Testipenkissä: Bluetone Rattlebox Fuzz

• Riffikitarat (stereokuvassa hieman vasemmalla ja oikealla): Hamer USA Studio Custom
• Komppi- ja soolokitarat: Squier Bullet Stratocaster
• Vahvistin: Bluetone Shadows Jr
• Mikrofoni: Shure 545SD
• Mikkivahvistin: Cranborne Audio Camden EC2
• Squier Bronco -basso äänitetty suoraan EC2:n kautta

Monien mielestä Glam Rock -genren lähtölaukaus oli T. Rex -bändin vuoden 1970 joulukuussa ilmestynyt albumi ”T. Rex”, sekä yhtiön singlet ”Ride A White Swan” (10/1970) ja ”Hot Love” (02/1971). Syyskuussa 1971 ilmestynyt albumi ”Electric Warrior” – ja etenkin sen sinkku ”Get It On (Bang A Gong)” – lähetti T. Rexiä sitten lopullisesti rakettimaiseen nousuun.

Marc Bolanin omintakeisen, eroottisesti latautuneen laulutyylin lisäksi, T. Rexin menestys perustui pitkälti Bolanin rouheaan kitarasoundiin. Tämän kitarasoundin tärkeä ainesosa oli melko harvinainen brittiläinen John Hornby Skewes Shatterbox Fuzz -pedaali. Vaikka Shatterboxissa oli fuzzin lisäksi vielä treble booster -osio, Bolan käytti mieluummin pelkästään Shatterboxin fuzz-osiota, jonka jälkeen hän ajoi signaalinsa vielä erillisen Dallas Rangemasterin kautta vahvistimeen.

T. Rex -fanien ongelma on pitkään ollut että, vaikka Rangemasterin kopioita on suhteellisen laajasti saatavilla, Shatterbox Fuzzin uusia versioita on ollut tähän mennessä erittäin hankala löytää.

Upouusi Bluetone Rattlebox Fuzz (220, – €) on nykyaikaistettu versio 60-luvun Shatterboxista.

Bluetone Rattleboxista löytyy pieteetillä päivitetty versio esikuvan fuzz-osiosta. Rattlebox on erittäin helppoa käyttää, kun laitteesta löytyy vain Swell- (gain) ja Fuzz-säätimet (volume).

Bluetone Rattleboxin fuzz-piiri on toteutettu kolmella piitransistorilla (engl.: silicon). Toteutus ja työnjälki on kauttaltaan ensiluokkaisen siisti. Rattlebox toimii ainoastaan ulkoisella yhdeksän voltin virtalähteellä.

****

Mitä erikoista Bluetone Rattlebox sitten tarjoaa muihin, enemmän tunnetuihin fuzz-laatikoihin nähden?

Esimerkiksi pii-Fuzz Faceen verrattuna Rattlebox tarjoaa runsaasti enemmän bassoa, ja sen purevuutta löytyy hieman matalammasta keskirekisteristä.

Fuzz Face -tyyliset fuzzit käytetään usein näin, että gainia laitetaan täysille (tai lähes täysille), minkä jälkeen käytetään kitaran volume-säädintä ns. sweet spotin hakemiseen.

Tämä ”nupit kaakkoon” -tyylinen lähestymistapa ei toimi kovin hyvin Rattleboxin kanssa kahdesta syystä:

Ensinnäkin tämä Bluetone-fuzz reagoi hyvin interaktiivisesti eri kitaroiden mikrofoneihin, ja toiseksi ”huonosti” asetettu Swell-arvo johtaa suhteellisen rankkaan geittaukseen, joka voi ääritapauksessa jopa kuulostaa rikkinäiseltä lähtöjakilta.

Rattleboxia kannattaa siis käyttää enemmän niin, että etsii rauhassa eri kitaroiden kanssa ne pisteet Swell-säätimen koko kaaresta, jossa soundi on omasta mielestä paras mahdollinen.

Tässä yksi soundiesimerkki Fuzz Face -kloonista (ensimmäinen puolisko) ja Bluetone Rattleboxista (toinen puolisko), jossa molempien pedaalien säätimet on avattu täysin. Näillä säädöillä ei pysty soittamaan SG Junior -tyylisellä kitaralla hiljaisia fraaseja, ilman Rattleboxin geittaamista.

****

Demobiisi kuitenkin todistaa, että oikeilla Swell-säädöillä löytyy Bluetone Rattleboxista myös herkullisia mietoja särösoundeja. Soolokitara taas käyttää pedaalin geittaamista tehokeinona, jolla alleviivataan jokaisen nuotin alku ja loppu.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑