Klassikkobassot, osa 2: Fender Jazz

Presarin ilmestymisen jälkeen kesti melko pitkään, ennen kuin sähköbassosta tuli riittävän suosittua, että Fender uskalsi lanseerata toisen bassomallin.

Fender Jazz -basso tuli markkinnoille vuonna 1960 firman deluxe-versiona.

Leo Fender otti soittajien parannusehdotuksia vastaan ja rakensi uuden bassonsa niiden perusteella. Uudessa Jazz-mallissa oli huomattavasti solakkaampaa kaulaprofiili, entisestäkin ergonomisempi runko sekä monipuolisempi sounditarjonta, kahden yksikelaisten mikrofonien ansiosta.

Ihan ensimmäisissä Jazz-bassoissa käytettiin päällekkäisiä säätimiä, joissa kummallakin mikrofonilla oma volume- (päällekkäinen nuppi) ja tone-säätimensä (musta rengas, katso kuva tämän jutun alussa).

Jo vuonna 1961 elektroniikka muutettiin kuitenkin niin, että kummallakin mikrofonilla oli oma volume-säätimensä, mutta molemmilla oli yhteinen master tone. Tämän järjestelmän etu on sen selkeys, ja tällaista volume/volume/tone-asetelma kutsutaan nykyään Jazz Bass -säädinasetelmaksi.

Mikrofonit on käämitty toisiinsa nähden vastakkaiseen suuntaan, ja myös niiden magneettinen polariteetti on vastakkainen, minkä ansiosta ne toimii yhdessä humbuckerina.

Vaikka perusversio myytiin kolmivärisellä liukuvärityksellä, monet Jazz-bassot tilattiin niin kutsutulla Custom Color -viimeistelyllä, jossa usein myös viritinlapa oli värillinen.

1960-luvun loppupuolella ja myös koko 1970-luvulla Jazz-bassolla oli reunalistoitettu otelauta – joka oli usein palisanterin sijaan veistetty vaahterasta – ja neliskanttiset otemerkit (joko mustia tai vaaleata helmiäismuovia).

Ulkonäöstä riipumatta soundi pysyi kuitenkin aina samana. Jazz-basso soi täyteläisesti, mutta sen ääni on kuitenkin notkeampi ja hieman selkeämpi kuin Precision-mallin sointi. Etumikrofoni on lämmin, tallamikrofoni herkullisen nasaalinen ja mikrofonien yhdistelmä pikkuisen ontto, mikä loi perustan Funk-bassistien slap-soittoon.

________________________________________________________

Oman Squier Jazz Bass:n (Made in Japan, vm. 1985) soundin voi kunnella esimerkiksi tästä.

_________________________________________________________

22/02/2011 0

Classic Basses, part 1: Fender Precision

Leo Fender’s and George Fullerton’s Precision Bass was the world’s first electric bass guitar. It was introduced to the puzzled public in 1951.

Tony Bacon and Barry Moorehouse quote Fender’s old production chief from the 50s and 60s, Forrest White, on the initial impact the new-fangled instrument had (in their well-written ”The Bass Book”):

”Those who were not sure if Leo was crazy when he brought out the solidbody guitar were darn sure he was crazy now, since he came up with an electric bass. They were convinced a person had to be out of their mind to play that thing.”

Leo and George took the Telecaster-concept and adapted it for a bass instrument. At the same time they hit upon some standards – almost by mistake – that are still valid these days. The most important ones are the body’s additional long upper horn, which helped in balancing such a long-necked instrument, as well as the scale length of 34 inches (84,6 cm).

Initial problems in the project were the total lack of appropriate strings, which had to be custom-ordered from V.C. Squier, as well as tuning machines. At first they used sawed off double bass tuners, before they were able to order Kluson-machines, manufactured to Fender’s own specifications.

The first edition of the Precision Bass, made between 1951 and 1954, had a yellowish, semi-opaque-finished (blonde) slab ash body, a black Bakelite scratchplate, a Telecaster-style single coil pickup and a one-piece maple neck with a Telecaster-headstock. The simple bridge had only two saddles, which were first made from plastic and later from metal.

When the Stratocaster was introduced in 1954 the P-Bass received a slight make-over: the body gained Fender’s comfort contours, the scratchplate changed to single-ply white plastic and the standard finish became two-tone sunburst.

The Sting Signature Precision is based on a ’54-’56 P-Bass:

But Leo Fender still wasn’t quite satisfied with his creation: the pickup was picking up too much buzz, and its spiky signal tended to trash a lot of Bassman-amp speakers. Adding to this the Precision’s intonation wasn’t really very precise, because of the spartan bridge. And lastly it seemed that the small headstock had something to do with some dead notes on the g-string around the 5th fret.

All these problems were addressed in the major overhaul (in 1957), which turned the Precision into the classic we all know today: with a large Strat-style headstock, a bridge with four individual saddles and a brand-new split-coil pickup.

This new pickup consisted of two halves, one each for the E- and A-string as well as the D- and g-string, wound reverse and with opposing magnetic polarities. Once hooked up in series the split-coil pickup produces a humbucking signal with a singlecoil sound. Placing each string between its own pair of magnets (in contrast to the single magnet below each string in the old design) also smoothed out the attack phase of each note, which in turn resulted in a signal that was much easier on a bass amp’s speakers.

The very first ”new and improved” Precisions also featured a gold-coloured aluminium scratchplate.

In 1959 Fender switched to rosewood fingerboards on all of their string instruments. Since the end of the 60s the P-Bass has been available both with a one-piece maple neck as well as with a rosewood fretboard.

Nowadays Squier and Fender offer a Precision-model for all seasons and budgets, from vintage replicas to modern updates.

___________________________________________________________

You can listen to the sound of a 1976 fretless Fender Precision here.

The song was written by my late friend Pauli Rissanen, who also sings on the recording.

09/02/2011 0

Klassikkobassot, osa 1: Fender Precision

Leo Fenderin ja George Fullertonin kehittämä Precision Bass oli maailman ensimmäinen sähköbasso, ja se ilmestyi vuonna 1951.

Tony Baconin ja Barry Moorehousen loistavassa kirjassa ”The Bass Book” Fenderin 1950/60-luvun tuotantopäällikkö Forrest White kertoi musiikkimaailman reaktioista uuteen soittimeen:

”Ne ihmiset, jotka eivät olleet Telecasterin ilmestymisen yhteydessä ihan varmoja, oliko Leolla muutama ruuvi löysällä, olivat nyt täysin varmoja siitä, että ukko on hullu!”

Leo ja George ottivat Telecasterista mallin ja laajensivat konseptin bassosoittimelle sopivaksi. Samalla ne keksivät lähes ”vahingossa” muutamia sähköbasson standardia, jotka ovat vielä tänä päivänäkin voimassa. Tärkeimmät ovat rungon pitkä yläsarvi, jonka ansiosta basson pitkä kaula ei vaikuta negatiivisesti soittimen balanssiin, ja mensuurin pituus (34 tuumaa/84,6 cm).

Isoja hankaluuksia aiheutti sopivien kielien puuttuminen (ensimmäiset tilattiin juuri P-bassoa varten V.C. Squierilta), ja virittimetkin piti kustomoida itse sahaamalla kontrabasson virittimia poikki, ennen kuin Klusonilta saatiin tilattua Fenderin speksien mukaisia kapistuksia.

Vuodelta 1951-1954 Presarilla oli (Telecasterin lailla) kellertävän viimeistelty suorakantinen saarnirunko, iso musta pleksi, Telecaster-tyylinen yksikelainen mikrofoni, sekä kitaralta lainattu lapa. Tallassa oli vain kaksi tallapalaa (ensin muovista, sen jälkeen metallista).

Kun Stratocaster-kitara saatiin valmis (1954), muutettiin P-bassoa hieman Straton mukaiseksi: rungolla oli nyt mukavuusviisteet, viimeistelly oli sunburst ja pleksi valkoinen.

Stingin nimikkomalli on sellaisen Precisionin (1954-56) uusintapainos:

Leo Fender ei kuitenkaan ollut vielä ihan tyytyväinen luomukseensa: mikrofoni oli häiriöherkkä ja sen tuhti potku rikkoi herkästi Bassman-vahvistimen kaiuttimia. Intonaatiokin ei ollut aivan kohdallaan, ja pieni lapa aiheutti selvästi kuolleita kohtia g-kielellä (4-5:n nauhan kohdalla).

Uudesta päivityksestä tuli meille kaikille tuttu Presari, jossa on Stratocaster-lapa, neljällä tallapaloilla varustettu talla ja uusi splitcoil mikrofoni.

Uudessa mikissä on erilliset puoliskot E- ja A-kielille ja D- ja g-kielillä, jotka ovat sekä magneettisesti että kelojensa suhteen vastavaiheessa toisiaan. Kun puoliskot kytketään sarjaan tulee niistä käytännössä humbucker yksikelaisen mikrofonin soundilla. Uudessa mikrofonissa on myös aina kaksi magneettia jokaisen kielen molemmin puolin, minkä ansiosta atakista tulee hieman miedompaa (kun vertaa aikaisempaan mikrofoniin).

Ensimmäisissä ”uusissa” Presarissa oli myös alumiinista valmistettu kullanvärinen plektrasuoja.

Vuonna 1959 kaikki Fender-kitarat ja myös Precision saivat palisanteriotelaudan. 1960-luvun loppupuolelta taas alkoi P-bassoissa valinnanvapaus otelaudan suhteen, ja myös tänä päivänä saa oman maun mukaan vaahtera- tai palisanteriotelaudalla varustetun mallin.

Squierilta ja Fenderilta saa jokaiselle budjetille sopivan version Presarilta – vanhojen mallien uusintapainoksista nykyaikaiseen päivitykseen.

___________________________________________________________

Oman nauhattoman Presarin (vuodelta 1976) soundia voi kuunnella esimerkiksi tässä.

Biisin on kirjoittanut edesmennyt ystäväni Pauli Rissanen, joka myös laulaa siinä demossa.

06/02/2011 0

Classic Guitars, part 5: Gibson ES-335

Gibson’s ES-335, which was introduced in 1958, is one of the all-time bestselling models in the company’s history, and has been in production ever since, making it the Gibson model with the second longest uninterrupted production run (only the ES-175 has been in production longer, since 1949).

Ted McCarty, Gibson’s president from 1948 to 1966, has always stated that, looking back, he thought the ES-335 was his finest achievement.

The ES-335 has a thinline body made from steam-pressed maple plywood. Although the guitar does remind you of a classic Gibson hollow-body Jazz-box, this model is actually halfway solidbody in terms of its build.

This is because a semiacoustic electric guitar has a solid wood centre block running the length of the body from the neck joint all the way down to the back strap button. The centre block gives a semi a longer sustain, while keeping howling feedback at bay.

The block also allows the use of Gibson’s typical solidbody hardware – namely the Tune-o-matic-bridge and the stop bar – which add some clarity to the mix.

For their part, the ES-335’s hollow wings bring a bit of air to the mid-range, making the guitar sound more open and airy than a Les Paul for example.

Due to its relatively large body, a semi isn’t probably the best model for a small beginner (of less than 160 cm height), but as long as size isn’t an issue this lightweight and well-balanced ergonomic style of guitar is a fine choice.

Gibson’s subsidiary Epiphone has produced many of its own variants in the 335-style since the 1960s – from the glitzy Sheraton (the natural-coloured guitar in this post) to the minihumbucker-equipped Riviera, with its own, slightly brighter tone.

The relatively new Epiphone Dot Studio gives you superb bang-for-the-buck, with its pared down, no-nonsense looks. Here the body is made from mahogany plywood, with the controls streamlined to one master volume and one master tone.

____________________________________________________________

I’m an avid fan of the semi-style body.

Here’s a snapshot of my Epiphone Casino and a late-70s/early-80s ES-335-copy made in Japan by Kasuga:

Listen to both guitars here

Save

02/02/2011 1

Squierilta herkullisia versioita Jaguarista ja Jazzmasterista

Squier tarjoaa nyt virtaviivaistettuja päivityksiä Jaguar– ja Jazzmaster-malleista.

Elektroniikka ja mikkejä on uudistettu ja vibratallatkin on jätetty pois.

02/02/2011 0

Klassikkokitarat, osa 5: Gibson ES-335

Vuonna 1958 ilmestynyt ES-335 on yksi Gibsonin suurimmista myyntimenestyksistä ja firman toiseksi pisin yhtäjaksoisesti tuotannossa oleva sähkökitara (ES-175 jazzkitara on tullut ulos 1949).

Silloinen Gibsonin pomo Ted McCarty on sanonut useissa haastatteluissa, että ES-335 oli hänen mielestään hänen paras saavutus – sekä ergonomialtaan että soundiltaan.

ES-335:n ohut runko on valmistettu muotoon prässätystä vaahteravanerista. Vaikka kitaran ulkonäkö muistuttaa perinteistä jazzkitaraa, on malli kuitenkin lankkukitaran ja onttokoppaisen jazzmallin välimaastossa.

Puoliakustisen kitaran rungossa on nimittäin sustainea pidentävä, ja feedbackin ulinalta suojava keskipalkki, joka kulkee koko matkan kaulalta toiselle hihnatapille.

Keskipalkki mahdollistaa myös Gibson-lankkukitaroista tutun palkkimaisen kieltenpitimen käyttöä, mikä lisää hieman soinnin kiinteyttä.

Ontot sivuosat taas tuovat ES-335-tyyliseen kitaraan avoimemman keskialueen ja pyöreämmän atakin, jos vertaa vaikkapa Les Pauliin.

Verraten ison koppansa ansiosta perinteinen puoliakustinen ei ole ehkä sopivin valinta pienikokoiselle aloittelijalle (alle 160 cm), mutta muille suhteellisen kevyt ja hyvin balansoiva ergonominen malli sopii hyvin.

Gibsonin tytäryhtiö Epiphone on jo 1960-luvulla teyhnyt omia variaatioita ES-335 teemasta – esimerkiksi alkuperäismallia prameampi Sheraton (vaalea kitara tässä jutussa) tai pikkuhumbuckerilla varustettu Riviera, jolla on hieman kirkkaampi soundi.

Yllättävän edullinen Epiphone Dot Studio -malli taas on uudempaa tuotantoa, ja se tarjoaa ES-335:n konseptin sopivasti pelkistetyssä muodossa. Runko on tässä mahonkivanerista, ja kolmiasentoisen kytkimen lisäksi on tarjolla ainoastaan master volume ja master tone -säätimet.

____________________________________________________________

Itsekin pidän suuresti puoliakustisista kitaroista.

Tässä yksi kuva minun Epiphone Casinosta ja minun japanilaisesta Kasuga ES-335 -kopiosta (valmistettu joskus 70/80-luvun taitteessa):

Niiden soundeja voi kuunnella tässä.

Save

30/01/2011 0

Classic Guitars, part 4: Gibson SG

At the moment the Gibson SG is extremely popular – the trendiest model on the block.

Unbelievable as it may seem with hindsight, the SG was designed in 1961 as the Les Paul’s replacement. Ted McCarty and his team were eager to come out with a sexier, lighter and more practical electric guitar, in place of the then somewhat unpopular Les Paul.

Les Paul himself wasn’t overly enthusiastic about the new model, so he decided not to renew his endorsement deal in 1963. From that moment on the ”new and improved Les Paul Standard” became the Gibson SG Standard (SG = solid guitar). By the way, Gibson brought back the original Les Paul in 1969.

The main new feature of the SG was its sleek and curvy body, crafted entirely from mahogany. The glued neck joint was moved so that all of the guitar’s frets were easy to access.

Due to the new neck joint the front humbucker had to be moved a little towards the bridge for added stability, which in turn slightly thins out the pickup’s sound.

The SG’s thin and light body results in a fresher, more resonant and transparent tone, when compared to a Les Paul.

Thanks to its thin body, light weight and (normally) fixed bridge the SG is a fine choice for a first guitar. Only its very slight tendency towards neck heaviness can sometimes mar the nigh-on perfect picture.

As with all Gibson models, I’d advise anybody to purchase a quality gig bag or case with an SG-style guitar, to protect it against neck or headstock breakage.

Gibson’s Faded-series offers amazing value for money. These USA-made models offer less bling by doing away with the fingerboard binding, the large crown inlays and the regular gloss finish. But apart from the more modest visuals, the Faded-instruments are thoroughbred Gibsons.

29/01/2011 0

Klassikkokitarat, osa 4: Gibson SG

Gibsonin SG on viime aikoina ollut kovassa suosiossa – se on tällä hetkellä trendikkäin sähkökitara.

Uskomatonta kyllä, mutta SG syntyi vuonna 1961 uutena Les Pauli -mallina. Ted McCartyn tiimi halusi kevyemmän ja ergonomisemman kitaran, silloin epämuodikkaan, raskaan Les Paul -mallin tilalle.

Les Paul itse ei kuitenkin pitänyt uudesta nimikkosoittimesta kovinkaan paljon, eikä uusinut endorsement-sopimuksensa vuonna 1963. Silloin ”uudesta Les Paul Standardista” tuli Gibson SG -malli (alkuperäinen Les Paul -kitara tuotiin takaisin vuonna 1969).

SG:llä on ohut ja kurvikas mahonkirunko. Kaulan liimaliitos on muutettu niin, että kitaran kaikki 22 nauhat ovat rungon ulkopuolella, minkä ansiosta myös korkeisiin nuotteihin on helppo päästä.

Toisenlaisen kaulaliitoksen takia kaulahumbucker sijaitsee noin puolitoista senttimetriä lähemmäs tallaa, mikä ohentaa hieman mikrofonin soundia.

Ohuemmasta rungosta johtuen SG:n soundi on hieman raikkaampi, notkeampi ja jäntevämpi kuin Les Paul -mallin sointi.

Ohuen rungonsa, kevyen painonsa ja kiinteän tallansa ansiosta SG sopii hyvin ensikitaraksi. Ainoastaan lievä taipumus kaulapainoisuuteen voi joidenkin mielestä olla häiritsevä.

Suosittelen – niin kuin kaikkien Gibson-tyylisien kitaroiden kanssa – myös SG:n tapauksessa laadukkaan kuljetuspussin tai kovan laukun hankkiminen, ettei taakse kallistuva viritinlapa vahingoittuisi kuljetuksen yhteydessä.

Gibsonin Faded-sarja tarjoaa muuten USA:ssa valmistettuja soittimia yllättävän edullisesti. Gibson SG Special Faded – mallista puuttuu otelaudan reunalistoitus, upotukset ovat vaatimattomampia ja kitarassa on ohut mattalakkaus, mutta soitin on kuitenkin täysverinen SG.

27/01/2011 0

Epiphone Casino – lempikitarani

Omistamastani kitaroista Epiphone Casino on se jolla soitan eniten.

Mallilla on myös ollut tärkeä paikka Beatles-yhtiön soundissa Help-albumista eteenpäin – bändin kaikki kolme kitaristit omistivat kyseisen mallin. Paul McCartney on usein kertonut haastatteluissa, että Casino on hänen lempisoittimensa.

Epiphone Casino ES-230TD on kitaran alkuperäinen mallitunnus, ja se oli firman vastine Gibsonin ES-330-mallille.

Gibson oli ostanut Epiphone-yrityksen 1950-luvun loppupuolella, ja siirtänyt tuotantoa oman tehtaansa läheisyyteen Kalamazoohon. Nykyään Epiphone on Gibsonin edullinen brändi, ja soittimet rakennetaan lähes kaikki Kiinassa.

Oma Casinoni on varhaisen 2000-luvun tuotantoa Koreasta. Alun perin kitarassa oli kiiltävä viimeistely, mutta ystäväni Sebastian Bunge (Soundhaus Lübeck) muutti sitä hiekkapaperilla Lennon-tyyliseksi mattaksi asiakkaan pyynnöstä. Samalla hän vaihtoi soittimeen paremmat P-90 mikrofonit, jotka tulivat Göldoltä.

Vaikka Casino näyttää samankaltaiselta puoliakustiselta kitaralta kuin Gibsonin ES-335/-345/-355, on sen runko kuitenkin täysin ontto (niin kuin myös Gibson ES-330:ssä). Rungosta puuttuu puoliakustisen kitaran keskipalkki vaahterasta, minkä takia Casinon mahonkikaula on liimattu vanerirunkoon jo 16:n nauhan kohdalla.

60-luvun originaaleissa kaula on yksiosainen, mutta minun kitarassa on tyypillinen korealainen kolmiosainen kaula, yhdestä pitkästä osasta, johon on liitetty kaulan korko sekä viritinlapa (liitoskohta on hieman E-virittimien alapuolella).

Ensimmäisillä Casinoilla oli – ainakin minun mielestä – kömpelön näköiset, leveät Gibson-tyyliset lavat. Vuonna 1965 muutetiin muotoa kauniimpaan tiimalasi-kaltaiseen tyyliin.

Kitarani on helpposoittoinen ja soundiltaan presiis mitä odotin. ”Minulla on tässä jotain, mitä voisi kiinnostaa sinua”, Sebastian sanoi – ja hän oli oikeassa! Soitin Casinon Soundhausissa Fender ’65 Deluxe reissue -kombon läpi, ja sointi oli juuri kuin Lennonin soundi Apple-talon katossa silloin tammikuun 1969 lopussa (OK, tiedän, että Johnilla oli Twin…).

Rakastan tätä kitaraa! Soitan Casinoni esimerkiksi tässä.

Yläoleva juttu on otettu minun toisesta blogista.

__________________________________________________________

Juttuni allaolevista kahdesta kaunottareista – Gibson ES-330L ja Epiphone Inspired By Revolution Casino – julkaistiin Riffi-lehden numerossa 4/2010.

25/01/2011 0

I Love My Epiphone Casino

One of my all-time favourite guitars is the Epiphone Casino. It is the ultimate Beatle-guitar – all three guitar-playing Beatles have owned and played this model. Paul McCartney still rates the Casino as his personal favourite.

Originally called the Epiphone Casino ES-230TD it was the sister model to Gibson’s ES-330. Gibson had bought (the then US-firm) in the mid 1950s and produced Epiphone models alongside their own line in Kalamazoo (Michigan). Nowadays the Epi brand serves as Gibson’s cost-conscious line and the production has long been moved to the Far East (mostly China).

My Casino is an early Noughties Korean-manufactured guitar. Originally a natural (gloss) finished model, it has been Lennon-ised by my friend Sebastian Bunge of Soundhaus Lübeck (Germany). He dulled down the finish (at which point the serial number went missing) and installed higher quality P-90 pickups made by Göldo.

Although the Casino shares the double-cutaway thinline body of Gibson’s ES-335/-345/-355, it is nonetheless a completely hollow bodied model (like the ES-330). There is no maple centre block running the length of the plywood maple body, which is why the neck joint is at the 16th fret.

While the originals had one-piece mahogany necks, my guitar comes with a three-piece neck. Basically, the neck is one piece, save for an added bit to make up the height of the neck heel, as well as the headstock, which is joined to the rest north of the saddle/wrist area (not scarf-joined beneath the 2nd fret!).

While the first Casinos from the late 1950s/early 60s feature (rather ugly) wide Gibson-type headstocks, all post-65 models come with the much more distinctive Epi-hourglass design.

This guitar plays like a dream and sounds like it should. Sebastian pulled it out of its case and said ”I think you might be interested in this!” – damn right I was. He plugged the guitar into a Fender ’65 Deluxe reissue, and it sounded exactly like John on the Apple-building roof in January 1969 (OK, so John had played a Twin…).

I love this guitar. One example of myself playing the Epiphone Casino can be found here.

This post has been originally posted on my other blog in 2008.

__________________________________________________________

My review of these two beauties – the Gibson ES-330L and the Epiphone Inspired By Revolution Casino – can be found in Riffi Magazine’s issue 4/2010.

25/01/2011 2