Gibson lanseeraa 1980-luvun alkupuolen erikoisuus uudestaan. Mallin nimi on Gibson 335-S, ja se näyttää tältä:
335-S:llä on lankkumallinen vaahterarunko, joka muistuttaa piennettyä ES-335-mallia. Kaulakin on vaahterasta, kun taas otelauta on värjätty grenadillo.
Mikrofoneiksi on valittu kaksi alnico II -magneeteilla varustettua Burstbuckeria – kaulahumbuckeri on hyvin mieto Burstbucker 1, ja tallamikrofonina käytetään hieman mehukkaampi Burstbucker 2 -versio.
Gibson 335-S tarjoaa kolmiasentoisen vipukytkimen lisäksi kaksi volumea sekä yhden master tonen.
Kitara on saatavilla Vintage Sunburstin lisäksi Silverburst-viimeistelyllä.
Digitaaliset viritysmittarit ovat helpottaneet kitaran virittämistä tuntuvasti. Vielä 1970-luvulla aloittelijoille oli apuvälineinä tarjoilla ainoastaan äänirauta, virityspilli tai huuliharppu.
Tässä kaksi videota virittämisestä:
****
Kielen vire on liian matala
Kieli viritetään oikealle sävelkorkeudelle kääntämällä virittimen nuppia hitaasti vastapäivään.
****
Kielen vire on liian korkea
Kieli viritetään ensin hieman liian matalaksi kääntämällä virittimen nuppia myötäpäivään, minkä jälkeen viritetään ylös oikealle sävelkorkeudelle. Näin kieli ei jää jumiin satulan uraan, mikä voi aiheuttaa vireen yhtäkkistä laskemista kesken soittoa.
The original Danelectro guitars and basses were built in the USA.
The company’s founder – Nat Daniel – started building guitar amps as early as the 1930s (for example Epiphone’s first Electar-series was Daniel’s brainchild), and right after the end of WWII, Danelectro started supplying large mail-order companies Montgomery Ward and Sears with amplifiers.
Instrument production at Danelectro started in 1954, with guitars carrying both the company’s own logo, as well as the house-brands of mail-order companies, like Silvertone.
Nat Daniel had an unbelievable knack for creating astonishingly well-playing and well-sounding instruments cheaply and effectively: Danelectro’s bolt-on necks were fixed to a body made from a plywood frame with fibreboard glued on as the material for the top and back. The top nut was made from aluminium and screwed to the top end of the fingerboard, while the bridge featured an uncompensated rosewood saddle atop a metal plate.
Danelectros are most famous for their special pickups, though, which feature a long bar magnet wound with coil-wire and stuffed into two lipstick tubes. Height adjustment is from the back of the body.
Danelectros have a special, bright and gnarly tone – wiry and edgy, but never brittle or weak.
The Danelectro Longhorn-bass’ clicky attack, often augmented by slapback tape echo, was a major ingredient in the Nashville Country-sound of the late Fifties into the Sixties.
And the 1960s also saw not only one, but two electric Danelectro-sitars (the more elaborate design carried the Coral-logo).
Nat Daniel died 1994, but the Danelectro-marque is still going strong with Far Eastern replicas and reissues, as well as new ”wacky” models.
Alkuperäiset Danelectro-kitarat ja -bassot rakennettiin 1950- ja 60-luvulla USAssa.
Firman perustaja – Nat Daniel – rakensi jo 1930-luvulla varhaisia kitaravahvistimia (esimerkiksi ensimmäinen Epiphone Electar -sarja oli hänen kehittämä), ja heti toisen maailmansodan jälkeen Danelectro rakensi Montgomery Ward- ja Sears-postimyyntiyrityksille soitinvahvistimia.
Vuodesta 1954 Danelectro on rakentanut myös omia kitaroita ja bassoja, sekä omalla nimellä varustettuina että postimyyntiyrityksille näiden brändinimeillä (esimerkiksi Silvertone).
Nat Danielilla oli kyky tehdä erittäin pelkistettyjä, mutta samalla tehokkasti toimivia soittimia hyvin edullisesti: ruuvikaulat liitettiin runkoihin, joilla oli vanerista tehty kehys, johon päälle on liimattu kuitulevystä tehty kansi ja pohja. Satula oli alumiinista ja ruuvattu otelaudan päähän, kun taas talla oli kasattu metallilevystä sekä yhtenäisestä tallapalasta palisanterista.
Suurin erikoisuus ovat kuitenkin Danelectron yksikelaiset mikrofonit: tankomagneetin ympäri on käämitty kela ja koko helahoito on upotettu kahteen metallisiin huulipunahylsyjen sisään. Korkeuden säätö tapahtuu rungon takapuolelta ruuveilla.
Danelectro-soittimien soundi on hyvin kirkas ja hieman pureva, muttei kuitenkaan ohut tai ponneton.
Danelectro Longhorn -basson naksahteleva atakki oli – usein slapback-delayllä höystettynä – tärkeä ainesosa 1950- ja 60-luvun Country-musiikissa.
Ja 1960-luvun psykedeelisissä hiteissä kuului usein yksi Danelectron kahdesta sähkösitarmalleista, joista yksi kantoi Coral-logon.
Nat Daniel kuoli vuonna 1994, mutta merkki elää ja voi hyvin uusissa sekä uusvanhoissa soittimissa, joita kaikki rakennetaan Kauko-Idässä.
Vaikka soitettavuudessa ja työn laadussa voi helposti havaita selviä eroja custom pajan soittimen ja massatuotetun sähkökitaran välillä, kuulostavat äänitetyt raidat yllättävän samankaltaisilta.
PRS Guitarsilta saa nyt Kauko-Idässä valmistetun version Singlecut-kitarastaan.
Löysin hyvin tehdyn esittelyvideon You Tubessa:
Les Paul -faneille tarkoitettu PRS SE 245 on paksumpi kuin muut tähän mennessä ilmestyneet SE-sarjan soittimet, ja sillä on Gibson-tyylinen (24,5 tuumaa/62,2 cm) mensuuri, mikä on hieman lyhyempi kuin PRS:n perinteinen mensuurin pituus (25 tuumaa/63,5 cm).
Tämän jutun otsikko olisi voinut olla ”Firebird: suuri tuntematon”, Gibson Firebird kun on jostain syystä firman klassikkomalleista vähiten laajasti tuttu. Syitä tähän ilmiöön ovat alkuperäisen malliston lyhyt tuotantokausi, sekä todella nimekkäiden soittajien puuttuminen Firebirdin käyttäjälistalta.
Firebird/Thunderbird-mallisto oli vuoden 1963 versio Gibsonin yrityksistä luoda moderneimman kitaran kuin Fender. Yritykset alkoivat jo vuonna 1958 Explorer- ja Flying V -malleilla. Gibsonin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, halusi luoda pramean soittimen, joka todistaisi kaikille, että firma ei ollut vanhanaikainen pitkäveteisien soittimien valmistaja. Firebird oli Gibsonin vastaus Fender Jazzmasterille.
Tällä kertaa McCarty haki ulkopuolista apua: autoteollisuudesta tuttu suunnitelija Ray Dietrich sai tehtävän luoda soittimen designerin näkövinkkelistä. Dietrichin innovaatio oli ensimmäinen Firebird/Thunderbird-sarja (kuva yllä), jonka kutsutaan nykyään reverse-runkoiseksi (reverse = käänteinen), koska sen runko näyttää vähän kuin oikeankätinen kitara, joka on vasenkätisen kitaristin käytössä.
Gibson päätti kokeilla firmalle uutta rakennustapaa: reverse-Firebirdeillä kaula jatkuu yhtenäisenä koko soittimen pituudella (through-neck). Tähän mahongista ja pähkinäpuusta veistettyyn keskiosaan lisättiin mahonkiset runkosiivet. Sarjan toinen erikoisuus ovat banjo-tyyliset virittimet, joissa nupit ovat samassa linjassa viritystappien kanssa.
Alkuperäinen reverse-sarja (1963–’65) koostui neljästä mallista:
• Firebird III: kaksi mini-humbuckeria, reunalistoitettu palisanteriotelauta, pyöreät otemerkit, wraparound-talla, yksinkertainen vibrato
• Firebird V: kaksi mini-humbuckeria, reunalistoitettu palisanteriotelauta, Les Paul Standard -tyyliset otemerkit, pitkä Gibson Vibrola lyyra-kaiverruksella
• Firebird VII: kolme mini-humbuckeria, reunalistoitettu otelauta eebenpuusta, neliskulmaiset otemerkit helmiäisistä, pitkä Gibson Vibrola lyyra-kaiverruksella, kullanväriset metalliosat
Standardiviimeistely oli kaikissa malleissa sunburst-liukuväritys, mutta ensimmäistä kertaa Gibson tarjosi asiakkailleen myös Fender-tyyliset, standardisoidut custom-värit optiona.
****
Valitettavasti Firebirdin alkuperäinen painos ei ollut kovin suosittu. Pienten myyntilukujen lisäksi Fender alkoi valittaa, että Firebirdin ulkomuoto oli rikkomus omaa Offset-waist-patenttia vastaan, ja uhkasi oikeustoimilla. Seikat johtuivat koko sarjan muuttamiseen tällaiseksi:
Kummallista kyllä, mutta non-reverse Firebirdit (1965–’69) näyttivät jopa enemmän Fender-kitaroilta kuin reverse-runkoiset vastineet. Non-reverse Firebirdeissä kaulaliitos oli muutettu takaisin Gibsonin perinteiseksi liimaliitokseksi. Firebird I- ja III-malleissa oli nyt P-90-mikrofonit – kaksi kappaletta I:ssä ja kolme III:ssa – kun taas Firebird V- and VII-malleilla oli yhä käytössä edeltäjänsä mini-humbuckerit. Otelauta oli kaikissa non-reverse Firebirdeissä palisanteria pyöreillä otemerkeillä, mutta ilman reunalistoitusta.
Firebirdin tuotantoa lopetettiin vuonna 1969 huonon myyntimenestyksen takia.
****
****
Sitemmin Firebirdit on otettu aina välillä uudelleen tuotantoon, mutta silti näitä kitaroita näkee edelleen suhteellisen harvoin.
Gibson Firebirdien tunnetuimmat soittajat ovat/olivat Johnny Winter, Phil Manzanera (Roxy Music), Brian Jones (Rolling Stones), Clarence ”Gatemouth” Brown, sekä Allen Collins (Lynyrd Skynyrd).
This piece could also have been titled ”The Firebird: A famous enigma”, as the Gibson Firebird is the least well-known of the company’s classic solid body electrics. The reason for this relative lack in interest is down to the short production run of the original series, as well as the fact that only a few famous guitarists have used a Firebird as their main axe.
The Firebird/Thunderbird-line of guitars and basses was the 1963-version of the ”Let’s beat Fender”-game that Gibson started in 1958 with the Flying V and the Explorer. Gibson’s then-president Ted McCarty wanted to come out with a snazzy guitar that proved that a) Gibson wasn’t a behind-the-times, old-fashioned company of old farts, and b) could compete with Fender’s current glitzy offerings (the Jazzmaster and the Jaguar) in the looks stakes.
This time McCarty looked for help from outside the guitar industry. He hired renowned car designer Ray Dietrich to design a guitar purely from a designer’s viewpoint. What Dietrich finally came up with is now known as the ”reverse-body” Firebird-line (see picture above). These guitars (and their Thunderbird bass-brethren) are called ”reverse”, because, contrary to tradition (and ergonomical logic), the bass side of the body leans away from the neck, while the treble side is longer on the neck-facing side.
Gibson decided on a novel way (for them) of building the guitar: reverse Firebirds feature a through-neck construction, with the neck and the body’s central section being crafted from the same laminated mahogany/walnut blank. The body wings are made from mahogany, while the tuners are very interesting back-facing machines.
The original run (1963–’65) of reverse Firebird-guitars comprised four models:
• Firebird I: one mini-humbucker in bridge position, unbound rosewood fretboard, dot inlays, wraparound bridge
• Firebird V: two mini-humbuckers, bound rosewood fretboard, trapezoid (crown) inlays, long engraved Gibson Vibrola
• Firebird VII: three mini-humbuckers, bound ebony fretboard, pearl block inlays, long engraved Gibson Vibrola, gold-coloured hardware
The standard finish was sunburst, but as as a Gibson-first, the Firebirds were also offered in a range of custom finishes, which weren’t very popular with the dealers, though.
****
Sadly, the reverse Firebirds weren’t selling very well. And then, when Fender started claiming Gibson had infringed on their ”offset waist”-patent and threatened a law suit, McCarty’s team decided on a swift redesign, which looked like this:
The non-reverse Firebirds (1965–’69) looked even more like a Fender-design, and abandoned the through-neck in favor of Gibson’s conventional set neck-joint. The Firebird I and III now sported P-90-pickups – two on the I and three on the III – while the Firebird V and VII stuck to their mini-humbuckers. All non-reverse models featured unbound rosewood fingerboards with dot inlays.
The non-reverse ’Birds didn’t set the guitar-playing world on fire either, so the company axed the series in 1969.
****
****
Since the mid-70s there have been plenty of reissues, as well as updated Firebird-models, but these clear-sounding guitars still tend to find favour with only a small clientele, compared to the rest of Gibson’s classics.
The best known users of Gibson Firebirds were/are Johnny Winter, Phil Manzanera (Roxy Music), Brian Jones (Rolling Stones), Clarence ”Gatemouth” Brown and Allen Collins (Lynyrd Skynyrd).
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 