Kitara- ja bassopiireissä käytetään usein sanaa ”vintage”: vintage-sitä, vintage-tätä, vintage-tyylinen, vintage-mainen…

Mitä ”vintage” oikeistaan tarkoittaa? Miten ns. vintage-ilmiö syntyi?

****

Mikä ihmeen vintage?

Webster’s-sanakirjan mukaan vintage tarkoittaa vuosikertaa, ja alun perin sana käytettiin ainoastaan viiniharrastajien piireissä. 1960-luvulla termi siirtyi myös vanhoille autoille, etenkin surffarien ja hotrod-fanien keskuudessa.

Nykyään vintage-sanaa käytetään yleisesti sellaiselle vanhoille esineelle, jolla on nostalginen arvo, ja joka tuo mieleen niitä (menneitä) ”hyviä vanhoja aikoja”. Usein tällaisilla tavaroilla on myös keräilyarvo.

…ja juuri tässä viimeisessä tarkoituksessa vintage-termiä käytetään myös kitaristien välillä.

****

Ilmiön synty

Vintage-himo ja -tietoisuus syntyivät ilmiöinä 1970-luvulla ensi alkuun sähkökitarapuolella, mutta se laajensi nopeasti myös akustisille kitaroille (ja muille kielisoittimille).

Vielä seiskytluvun alkupuoleen saakka vanhat, käytetyt kitarat myytiin USA:ssa juuri sellaisina – vanhoina ja käytettyinä kitaroina – mutta tämän jälkeen samoista soittimista tuli arvoesineitä. Mistä se johtui?

Taustalla ovat kaksi päätekijää:

• Gibson Les Paul -villitys

• kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille

****

Gibson Les Paul -villitys

1950- ja 60-luvulle uskottiin vielä lujasti siihen, että uusi on aina parempi kuin vanha. Uskottiin kehitykseen ja parempaan tulevaisuuteen.

Tämän valossa ei ole mikään ihme, että alkuperäisessä Gibson Les Paul (Regular/Standard) -mallissa tehtiin muutoksia lähes joka vuosi sen lyhyessä elinkaareessa (1952-60).

Les Paul oli Gibson Guitarsin ensimmäinen lankkukitara, ja alussa haettiin vielä soittimen loppullista, definitiivistä kokonaisuutta. Tallaratkaisua muutettiin useamman kerran, ja yksikelainen P-90-mikrofoni sai lähteä firman uuden PAF-humbuckerin tieltä.

Vasta 1958 Les Paul -kitara oli saanut sen loppulliset (nykyään legendaariset) speksit, mutta ihme kyllä uudistettu liukuvärinen Sunburst-versio ei mennyt myyntiin läheskään niin hyvin kuin odotettiin. Gibsonin johtoportaassa tultiin siihen päätökseen, että syy tähän oli kitaran ”vanhanaikaisuus”. Alkuperäisen Les Paulin valmistus lopetettiin, ja sen tilalle tuli vuonna 1961 uusi Les Paul -malli, jonka tunnetaan nykyään nimellä Gibson SG.

Uusi SG-malli möi hyvin, ja Gibsonilla oltiin hyvin tyytyväisenä ratkaisuun. Kuuskytluvun toisen puoliskon Gibson Les Paul -villitys tuli firmalle kuin puun takaa.

Villitys syntyi ensin Isossa Britanniassa, jossa 60-luvun alussa purettiin sodan jälkeistä tuontikieltoa, joka koski monia USA:n tuotteita – myös soittimia. Ilmiön ensiasteita havaittiin, kun Rolling Stones -yhtiön Keith Richards osti käytetyn Les Paul -mallin (vm. 1959), ja alkoi käyttää sitä näkyvästi (esimerkiksi Satisfaction-biisissä).

Varsinainen lähtölaukaus villitykseen oli kuitenkin Eric Claptonin ilmiömäinen soitto John Mayall And The Bluesbreakers -albumissa (tunnetaan myös nimellä Beano-levy), joka sai Blues-faneja himoitsemaan sankarikitaristin kitaraa ja soundia. Les Paul Standard -kitarasta tuli erittäin haluttu ja arvostettu soitin.

Ikävä kyllä mallin valmistus oli jo vuosia sitten lopetettu, eikä uusia soittimia oli saatavilla, minkä seurauksena käytettyjen Les Paul -kitaroiden hinta alkoi nousta tuntuvasti. Kitaran suhteellinen harvinaisuus ja sen soundista syntynyt maine saivat vintage-ilmiön (sekä kitarakeräilyn) rattaat hitaasti käyntiin. Kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille laittoi tämän jälkeen kunnon vettä tähän myllyyn.

****

Kitaratehtaat myyntiin

Kuuskytluvun Beat Boomin ansiosta suurissa yhdysvaltalaisissa yrityksissä herättiin siihen, että soitinbisneksessä liikkuu paljon rahaa. Soitinvalmistajilla taas oli laajentamispaineita, koska useimmissa tapauksissa tilauksien määrä ylitti jo firmojen tuotantokapasiteetin, ja ulkopuolista investointia haettiin aktiivisesti.

Näistä yhtälöistä syntyi USA:ssa 1960-luvun loppupuoliskolla suuri aalto soitintehtaiden myyntejä, fuusioita ja – valitettavasti – myös konkursseja. Tunnetuimpia tapauksia ovat Fenderin myynti mediajätti CBS:lle (Columbia Broadcasting Systems), sekä Gibsonin emoyhtiön (Chicago Musical Instruments) fuusioituminen Ecuadorilaisen panimon (!) ECL:n kanssa uudeksi Norlin-yhtiöksi.

Aikomukset olivat näissä molemmissa tapauksissa pelkästään hyviä: haluttiin taata investointien kautta soitinvalmistajien mahdollisuuksia innovointiin, päivittää tehtaiden vanhenevaa laitekantaa, sekä suurentaa tuotantokapasiteettia laajentamalla tehtaita.

Aluksi näitä tavoitteita myös saavutettiin, mutta melko pian isojen yrityksien rakenteet ja paineet voittojen maksimointiin alkoivat murentaa soittimien laatua.

Tällaiset muutoksen huonompaan suuntaan olivat Fender Stratocasterin tapauksessa esimerkiksi kaulan kiinnitys kolmella ruuveilla, hyvin paksu polyesterilakka, huonoimmat mikrofonit, sekä valumetallista valmistettu uusi vibratalla.

Gibson Les Paulissa listaan kuului esimerkiksi jyrkempi kaulakulma, loivempi lapakulma, ohut ja kapea kaulaprofiili, moniosainen mahonki- tai vaahterakaula (yksiosaisen mahonkikaulan sijaan), sekä kaksikerroksiset mahonkirungot.

Monet rivimuusikot eivät huomanneet näitä muutoksia tai eivät pitäneet niitä huonoina, mutta kasvava joukko kitarafaneja ja soitinmyyjiä alkoivat kritisoida näitä muutoksia jo 70-luvun alkupuolella. Näissä piirreissä syntyi sellainen tunne, että valmistajat eivät halua tai kykene rakentamaan yhtä hyviä soittimia kuin aiemmin (”They don’t make them like they used to.”). Kiinnostuksen keskipiste alkoi siirtyä uusimmista malleista vanhoihin 50- ja 60-luvun kitaroihin, ja nämä soittimet muuttoivat silloin melko ripeästi asemansa käytetyistä kitaroista vuosikertakitaroihin.

Vintage-ilmiö oli syntynyt ja siirtyi ajan kanssa keräilijöiden (ja kitaralegendojen) sisäpiireistä laajemman yleisön tietoisuuteen.

Monet isot kitaravalmistajat heräsivät sekä omien laatuongelmiinsa että vintage-ilmiöön vasta 1980-luvun alussa, ja silloin ilmiöstä syntyi taas uusi soitinlaji – uusintapainokset, tai englanniksi vintage reissues.