Klassikkobassot, osa 2: Fender Jazz

Presarin ilmestymisen jälkeen kesti melko pitkään, ennen kuin sähköbassosta tuli riittävän suosittua, että Fender uskalsi lanseerata toisen bassomallin.

Fender Jazz -basso tuli markkinnoille vuonna 1960 firman deluxe-versiona.

Leo Fender otti soittajien parannusehdotuksia vastaan ja rakensi uuden bassonsa niiden perusteella. Uudessa Jazz-mallissa oli huomattavasti solakkaampaa kaulaprofiili, entisestäkin ergonomisempi runko sekä monipuolisempi sounditarjonta, kahden yksikelaisten mikrofonien ansiosta.

Ihan ensimmäisissä Jazz-bassoissa käytettiin päällekkäisiä säätimiä, joissa kummallakin mikrofonilla oma volume- (päällekkäinen nuppi) ja tone-säätimensä (musta rengas, katso kuva tämän jutun alussa).

Jo vuonna 1961 elektroniikka muutettiin kuitenkin niin, että kummallakin mikrofonilla oli oma volume-säätimensä, mutta molemmilla oli yhteinen master tone. Tämän järjestelmän etu on sen selkeys, ja tällaista volume/volume/tone-asetelma kutsutaan nykyään Jazz Bass -säädinasetelmaksi.

Mikrofonit on käämitty toisiinsa nähden vastakkaiseen suuntaan, ja myös niiden magneettinen polariteetti on vastakkainen, minkä ansiosta ne toimii yhdessä humbuckerina.

Vaikka perusversio myytiin kolmivärisellä liukuvärityksellä, monet Jazz-bassot tilattiin niin kutsutulla Custom Color -viimeistelyllä, jossa usein myös viritinlapa oli värillinen.

1960-luvun loppupuolella ja myös koko 1970-luvulla Jazz-bassolla oli reunalistoitettu otelauta – joka oli usein palisanterin sijaan veistetty vaahterasta – ja neliskanttiset otemerkit (joko mustia tai vaaleata helmiäismuovia).

Ulkonäöstä riipumatta soundi pysyi kuitenkin aina samana. Jazz-basso soi täyteläisesti, mutta sen ääni on kuitenkin notkeampi ja hieman selkeämpi kuin Precision-mallin sointi. Etumikrofoni on lämmin, tallamikrofoni herkullisen nasaalinen ja mikrofonien yhdistelmä pikkuisen ontto, mikä loi perustan Funk-bassistien slap-soittoon.

________________________________________________________

Oman Squier Jazz Bass:n (Made in Japan, vm. 1985) soundin voi kunnella esimerkiksi tästä.

_________________________________________________________

P-Man – basso oman maun mukaan

Minulla oli toisesta rakennusprojektista vielä palaa khaya ivorensis -mahonkia jäljellä. Jotenkin se aiheutti minussa palavan halun rakentaa soittimen siitä.

Syksyllä 2003 pyysin sitten appiukkoni Peteriä sahaamaan minulle khayasta Precision-rungon. Muut osat hankin Saksasta Rockingerilta.

Halusin kokeilla yhdistelmää Presari-rungosta, Jazz-kaulasta, Stingray-humbuckerista ja passiivisesta elektroniikasta.

Viimeistelemätön runko näytti tältä:

Maadoituskanavan sekä elektroniikkalokeron kannet Peter valmisti wengestä.

Tältä valmis bassoni näyttää:

Runko on petsattu tumman viinipunaiseksi ja se on ohuesti lakattu, kun taas vaahterkaulaa on viimeistelty pelkästään aseöljyllä.

Alun perin P-Manilla ei ollut viiste oikealle käsivarrelle, koska se näytti mielestäni hyvältä näin. Mutta pidemmän soiton seurauksena sain lieviä kipuja oikeaan käteen, minkä takia veistin näin jälkikäteen etuviisteen runkoon.

Virittimet ovat Schallerilta:

Satula on itsevoitelevasta grafiitti-muovi-seoksesta (Graphtech), ja vintage-tyylinen talla on luultavasti Gotoh:n valmistama:

P-Man-bassoni on erittäin ja olen hyvin tyytyväinen soittimen sointiin. Mahonkirungon ja ison humbuckerin ansiosta soundi on orgaaninen ja täyteläinen – runkopuun karaktääri tulee hyvin esiin kuivassa keskialueessa.

Soitan P-Manin esimerkiksi tässä: Nothing to Fear.

Täältä löydät lisää soundiesimerkkejä.

Classic Basses, part 1: Fender Precision

Leo Fender’s and George Fullerton’s Precision Bass was the world’s first electric bass guitar. It was introduced to the puzzled public in 1951.

Tony Bacon and Barry Moorehouse quote Fender’s old production chief from the 50s and 60s, Forrest White, on the initial impact the new-fangled instrument had (in their well-written ”The Bass Book”):

”Those who were not sure if Leo was crazy when he brought out the solidbody guitar were darn sure he was crazy now, since he came up with an electric bass. They were convinced a person had to be out of their mind to play that thing.”

Leo and George took the Telecaster-concept and adapted it for a bass instrument. At the same time they hit upon some standards – almost by mistake – that are still valid these days. The most important ones are the body’s additional long upper horn, which helped in balancing such a long-necked instrument, as well as the scale length of 34 inches (84,6 cm).

Initial problems in the project were the total lack of appropriate strings, which had to be custom-ordered from V.C. Squier, as well as tuning machines. At first they used sawed off double bass tuners, before they were able to order Kluson-machines, manufactured to Fender’s own specifications.

The first edition of the Precision Bass, made between 1951 and 1954, had a yellowish, semi-opaque-finished (blonde) slab ash body, a black Bakelite scratchplate, a Telecaster-style single coil pickup and a one-piece maple neck with a Telecaster-headstock. The simple bridge had only two saddles, which were first made from plastic and later from metal.

When the Stratocaster was introduced in 1954 the P-Bass received a slight make-over: the body gained Fender’s comfort contours, the scratchplate changed to single-ply white plastic and the standard finish became two-tone sunburst.

The Sting Signature Precision is based on a ’54-’56 P-Bass:

But Leo Fender still wasn’t quite satisfied with his creation: the pickup was picking up too much buzz, and its spiky signal tended to trash a lot of Bassman-amp speakers. Adding to this the Precision’s intonation wasn’t really very precise, because of the spartan bridge. And lastly it seemed that the small headstock had something to do with some dead notes on the g-string around the 5th fret.

All these problems were addressed in the major overhaul (in 1957), which turned the Precision into the classic we all know today: with a large Strat-style headstock, a bridge with four individual saddles and a brand-new split-coil pickup.

This new pickup consisted of two halves, one each for the E- and A-string as well as the D- and g-string, wound reverse and with opposing magnetic polarities. Once hooked up in series the split-coil pickup produces a humbucking signal with a singlecoil sound. Placing each string between its own pair of magnets (in contrast to the single magnet below each string in the old design) also smoothed out the attack phase of each note, which in turn resulted in a signal that was much easier on a bass amp’s speakers.

The very first ”new and improved” Precisions also featured a gold-coloured aluminium scratchplate.

In 1959 Fender switched to rosewood fingerboards on all of their string instruments. Since the end of the 60s the P-Bass has been available both with a one-piece maple neck as well as with a rosewood fretboard.

Nowadays Squier and Fender offer a Precision-model for all seasons and budgets, from vintage replicas to modern updates.

___________________________________________________________

You can listen to the sound of a 1976 fretless Fender Precision here.

The song was written by my late friend Pauli Rissanen, who also sings on the recording.

Klassikkobassot, osa 1: Fender Precision

Leo Fenderin ja George Fullertonin kehittämä Precision Bass oli maailman ensimmäinen sähköbasso, ja se ilmestyi vuonna 1951.

Tony Baconin ja Barry Moorehousen loistavassa kirjassa ”The Bass Book” Fenderin 1950/60-luvun tuotantopäällikkö Forrest White kertoi musiikkimaailman reaktioista uuteen soittimeen:

”Ne ihmiset, jotka eivät olleet Telecasterin ilmestymisen yhteydessä ihan varmoja, oliko Leolla muutama ruuvi löysällä, olivat nyt täysin varmoja siitä, että ukko on hullu!”

Leo ja George ottivat Telecasterista mallin ja laajensivat konseptin bassosoittimelle sopivaksi. Samalla ne keksivät lähes ”vahingossa” muutamia sähköbasson standardia, jotka ovat vielä tänä päivänäkin voimassa. Tärkeimmät ovat rungon pitkä yläsarvi, jonka ansiosta basson pitkä kaula ei vaikuta negatiivisesti soittimen balanssiin, ja mensuurin pituus (34 tuumaa/84,6 cm).

Isoja hankaluuksia aiheutti sopivien kielien puuttuminen (ensimmäiset tilattiin juuri P-bassoa varten V.C. Squierilta), ja virittimetkin piti kustomoida itse sahaamalla kontrabasson virittimia poikki, ennen kuin Klusonilta saatiin tilattua Fenderin speksien mukaisia kapistuksia.

Vuodelta 1951-1954 Presarilla oli (Telecasterin lailla) kellertävän viimeistelty suorakantinen saarnirunko, iso musta pleksi, Telecaster-tyylinen yksikelainen mikrofoni, sekä kitaralta lainattu lapa. Tallassa oli vain kaksi tallapalaa (ensin muovista, sen jälkeen metallista).

Kun Stratocaster-kitara saatiin valmis (1954), muutettiin P-bassoa hieman Straton mukaiseksi: rungolla oli nyt mukavuusviisteet, viimeistelly oli sunburst ja pleksi valkoinen.

Stingin nimikkomalli on sellaisen Precisionin (1954-56) uusintapainos:

Leo Fender ei kuitenkaan ollut vielä ihan tyytyväinen luomukseensa: mikrofoni oli häiriöherkkä ja sen tuhti potku rikkoi herkästi Bassman-vahvistimen kaiuttimia. Intonaatiokin ei ollut aivan kohdallaan, ja pieni lapa aiheutti selvästi kuolleita kohtia g-kielellä (4-5:n nauhan kohdalla).

Uudesta päivityksestä tuli meille kaikille tuttu Presari, jossa on Stratocaster-lapa, neljällä tallapaloilla varustettu talla ja uusi splitcoil mikrofoni.

Uudessa mikissä on erilliset puoliskot E- ja A-kielille ja D- ja g-kielillä, jotka ovat sekä magneettisesti että kelojensa suhteen vastavaiheessa toisiaan. Kun puoliskot kytketään sarjaan tulee niistä käytännössä humbucker yksikelaisen mikrofonin soundilla. Uudessa mikrofonissa on myös aina kaksi magneettia jokaisen kielen molemmin puolin, minkä ansiosta atakista tulee hieman miedompaa (kun vertaa aikaisempaan mikrofoniin).

Ensimmäisissä ”uusissa” Presarissa oli myös alumiinista valmistettu kullanvärinen plektrasuoja.

Vuonna 1959 kaikki Fender-kitarat ja myös Precision saivat palisanteriotelaudan. 1960-luvun loppupuolelta taas alkoi P-bassoissa valinnanvapaus otelaudan suhteen, ja myös tänä päivänä saa oman maun mukaan vaahtera- tai palisanteriotelaudalla varustetun mallin.

Squierilta ja Fenderilta saa jokaiselle budjetille sopivan version Presarilta – vanhojen mallien uusintapainoksista nykyaikaiseen päivitykseen.

___________________________________________________________

Oman nauhattoman Presarin (vuodelta 1976) soundia voi kuunnella esimerkiksi tässä.

Biisin on kirjoittanut edesmennyt ystäväni Pauli Rissanen, joka myös laulaa siinä demossa.

Berka testaa, osa 1: Squier Vintage Modified Precision Bass TB

Berka testaa -sarjassa esittelen soittimia ja laitteita, jotka eivät ylitä Riffi-lehden uutiskynnystä.

Fenderin ensimmäinen uusintapainos vanhasta mallista ilmestyi jo vuonna 1968. Silloin CBS/Fender kaivoi esiin ensimmäisten Precision-bassojen speksit ja toi uusinnan markkinoille nimellä Fender Telecaster Bass.

Telecaster-bassolla oli pieni lapa, kulmikas runko ilman viisteitä ja yksikelainen, Telecaster-kitaran tallamikkiä muistuttava mikrofoni.

Koska Telecaster-basso ei ollut suuri myyntimenestys, koki malli perusteellisen uudistuksen jo vuonna 1972. Pääero ensimmäisen ja toisen version välillä on uudistetun mallin isokokoinen humbucker kaulan lähellä. Mikrofoni oli humbuckerin keksijän, Seth Loverin, käsialaa.

Juuri tämän basson saa (vuodesta 2007) Fenderin edulliselta Squier-tytäryhtiöltä: Squier Vintage Modified Precision Bass TB.

Squier Precision TB on hyvin uskollinen esikuvalleen, mutta eroja ja nykyaikaisia parannuksiakin löytyy:

TB:n vaahterakaula on kiinnitetty tiukasti perinteisellä ruuviliitoksella, jossa käytetään neljä ruuvia. Alkuperäisversiolla oli CBS/Fenderin myöhemmin epäluuloja herättänyt Tilt-Neck-liitos.

Kaulan ohut mattalakkaus näyttää ehkä hieman aneemiselta, mutta tuntuu paljon ”nopeammalta” kuin vanhan paksu polyesterikerros. Soittotuntuma on myös nykyaikaistettu loivemmalla otelaudan radiuksella ja paksuilla nauhoilla.

Runko on veistetty lehmuksesta, mutta sekä etu- että takapuoli ovat saaneet ylleen näyttävät saarnivanerit, jotka antavat mallille sen oikean 1970-luvun ulkonäön. Kolmivärinen liukuväritys on kaunis ja asiallisesti viimeistelty. Mukavuudestakin on huolehdittu Squierissa – Precision TB:n rungossa on etuosassa viiste käsivarsille.

Metalliosat ovat perinteen mukaisia: kookkaat, vintage-tyyliset avoimet virittimet, jotka tuntuvat asialliselta, sekä 1951-tyylinen Fender-talla kahdella messinki-tallapaloilla. Intonaation säätö ei ehkä ole ihan samaa luokkaa kuin nykybassoissa, mutta kielitys läpi rungon pitää huolta hyvästä sustainesta.

Elektroniikka on passivista – kookas kaulahumbucker, volume- ja tone-säädin, siinä kaikki.

Squier Vintage Modified Precision TB:n soundi on iso, mehukas ja varsin leveä, muttei koskaan tukkoinen. Pitkä mensuuri sekä vaahterakaula pitävät huolen siitä, että soinnin selkeys säilyy myös kaulahumbuckerilla. Ja jos kaipaa oikeaa syväbassoa, tone-säädin hoitaa asian hetkessä.

Squierin TB on mielestäni loistava basso blues-, reggae- tai r&b-bändin basistille.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑