhtaissa soundeissa, ja kakkonen on tarkoitettu särösoundeille. Itse en vetäisi rajan ollenkaan niin tiukasti, sillä sain kaikilla kuudella efektillä hyviä soundeja aikaiseksi. Pedaalin juju on mielestäni juuri siinä, että jokaisesta efektityypistä on olemassa kaksi erilaisia versiota, joilla on hieman erilainen soundi, ja jotka reagoivat eri tavalla säätöihin.

Olen äänittänyt tällaiset pätkät Fender Stratocasterilla:

Chorus 1

Flanger 1

Vibrato 1

Chorus 2

Flanger 2

Vibrato 2

TC Electronic The Dreamscape on 245:llä eurolla kallein Tone Print -pedaali. Osa hinnasta on luultavasti nimikkomallin lisäys, mutta toisaalta tarjoaa tämä pedaali samassa paketissa peräti kuusi erilaista, laadukasta modulaatioefektiä sekä yhden Tone Print -muistipaikan. Pedaalin monipuolisuuden valossa hinta ei kuulostaa enää kovin pahalta.

****

TC Electronic -kitarapedaaleja

Maahantuoja: Soundtools

****

Röttweiler Distortion

katuhinta 129 €

Plussat:

+ kompakti

+ erikoistunut Metal-musiikkiin

+ hyvä soundi

+ omassa genressään monipuolinen

Miinukset:

– Voice-kytkin ahtaassa paikassa

****

The Dreamscape

katuhinta 245 €

Plussat:

+ kompakti

+ kuusi modulaatioefektiä

+ Tone Print -muistipaikka

+ monipuolinen

+ stereofoninen

Miinukset:

– muita Tone Print -pedaaleja korkeampi hinta

– Bright-kytkin ahtaassa paikassa

****

0

Review: Tokai AJB-55BB + Basslines SJB-3

AJB-55BB? Is this bass Tokai’s Big Brother -special edition? No!
The BB stands for ”big blocks”.

****

The Tokai AJB-55BB is a special edition run of the company’s Jazz Bass -inspired model with block inlays instead of the usual small dots. Finnish importer Musamaailma has equipped the test sample with a pair of Seymour Duncan Basslines SJB-3s, which promise a hotter-than-vintage output. As supplied, the whole package would set you back about 888 € here in Finland.

This Japanese bass is a streamlined beauty with a maple fingerboard and a tortie-type scratchplate (sometimes this model also comes with a three-ply black pickguard).

Even though the large block inlays invoke a Seventies-look, the Tokai’s deep body chamfers talke you back all the way to the Sixties-period Fender Jazz.

Tokai uses Gotoh-tuners with smaller diameter tuning posts on the AJB-55BB, compared to the usual Kluson- or Schaller-types on many other basses of this type.

Slimmer tuning posts, as well as smaller base plates, translate into less weight on the headstock – which is great for the instrument’s overall balance.

The whole of the neck – fingerboard and all – has been finished in a super-smooth clear satin finish. The fretwork as well as the workmanship on the inlays is exemplary. The AJB-55BB sports 20 medium-sized frets.

The test sample’s sturdy and tight neck joint is executed in traditional fashion, employing four wood screws and a steel neck plate.

The Tokai AJB-55BB leaves the factory with the company’s own, high-quality 60s-type MK2-pickups.

As already mentioned before, this bass has been customised by Musamaailma with two Basslines SJB-3 -pickups, which are also known as Quarter Pounds for Jazz Bass, as their polepieces have a diameter of a quarter of an inch. The polepieces are left inside the pickup covers on purpose, to avoid the unpleasant noises made by the strings hitting the polepieces.

For some reason the test bass’ neck pickup was contained in a (slightly wider) bridge pickup cover, which is why the holes in the cover don’t correlate exactly with the polepiece positions. But this is really only a small cosmetic glitch, which doesn’t affect the bass’ playability or amplified performance in any way.

The Tokai AJB-55BB’s passive controls follow tradition offering two volume controls (one per pickup) and a shared master tone control.

Japanese quality-parts and clean soldering – what more can one ask for?

The AJB’s bridge is Gotoh’s copy of a 70s Fender bass bridge – simple, yet toneful.

For some reason Tokai have chosen to place the bridge in the same position it was on Fender’s 1970s originals, meaning about 3 mm further from the neck as on 60s examples. With normal string gauges this placement often results in the bridge saddles sitting near the tip of the intonation screws. In extreme cases the intonation screw (especially on the g-string) may work itself loose, and fall off in the middle of a performance, leaving the bassist red-faced. The current set-up works OK, but I’d rather see a Sixties-style bridge placement on Tokai-basses in the future.

****

Many players feel that the Jazz Bass – as well as the basses it inspired – is the best of the classic designs. The reasons for this are its excellent balance, its narrow and tapered neck, as well as the versatility of its singlecoil pickups.

The Tokai AJB-55BB nails these features to a tee: It is a winner in the ergonomics stakes and sounds great.

I have to admit, I was a bit sceptical concerning hot pickups, but the Duncan Quarter Pounds are really doing it for me. These Basslines pickups offer plenty of dynamics and don’t take away anything from the bass’ inherent tonal character. The SJB-3s take the vintage Jazz Bass tone and remaster it for today’s bassist – the bass sounds louder, bigger and even better.

Tokai AJB-55BB – fingerstyle

Tokai AJB-55BB – slap

Tokai-AJB55BB – plectrum

****

Tokai AJB-55BB + Basslines SJB-3

Current price in Finland: 888 €

Finnish distributor: Musamaailma

Pros:

+ value-for-money

+ workmanship

+ playability

+ sound

Cons:

– bridge placement

– neck pickup’s cover (see text)
****

1

ML-Factory rakennussarja: Osa 2

Päätin käsitellä ainakin kitaran kantta punaisella Osmo Color öljyvahalla, joka ei peittää puun kauniita syykuvioita.

Hioin siis ensimmäiseksi hiomapaperilla (karkeus 240) varovasti kannen saarniviilua sulavaksi – kahden milin paksuus ei anna isoa virhemarginaalia! Sen jälkeen annoin hiomapaperilla myös kaulakorolle loppullisen muotonsa.

Huomasin, että rungossa ei vielä ollut kanava kielten maadoitusta varten. Maadoitusjohto tai -lanka menee tavallisissa Les Paul –tyylisissä kitaroissa elektroniikkalokerosta kielipidimen holkkia varten porattuun reikään.

Lokerossa maadoitus on juotettu potentiometrin kuoreen, ja toisessa päässä metalliholkki liittää kielet maadoitukseen. Perinteiset sähkökitarat hurisevat ikävästi, jos niiden kielet eivät ole liitettyjä maahan.

Koska stopbar-holkin reikä on lähellä kaulavolumen potikkareikää, ja elektroniikkalokerossa oli riittävästi tilaa, reiän poraaminen akkuporakoneella oli suhteellisen helppo.

Avasin hyvin varovasti laadukkaalla senkkausterällä vipukytkimen reiän. Sen jälkeen laitoin maalariteippiä reunalistoituksen ja rungon päällä makaavan otelautapätkän päälle, jotta punainen väri tarttuisi varmasti vain saarniviiluun.

Sitten vaan vinyylihanskat päälle: Osmo Coloria täytyy ensin sekoittaa huolellisesti.

Öljyvaha levitetään ohuesti, mutta tasaisesti siveltimellä tai rätillä.

Tältä ensimmäinen kerros näyttää vielä märkänä. Öljyvahan pitää nyt kuivua ainakin 12 tuntia, ennen kun voi levittää toisen kerroksen sen päälle.

On tärkeä muistaa, että puuvahalla kastettu rätti voi tietyissä tilanteissa sytyttää tuleen ihan itsestään. Sytytysvaaran vuoksi rätin pitää aina hävittää asianmukaisesti, eikä jätä sen lojumaan jossain nurkassa tai ”kuivumaan” auringossa. Helpointa on huuhdella käytetyn rätin runsaasti vedellä, minkä jälkeen sitä heitetään pois ilmatiiviissa pakkauksessa. Toinen vaihtoehto on polttaa sen heti käytön jälkeen.

****

0

ML-Factory rakennussarja: Osa 1

Eilen posti toi sen sähkökitaran rakennussarjan, jonka olin tilannut hieman yli viikko sitten saksalaiselta firmalta nimeltään ML-Factory.

ML-Factory tarjoaa laajan valikoiman edullisia kitara- ja bassosarjoja, joita tehdään ilmeisesti Kiinassa. Päätin saada selvillä millainen kitara syntyy noin kahdensadan euron LP-rakennussarjasta.

Yllä olevat kuvat näyttävät viimeistelemättömän kitara-aihion, ja osa mukana tulevista osista. Tässä rakennussarjassa kitaran mahonkikaula on jo valmiiksi liimattu runkoon. Paketista löytyy kaikki mitä tarvitaan – mikrofonit, elektroniikka, virittimet, talla ja muoviosat – ja osat vaikuttavat olevan laaduiltaan käyttökelvollista kauko-itäistä keskivertoa. Tämän kitarapaketin hinta oli 199 euroa, johon lisätään vielä noin 18 euroa postituskulut.

Rungon takaosa on kasattu kolmesta mahonkipalasta.

Mahongin päälle on liimattu vaahterakansi (? tai joku muu vaalea puulaji) useasta palasta, ja tämän päälle ohut (noin 2 mm) saarniviilu.

Rungossa on jäänyt muutama pieni naarmu ja hiomajälki – hiomapaperi on siis syytä käyttää ennen viimeistelyä.

Mikrofonikolot on jyrsitty ilmeisesti tylsällä työkalulla, ja ne ovat rakennussarjan puutyön heikoin kohta.

Kaulan korko tarvitsee sekin vielä vähän hiontaa.

Otelauta ja otemerkit näyttävät kauniilta, ja myös nauhoitus vaikuttaa hyvin asialliselta.

Reunalistoitettu lapa näyttää tyylikkäältä, ei se ole niin kömpelön näköinen kuin esimerkiksi Epiphonen ratkaisu.

Lapa on liimattu kaulaan E-virittimien korkeudella.

Tässä vielä toinen kuva kaulaliitoksesta.

Mielenkiintoinen ratkaisu: kytkimen auko on porattu itse kannen, muttei saarniviilun läpi. Tätäkin täyttyy sitten hoitaa itse, samoin kuin muovikansien upottaminen runkoon.

Elektroniikan kolo on paljon siistimpi kuin aukot mikrofonille. Tässä hintaryhmässä olisi järjetön odottaa Custom Shop -laatua.

Ensivaikutelmani on siis aika optimistinen – kyllä tästä kitara saadaan.

Seuraava työvaihe on siis hiominen…ja täyttyy miettiä sitä viimeistelyäkin…

0

Testipenkissä: Tokai AJB-55BB + Basslines SJB-3

AJB-55BB? Onko kyse Tokain Big Brother -erikoispainoksesta? Ei!
Mallitunnuksen BB-lyhenne tulee englannikielisistä sanoista ”big blocks”.

****

Tällä kertaa testissä oleva Tokai AJB-55BB on erikoispainos firman Jazz-basson johdannaisesta, jolla on tavallisten, pistemäisten otemerkkien sijaan isokokoisia neliskulmaisia upotuksia otelaudassa. Testiä varten Musamaailma on vaihtanut mikrofonit Seymour Duncan Basslines SJB-3-malleihin, jotka lupaavat vintagea kuumempaa signaalitasoa. Koko komeuden hinta on noin 888 €.

Japanissa valmistettu sähköbasso on sulavalinjainen kaunotar vaahteraotelaudalla ja kilpikonna-kuvioisella pleksillä (tuotantoerästä riippuen käytetään joissakin yksilöissä myös kolmikerroksista mustaa pleksiä).

Vaikka basson etupuoli näyttääkin suoraan 1970-luvulta poimitulta, ovat AJB-55BB:n mukava paino sekä rungon erittäin syvät viistokset nyökkäys kuuskytluvun Fender-klassikkoiden suuntaan.

Tokai käyttää tässä mallissa Gotohin laatuvirittimia, joiden tapit ovat läpimitaltaan hieman pienemmät kuin perinteiset Kluson- tai Schaller-vastineet.

Solakampien viritintappien sekä pienempien pohjalevyjen ansiosta virittimien paino kevenee, mikä parantaa AJB-55BB:n tasapainoa.

Koko kaula on viimeistelty erittäin ohuella mattalakalla – myös Tokain vaahteraotelauta. Sekä upoukset otelaudassa että nauhoitus näyttää esimerkillisen siistiltä. AJB-55BB:n otelauta tarjoaa 20 keskikokoista nauhaa.

Vaahterakaula on liitetty basson leppärunkoon perinteisesti neljällä puuruuvilla ja metallisella aluslevyllä. Testiyksilössä liitos oli erittäin tarkka ja luja.

Tavallisesti AJB-55BB:hen kuuluvat Tokai JB-Vintage MK2 -mikrofonit, jotka ovat firman laadukkaat versiot 1960-luvun Jazz-basso mikeistä.

Kuten mainitsin jo jutun alussa, testiyksilöön on asennettu maahantuojan toimesta Basslines SJB-3 -mikkejä, jotka tunnetaan myös nimellä Quarter Pound. Mikrofonien suurikokoiset napapalat – niiden läpimitta on tasan 0,25 tuumaa (engl. quarter inch) – on jätetty tahallaan mikrofonikuorien sisään. Näin kielet eivät osu soitettaessa niihin, mikä muuten aiheuttaisi ikäviä ja kovaäänisiä naksahduksia vahvistimesta.

Jostain syystä testibasson kaulamikrofoni oli upotettu tallamikrofonille tarkoitettuun mikrofonikuoreen, minkä takia napapalat ja kuoreessa olevat reiät eivät kohtaa sataprosenttisesti. Tämä on pikkuinen kosmettinen lipsahdus, joka ei vaikuta millään tavalla soittimen soundiin tai soitettavuuteen.

Tokai AJB-55BB:n elektroniikka on perinteiden mukainen – siis: passiivi – ja se tarjoaa kaksi volumea (yksi per mikrofoni) sekä yhden master tonen.

Japanilaisia laatuosia ja siistiä juotostyötä – Tokai tarjoaa iloa sekä silmille että korville.

AJB:n talla on Gotohin versio 1970-luvun Fender-tallasta – yksinkertainen, mutta erittäin toimiva.

Tokai on asentanut tallan samaan kohtaan kuin missä se oli 70-luvun Fendereissä, mikä on noin kolme millimetriä kauemmas kaulasta, jos verrataan klassikkomallin 60-luvun yksilöihin. Tämän takia talla tarjoaa tavallisella kielisatsilla vain melko vähän säätövaraa eteenpäin (kaulaa kohti), koska tallapalat istuvat ihan säätöruuvien kärjillä. Ääritapauksissa tämä voi johtaa siihen, että (etenkin g-kielen) intonaation säätöruuvi irtoaa ajan myötä itsestään tallapalasta ja putoaa pois kesken soiton noloin seurauksin. Tokailla olisi tässä mielestäni hieman parantamisen varaa.

****

Monien mielestä Jazz-basso – ja sen johdannaiset – on kaikista klassikkobassoista se mukavin vaihtoehto. Syyt tähän ovat soittimen erinomainen tasapaino, kaulan kapea ja pyöreä profiili, sekä basson kahden yksikelaisten tuoma soundillinen monipuolisuus.

Tokai AJB-55BB on erinomainen tulkinta tästä teemasta: basso istuu kun nakutettu, kaula tuntuu erittäin nopealta ja tutulta, ja sen soundi…

Täytyy myöntää, että olen tavallisesti hieman skeptinen ”kuumien” mikrofonien suhteen, mutta Duncanin Quarter Poundit kyllä räjäyttävät potin. Nämä Basslines-mikit eivät kavenna soittimen dynamiikkaa lainkaan, vaan basson luonnollinen ääni pysyy mallikkaasti ennallaan ja sen karakteeri säilyy. SJB-3-mallin lähtökohta on se perinteinen klassikkosoundi, jonka mikki ikäänkuin remasteroi tätä päivää varten – lopputulos on äänekkäämpi, isompi ja vielä entistäkin herkullisempi.

Tokai AJB-55BB – sormisoitto

Tokai AJB-55BB – släppäys

Tokai-AJB55BB – plektralla

****

Tokai AJB-55BB + Basslines SJB-3 -mikkisetti

888 €

Maahantuoja: Musamaailma

Plussat:

+ hinta-laatu-suhde

+ työnjälki

+ soitettavuus

+ soundi

Miinukset:

– tallan sijainti

– kaulamikin kuori (kts. teksti)
****

1

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑