TC Electronic’s Röttweiler-distortion (current street price in Finland 129 €) specializes in brutal distortion sounds, and doesn’t waste any time on sissy stuff.
The gain control takes you from quite a lot of distortion to complete über-Metal-mayhem – so don’t go looking for besuited and well-behaved Blues-tones here. The Voice-switch gives you two different shades of brutal: One selection is fatter in the mid-range for more classic Hard Rock and Metal stuff, while the other selection gives you the scooped out tones favoured in many contemporary styles. The pedal also offers bass and treble controls for fine-tuning your tone.
The TC Electronic Röttweiler is a brilliant tool for the Metal-aficionado, which turns any amp into a high-gain monster stack.
Here are three sound clips, which Miloš Berka recorded using a seven-string Schecter into a clean amp setting:
TC Electronic’s The Dreamscape (current street price in Finland 245 €) is John Petrucci’s signature effect pedal. It contains six different modulation effects, as well as one memory slot for a Tone Print.
The Dreamscape can be run in mono as well as in stereo. If you take off the bottom plate you’ll gain access to two tiny switches – one allows you to select either true or buffered bypass, while the other enables you to set the pedal to wet signal only, which is handy if you use the Dreamscape in a parallel effects loop.
The Dreamscape comprises controls for depth, speed and level. A three-way mini-toggle lets you select between three different EQ curves – from soft and dark to bright and upfront.
John Petrucci has chosen and grouped the six effects in such a way that the effects numbered ”1” are suited to his clean styles, while the second variations go with his overdriven tones. Personally, I wouldn’t draw so drastic a line, as I got great results with any of the six effects in all types amp of settings. This pedal’s main idea is in offering two distinctly different versions each of the three effect types included – namely chorus, flanger and vibrato – that behave and sound different to each other.
Here are some example sounds I recorded using a Fender Stratocaster:
At 245 € the TC Electronic Dreamscape is the priciest Tone Print -pedal to date. Some of the price will surely be a signature pedal premium. But you shouldn’t forget the fact that John Petrucci’s pedal also offers six different effects plus one Tone Print -slot in one compact package. Looking at the Dreamscape from this angle makes the higher retail price sound much more reasonable.
Duesenberg Guitars on saksalainen kitara- ja bassovalmistaja, joiden tyylikkäissä soittimissa on aina mukana roima annos nerokkaita detaljiratkaisuja.
Yrityksen perustaja ja kreatiivinen sielu on Dieter Gölsdorf, joka on ollut vaikuttamassa Saksan soitinrakentajapiireissä jo lähes 40 vuotta.
Pidemmän tauon jälkeen Duesenbergit ovat jälleen saatavilla Suomessa, mikä on hyvä syy tutustua heti kahteen mielenkiintoiseen malliin…
****
Tasakanttinen Duesenberg Dragster (katuhinta 1.099 €) vaikuttaa turboahdetulta Les Paul Juniorilta – paljon mahonkia, yksi mikrofoni, wraparound talla ja modattu elektroniikka.
Yksiosainen mahonkikaula on liimattu kitaran mahonkirunkoon.
Lavan muodossa sekä kaularaudan kannessa on selviä vaikutteita amerikkalaisesta Art Decosta.
Virittimet ovat Duesenbergin omat Z-tunerit. Kielityksessä kieli vedetään viritintapin sisään ja kuvassa näkyvän reiän kotelosta ulos. Kieli katkaistaan lähellä viritinrunkoa ja sen terävä pää vedetään takaisin virittimen koteloon. Näin viritinlapa pysyy siistinä, eikä terävät kielten päät ole vaaraksi soittajan sormille.
Palisanteriotelautaan on upotettu siististi sekä jumbo-kokoiset nauhat että kermanvaaleat otemerkit.
Duesenbergin nerokkaat hihnatapit toimivat joko tavallisella hihnalla, jolloin niiden kaartiomainen muoto vähentää hihnan poisliukumisen vaaraa, tai sitten Schaller hihnalukoilla.
Dragsterin väriä kutsutaan Vintage Blondeksi, ja mahonkirungon etupuoli on reunalistoitettu.
Mikrofoniksi on valittu Duesenberg Domino -malli, joka on P90-tyylinen yksikelainen mikrofoni humbuckerkoossa.
Mikkikuoren kaulaan osoittavaan puoleen on lisätty kolmas ruuvi, jolla voi kallistaa mirkofonia niin, että sen koko pinta on samassa etäisyydessä kieliin nähden.
Duesenbergin wraparound-talla on erittäin tanakkaa sorttia, ja se mahdollistaa – tuneomatic-tyylisen yläosansa ansiosta – intonaation tarkkaa säätämistä.
Dragsterissa on kaksi säädintä – master volume ja master tone. Tone-potikka on Duesenbergin keksimä Speed-Pot, joka kääntää vain noin kolmasosan tavallisen säätimen liikeradasta, ja helpottaa näin wah-wah-kaltaisia efektejä.
Kolmiasentoisen kytkimen idea on lainattu Fender Esquireilta: erilaisten kondensaattorien ja vastuksien avulla saadan yksimikkisestä kitarasta kolme eri soundia. Ykkösasento (kuvassa) puskee Domino-mikrofonin luonnollista soundia maailmalle. Keskiasennossa on saatavilla hieman kesytetty ja keskialuella onttompi vaihtoehto, joka muistuttaa kaksimikkisen kitaran keskiasentoa. Kolmosasento taas mallintaa analogisesti kaula-peeysikymppisen klangia.
****
Vaikka kyse on uudesta kitarasta, on Duesenberg Dragster ergonomialtaan hyvässä mielessä vanhanaikainen. Kaula on sopivasti tukeva ja koko kitara yllyttää soittajaa vaudikkaaseen soittoon. Soitin roikkuu tasapainoisesti hihnasta, ja Dragster on yhtä mukava kantaa kuin esimerkiksi Fender Teleä.
Duesenberg käyttää muuten PLEK-konetta nauhoituksen ja satulan viimeistellyyn, minkä ansiosta soittotuntuma on todella vaivaton.
Vahvistetussa soundissa on aimo ripaus röyhkeyttä ja P90:n tuttua voimaa ja dynamisuutta. Luonnollisen Domino-soundin ja feikatun kaulamikrofoni-asetuksen välinen ero ei ole mielestäni kovin voimakas, mutta sileämpi ja tasaisempi keskiasento on hyvä vaihtoehto puhtaalle P90-soinnille.
Tässä kaksi soundiesimerkkiä (järjestys on ”kaulamikrofoni” – ”keski” – tallamikrofoni):
Duesenberg Starplayer TV (katuhinta 1.449 €) on firman suosituin malli, ja puoliakustinen on saatavilla monissa eri värivaihtoehtoissa.
Erikoisin versio on Starplayer TV Outlaw (katuhinta 1.729 €), jossa kitaran kansi ja viritinlapa on päällystetty mustalla krokotiilinahan jäljitelmillä – yeah, Rock’n’Roll.
Outlaw-mallissa vanerirungon loimuvaahterapohja on värjätty läpikuultavan mustaksi.
Tältä näyttää siis keinonahalla päälystetty lapa.
Koska Outlaw on varustettu Duesenberg Deluxe Tremola -vibratolla malliin on asennettu Z-Tunersien lukittava versio.
Reunalistoitus lisää Starplayeriin entistä enemmän tyylikkyyttä.
Mustaan kitaraan istuu nikkelöity metalliplektrasuoja kuin nakutettu.
Starplayer TV:n rungon kansi on kuusivaneria, pohja loimuvaahteravaneria ja keskipalkki veistetään kokopuisesta vaahterasta. Keskipalkki ohenee sivusuunnassa rungon viimeisessä osassa tallan takana.
Kaikissa Starplayer TV -variaatioissa yksikelainen Duesenberg Domino toimii kaulamikrofonina ja firman Grand Vintage Humbucker -tallamikrofonina.
Deluxe Tremola on läheistä sukua Bigsby-vibratoille, mutta kahdella Duesenberg-parannuksella – kammen pituuta ja asentoa voi säätää vapaasti, ja kielet pingotetaan tässä akseliin kiinnitetyn reikälevyn läpi, mikä helpottaa ratkaisevasti kieltenvaihtoa.
Master volume, master tone ja kolmiasentoinen mikkivalitsin – virtaviivaistettu ratkaisu.
Tältä näyttää muuten kaikien Duesenbergien lähtöjakki.
Duesenberg-kitaroissa laadukas laukku kuuluu hintaan.
****
Täytyy sanoa, että keinonahka ei ainoastaan näytä hyvältä, vaan se myös tuntuu mukavalta.
Starplayer TV Outlaw on melko kompakti puoliakustinen, jota on mukava soitaa myös pitkällä keikalla hyvin maltillisen painon ansiosta.
Kaulaprofiili on aavistuksen verran ohuempi kuin Dragsterin hyvin lihaksikas ilmestys.
Pienen kopan takia Starplayer TV Outlaw ei ole erityisen äänekäs akustisesti soitettuna, mutta atakki on kuitenkin hyvin terve, kitaran sustainvaihe mielyttävän tasainen ja klangissa vahvasti läsnä kuusikannen tuoma kuivuus.
Domino-mikki on loistava valinta kaulamikrofoniksi, koska soundi on paljon selkeämpi kuin monissa kaulahumbuckereissa. Kaulamikki tuo kauniisti esiin Outlawn lämpimiä ja orgaanisia soundivivahteita.
Grand Vintage taas sopii tähän loistavasti – sen teho on vintagemaisesti maltillinen, minkä ansiosta sointi on avoin ja dynamiikka riittää.
Tässä kaksi esimerkkiä (kaulamikki – molemmat – tallamikki):
Duesenbergissa osataan yhdistää erittäin harmonisella tavalla klassista sähkökitaran muotoilua ja saksalaista tarkkuutta ja kekseliäisyyttä. Lopputuloksena syntyvät tyylikkäät soittimet nykyaikaisella soitettavuudella ja erinomaisella soundilla.
Duesenberg Dragster on kompromissiton Rock- ja Blues-kitara, kun taas Starplayer TV Outlaw tarjoaa herkullisia puoliakustisia soundeja kompaktissa formatissa jouhevasti toimivalla vibralla höystettynä.
Tervetuloa takaisin, Duesenberg!
****
Tämä oli siis alkutilanne: ML-Factorylta Saksasta tilattu sähkökitaran rakennussarja (hinta noin 200 €, tarkasta mallista riippuen).
Yksi vaikeimmista ja tärkeimmista työvaiheista on tässä setissä jo suoritettu etukäteen – mahonkikaula oli valmiiksi liimattu runkoon.
Jos käytetään viimeistelyyn ainoastaan oljyä ja vahaa, kitaran kasaaminen on yhden päivän (tai viikonlopun) projekti. Ainoa vaativampi toimenpide on silloin kahden muovikansien upottaminen runkoon.
Itse halusin nimenomaan kokeilla maalin-kaltaista Osmo Color -öljyvahaa tässä projektissa, mikä lisää luonnollisesti työvaiheita, sekä odottelua, kunnes maali on kuiva.
Saarniviilun värjääminen oli tuntuvasti vaikeampi kuin mahonkikaulan ja -rungon viimeistely. Kannelle oli vaikeampi saada tasaista maalipintaa, kuivuminen kesti kauemmin, ja sain reunalistoitukselle melkoisen määrän punaisia jälkiä teippauksesta huolimatta.
Kitaran takapuolen viimeistely oli sujuvampi saada aikaiseksi Osmo Colorilla. Lopputulos on hauskan värinen – muistuttaa jotenkin tomaattisoppaa – ja tuntuu hyvin orgaaniselta, vähän Gibsonin Faded-sarjan tyylisesti.
Mielestäni ML-Factory-kitaran hyvin kompakti, reunalistoitettu viritinlapa on kaunis, vaikka sen mahonkiviilu on pikkusen epäsiisti (liimajälkeä?). Viimeistelin lavan etupuolen öljyllä ja (antiikki-) vahalla.
Tarkkasilmäinen huomaa, että lapapala on liimattu kaulaan hieman vinosti, minkä takia viritinparit eivät ole sataprosenttisesti samoilla linjoilla keskenään. Tämä pieni kosmeettinen haitta ei kuitenkaan vaikuta kitaran toimintaan lainkaan – etenkin kun muistaa rakennussarjan erittäin edullisen hinnan.
Suljetut virittimet toimivat moiteettomasti.
Pieni tilkka öljyä tuo palisanteriotelaudan kauneuden esiin.
ML-Factory LP-tyylisen rakennussarjan runko on hivenen verran (noin 3 mm) ohuempi kuin sen esikuva. Eron huomaa vain mittaamalla, etenkin kuin itsekasatun soittimen paino on samassa keskiraskaassa luokassa kuin moni alkuperäinen Les Paul.
ML-kitaran talla ja kieltenpidin ovat samaa asiallista laatua kuin useissa edullisissa kitaroissa. Tässä Tune-o-Matic-kopiossa ei käytetä muuten sitä vintage-tyylistä jousta tallapalojen alaspitämiseen, mikä on mielestäni plussaa, koska tässä mikään ei surise soitettaessa häiritsevästi mukaan.
Rakennussarjan humbuckerit on edullisesta hinnasta huolimatta vahattu feedback-ulinaa vasten. Mikrofonit istuvat suorissa kehyksissä, joita on ruuvaamalla pakotettu kitaran kaarevan kanteen sopiviksi – ei ehkä tyylikkäin tai kestävin ratkaisu…
Vipukytkimen mukaan tulivat kaksi mutteria – alkuperäistyylinen pikkuhampailla (johon tarvitsee erikoistyökalun) ja tavallinen mutteri. Käytin tavallisen kuusikanttisen mutterin, koska kytkimen kierre jumiutti hieman ja mutterin tiukentamiseen tarvittiin avain.
ML-Factory-kitin pienet potentiometrit toimivat jouhevasti, ja myös muuten elektroniikka toimii kuin pitää.
Tältä kitara näyttää soittajan suunnasta.
****
Ensin se tärkein viesti:
Ei – kahdensadan euron kitaran rakennussarjasta ei saa kolmentuhannen euron custom shop -laatua! Moiseen kitissä käytetyt puut ja osat, sekä (ainakin tässä testitapauksessa) puutyön laatu ei yksinkertaisesti riitä.
Jos osaa puutyöt, nauhahiontaa, oikeanoppista lakkaamista ja lakkapinnan viimeistelyä, tämänkaltaisesta edullisesta rakennussarjasta voi kuitenkin saada kauniin ja toimivan soittopelin, joka painaa jo samassa sarjassa kuin useat 600–800 euron soittimet. Ja kun kerran alusta on toimiva, ei ole syyttä pidättäytyä lisäkustomoinista.
****
Omassa kitarassani olisin toivonnut, että tehtaassa käytettäisin paremmat (terävämmät) työkalut. Runkoon jyrsityt kolot ovat kaikki epäsiistiä – pahimmat olivat aukot mikrofoneille – ja myös poraukset virittimiä varten olisivat nekin voineet olla siistimpiä.
Nauhatyöhön pitää luultavasti vielä vähän satsatta – suoraan paketista nauhat olivat pikkuisen karheat. Kymmenes nauha oli myös aavistuksen verran liian korkea ylä-e-kielen alla, joka surisi vähän sitä vasten. Sain sen varovaisesti viilaamalla korjattua, mutta tällaisen ongelman oikea tunnistaminen vaati jo vähän kokemusta.
Vaihdan ehkä myös joskus myöhemmin uuden satulan tähän kitaraan. Valmiiksi asennettu toimii sinänsä, mutta minulla on taipumus soittaa vähän raskaamalla kädellä, joten satula voisi olla minunkaltaiselle soittajalle hieman korkeampi.
Muut sotkut menevät täysin minun tilille, minun kokemattomuuteni maalausasioissa takia.
****
Plussapuolella täytyy mainita, että minulla on nyt yksi toimiva sähkökitara lisää.
Kaularauta toimii, samoin virittimet ja talla. Vaikka nauhatyö suoraan paketista ei ole aivan täydellinen, sain kitarani säädettyä 10–52-kielisatsilla minun käyttämälle korkeudelle (Matala E: 2,4 mm/korkea e: 2,0 mm).
Kitara soi puhtaasti koko otelaudalla.
Kaulaprofiili on minun kitarassani suora kopio Gibsonin 60s-kaulaprofiilista – mukavan matala, muttei liian ohut.
Akustinen soundi täyttää sopivasti kaikki tyypillisimmät kriteerit LP-tyyliselle kitaralle. Soinnissa on tuorehko, selkeä, muttei piikkikäs atakki, lämmin perusluonne, sekä pitkä sustainvaihe.
ML-Factory-setin mikrofonit ovat asiallista laatua. Tässä ei luonnollisesti voi odottaa Harry Häussel-, Jason Lollar- tai Seymour Duncan Antiquity -tyylistä äärimmäistä tyylikkyyttä ja laatua – kitarasetti kun maksaa vähemmän kuin jotkut yksittäiset mikrofonit.
Rakennussarjan mikrofoneilla on hieman vintagea korkeampi lähtötaso, mutta soinnissa silti riittävästi avoimuutta minun makuuni. Hintaan nähdän laatu ei todellakaan ole hassumpaa.
Tässä kolme esimerkkipätkää, jossa aloitan aina kaulamikrofonilla, jatkan kytkimen keskiasennolla, ja lopetan tallamikrofonilla.
Brittiläisellä Orange Amplificationilla on pitkä historia, joka ulottuu vuoteen 1968 asti.
Vaikka nykyään monet Orangen tuotteista tulevat Kiinasta, jotta hinnat pysyisivät malttillisina, rakennetaan edelleenkin firman putkiparhaimmisto Englannissa. Orangen hedelmistä voivat nauttia myös basistit – tällä kertaa on testissä firman täysputkinuppi AD200 Bass MK3 (1.510 €) ja siihen sopiva kaappi OBC410 (799 €).
****
Orange AD200 Bass -nupista ja OBC410-kaapista syntyvä stäkki näyttää tyypilliseltä Orange-vahvistimelta. Nupissa on se kuuluisa, valtava valkoinen naamataulu suurikokoisilla Gain- ja Master-nuppeilla. Koteloiden oranssi päällysmateriaali, sekä kaiutinkaapin musta etukangas ovat nekin tuttuja klassikoita.
Tämä bassostäkki on tehty rankkaa kiertue-elämää varten: sekä nupin, että kaapin kotelot valmistetaan kestävästä 13-kerroksisesta koivuvanerista. OBC410 on tämän lisäksi sisäisesti jäykistetty vahvilla väliseinillä, mikä lisää kestävyyttä, sekä minimoi kaapin omia, ei-toivottua resonansseja.
Orange käyttää tässäkin metallisia kulmasuojaimia, ja lisäksi kaapin alle on asennettu vahvoja metallikiskoja lisäsuojaksi.
Koko tämä jämäkkyys ja kestävyys ovat iloksi ammattibasistille (ja hänen tekniikolle), mutta ne lisäävät luonnollisesti roimasti painoa – AD200 Bass -nuppi painaa 25 kiloa ja OBC410 kaappi jopa 43 kiloa. Terveisiä roudareille siis…
OBC-kaappi kestää jopa 600 Watin rms-tehoa, minkä ansiosta se tulee mukisematta toimeen AD200:n 200 Watin kanssa. Neljän kymmentuumaisten lisäksi kaapissa toimii myös diskanttitorvi, jolla on oma kolmiasentoinen kytkin kaapin takapaneelissa.
Orange AD 200 Bass -nupin ulkonäkö on klassinen ja sen käyttö erittäin suoraviivainen: Gainin ja Masterin lisäksi on tarjolla kolmikaistainen EQ — siinä kaikki.
Takapaneelista löytyy kolme kaappilähtöä, sekä pääsulakkeen lisäksi vielä erillisiä sulakkeita pääteputkia varten. Slave-lähdöllä voi turvallisesti ketjuttaa kaksi AD200 Bass -nuppia erittäin suuria keikkoja varten (tai silloin kun haluaa liikuttaa rumpusettiä keikan aikana matalalla H-kielellä).
Takaritilän takana löytyy nupin putkia: iso Orange toimii sekä KT88-pääteputkilla tai 6550-tyypeillä. Testinuppiin oli asennettuna neljä 6550-pääteputkea. AD200:n etuaste toimii kahdella ECC83/12AX7- sekä yhdellä ECC81/12AT7-putkella, jotka on sijoitettu pääteputkien taakse.
****
Tehdään heti yksi asia selväksi – tämä stäkki ei ole olohuonekäyttöä varten suunniteltu.
Orange AD200:n ja OBC410:n muodostama stäkki on erittäin tehokas muskelipaketti uskomattoman suurilla voimavaroilla. Hyvin jouhevasti toimivan master volumen ansiosta AD200:n ulosantia saa kyllä väänettyä alas tavallisille bändiharjoituksille sopivaksi, mutta Orange-vahvistimen luonnollisin käyttöympäristö löytyy isoissa keikoissa, jolloin styrkkarin isoista voimavaroista on todellakin iloa.
Orange-stäkin soundi on hyvin monipuolinen. Sävynsäätimet toimivat hyvin tehokkaasti ja gain-säätimen vaikutusalue menee juurevasta puhtaasta lämpimään putkisäröön. AD200 ei ole oikea valinta silloin, kun haetaan hienotunteista hifistelyä, mutta nuppi on eittämättä monipuolisempi kuin mitä Orangen Rock-imago antaa ymmärtää.
Soundiesimerkit on soitettu Jazz-bassolla sekä kotitekoisella, Precision-tyylisellä bassolla, jossa on passiivinen MM-humbucker:
TC Electronicin Röttweiler-särö (katuhinta 129 €) on erikoistunut rankkoihin soundeihin, eikä haaskaa aikaa turhalle hienostelulle.
Gain-säätimen vaikutusalue ulottuu kovasta säröstä vielä kovempaan — Blues-tyylisiä pikkusärösoundeja on Röttweilerilta siis turha etsiä. Kaksiasentoinen Voice-kytkin tarjoaa kaksi eri perussoundia: off-asennossa keskialue on tuhdimpi klassisia Hard Rock- ja Metal-soundeja varten, kun taas on-asennossa Röttweilerista lähtevät purevammat Thrash-soundit, joissa on selvästi vähemmän matalaa keskialuetta (engl. scooped mids). Soundien hienosäätöön pedaali tarjoaa vielä sävynsäätimet bassolle ja diskantille.
TC Electronic Röttweiler on loistava erikoistyökalu metallimusiikin ystäville, joka saa jokaisen vahvistimen kuulostamaan tulikuumalta high gain -stäkiltä.
Tässä kolme esimerkkisoundia, joita Miloš Berka soitti seitsenkielisillä Schecterillä puhtaan vahvistimeen:
TC Electronic The Dreamscape (katuhinta 245 €) on John Petruccin nimikkopedaali, joka sisältää kuusi modulaatioefektiä sekä yhden Tone Print -muistipaikan.
Dreamscape-pedaalia voi käyttää sekä mono- että stereofonisissä ympäristöissä. Pohjalevyn alla löytyy muista Tone Print -efekteistä tutut kaksi minikytkintä, jolla voi valita suoran tai bufferoidun bypass-tilan välillä, sekä kytkeä efektoimattoman signalin kokonaan pois pedaalin lähtöistä, kun käyttää rinnakaiskytkennöllä olevaa efektilenkkiä.
Dreamscapen säätimillä voi vaikuttaa valitun efektin syvyteen (depth), vatkauksen nopeuteen (speed), sekä pedaalin lähtötasoon. Kolmiasentoinen minikytkin tarjoaa efektoidun signaalin kolmella eri kirkkaudella – tummasta ja miedosta Dark-vaihtoehdosta kirkkaan ja selkeään Bright-valintaan.
John Petruccin valitsemat efektit on ryhmitetty kitarasankarin omien tarpeiden mukaan niin, että kolmen efektin ykkösvaihtoehto on sellainen, jonka Petrucci käyttää puhtaissa soundeissa, ja kakkonen on tarkoitettu särösoundeille. Itse en vetäisi rajan ollenkaan niin tiukasti, sillä sain kaikilla kuudella efektillä hyviä soundeja aikaiseksi. Pedaalin juju on mielestäni juuri siinä, että jokaisesta efektityypistä on olemassa kaksi erilaisia versiota, joilla on hieman erilainen soundi, ja jotka reagoivat eri tavalla säätöihin.
Olen äänittänyt tällaiset pätkät Fender Stratocasterilla:
TC Electronic The Dreamscape on 245:llä eurolla kallein Tone Print -pedaali. Osa hinnasta on luultavasti nimikkomallin lisäys, mutta toisaalta tarjoaa tämä pedaali samassa paketissa peräti kuusi erilaista, laadukasta modulaatioefektiä sekä yhden Tone Print -muistipaikan. Pedaalin monipuolisuuden valossa hinta ei kuulostaa enää kovin pahalta.
AJB-55BB? Is this bass Tokai’s Big Brother -special edition? No!
The BB stands for ”big blocks”.
****
The Tokai AJB-55BB is a special edition run of the company’s Jazz Bass -inspired model with block inlays instead of the usual small dots. Finnish importer Musamaailma has equipped the test sample with a pair of Seymour Duncan Basslines SJB-3s, which promise a hotter-than-vintage output. As supplied, the whole package would set you back about 888 € here in Finland.
This Japanese bass is a streamlined beauty with a maple fingerboard and a tortie-type scratchplate (sometimes this model also comes with a three-ply black pickguard).
Even though the large block inlays invoke a Seventies-look, the Tokai’s deep body chamfers talke you back all the way to the Sixties-period Fender Jazz.
Tokai uses Gotoh-tuners with smaller diameter tuning posts on the AJB-55BB, compared to the usual Kluson- or Schaller-types on many other basses of this type.
Slimmer tuning posts, as well as smaller base plates, translate into less weight on the headstock – which is great for the instrument’s overall balance.
The whole of the neck – fingerboard and all – has been finished in a super-smooth clear satin finish. The fretwork as well as the workmanship on the inlays is exemplary. The AJB-55BB sports 20 medium-sized frets.
The test sample’s sturdy and tight neck joint is executed in traditional fashion, employing four wood screws and a steel neck plate.
The Tokai AJB-55BB leaves the factory with the company’s own, high-quality 60s-type MK2-pickups.
As already mentioned before, this bass has been customised by Musamaailma with two Basslines SJB-3 -pickups, which are also known as Quarter Pounds for Jazz Bass, as their polepieces have a diameter of a quarter of an inch. The polepieces are left inside the pickup covers on purpose, to avoid the unpleasant noises made by the strings hitting the polepieces.
For some reason the test bass’ neck pickup was contained in a (slightly wider) bridge pickup cover, which is why the holes in the cover don’t correlate exactly with the polepiece positions. But this is really only a small cosmetic glitch, which doesn’t affect the bass’ playability or amplified performance in any way.
The Tokai AJB-55BB’s passive controls follow tradition offering two volume controls (one per pickup) and a shared master tone control.
Japanese quality-parts and clean soldering – what more can one ask for?
The AJB’s bridge is Gotoh’s copy of a 70s Fender bass bridge – simple, yet toneful.
For some reason Tokai have chosen to place the bridge in the same position it was on Fender’s 1970s originals, meaning about 3 mm further from the neck as on 60s examples. With normal string gauges this placement often results in the bridge saddles sitting near the tip of the intonation screws. In extreme cases the intonation screw (especially on the g-string) may work itself loose, and fall off in the middle of a performance, leaving the bassist red-faced. The current set-up works OK, but I’d rather see a Sixties-style bridge placement on Tokai-basses in the future.
****
Many players feel that the Jazz Bass – as well as the basses it inspired – is the best of the classic designs. The reasons for this are its excellent balance, its narrow and tapered neck, as well as the versatility of its singlecoil pickups.
The Tokai AJB-55BB nails these features to a tee: It is a winner in the ergonomics stakes and sounds great.
I have to admit, I was a bit sceptical concerning hot pickups, but the Duncan Quarter Pounds are really doing it for me. These Basslines pickups offer plenty of dynamics and don’t take away anything from the bass’ inherent tonal character. The SJB-3s take the vintage Jazz Bass tone and remaster it for today’s bassist – the bass sounds louder, bigger and even better.
AJB-55BB? Onko kyse Tokain Big Brother -erikoispainoksesta? Ei!
Mallitunnuksen BB-lyhenne tulee englannikielisistä sanoista ”big blocks”.
****
Tällä kertaa testissä oleva Tokai AJB-55BB on erikoispainos firman Jazz-basson johdannaisesta, jolla on tavallisten, pistemäisten otemerkkien sijaan isokokoisia neliskulmaisia upotuksia otelaudassa. Testiä varten Musamaailma on vaihtanut mikrofonit Seymour Duncan Basslines SJB-3-malleihin, jotka lupaavat vintagea kuumempaa signaalitasoa. Koko komeuden hinta on noin 888 €.
Japanissa valmistettu sähköbasso on sulavalinjainen kaunotar vaahteraotelaudalla ja kilpikonna-kuvioisella pleksillä (tuotantoerästä riippuen käytetään joissakin yksilöissä myös kolmikerroksista mustaa pleksiä).
Vaikka basson etupuoli näyttääkin suoraan 1970-luvulta poimitulta, ovat AJB-55BB:n mukava paino sekä rungon erittäin syvät viistokset nyökkäys kuuskytluvun Fender-klassikkoiden suuntaan.
Tokai käyttää tässä mallissa Gotohin laatuvirittimia, joiden tapit ovat läpimitaltaan hieman pienemmät kuin perinteiset Kluson- tai Schaller-vastineet.
Solakampien viritintappien sekä pienempien pohjalevyjen ansiosta virittimien paino kevenee, mikä parantaa AJB-55BB:n tasapainoa.
Koko kaula on viimeistelty erittäin ohuella mattalakalla – myös Tokain vaahteraotelauta. Sekä upoukset otelaudassa että nauhoitus näyttää esimerkillisen siistiltä. AJB-55BB:n otelauta tarjoaa 20 keskikokoista nauhaa.
Vaahterakaula on liitetty basson leppärunkoon perinteisesti neljällä puuruuvilla ja metallisella aluslevyllä. Testiyksilössä liitos oli erittäin tarkka ja luja.
Tavallisesti AJB-55BB:hen kuuluvat Tokai JB-Vintage MK2 -mikrofonit, jotka ovat firman laadukkaat versiot 1960-luvun Jazz-basso mikeistä.
Kuten mainitsin jo jutun alussa, testiyksilöön on asennettu maahantuojan toimesta Basslines SJB-3 -mikkejä, jotka tunnetaan myös nimellä Quarter Pound. Mikrofonien suurikokoiset napapalat – niiden läpimitta on tasan 0,25 tuumaa (engl. quarter inch) – on jätetty tahallaan mikrofonikuorien sisään. Näin kielet eivät osu soitettaessa niihin, mikä muuten aiheuttaisi ikäviä ja kovaäänisiä naksahduksia vahvistimesta.
Jostain syystä testibasson kaulamikrofoni oli upotettu tallamikrofonille tarkoitettuun mikrofonikuoreen, minkä takia napapalat ja kuoreessa olevat reiät eivät kohtaa sataprosenttisesti. Tämä on pikkuinen kosmettinen lipsahdus, joka ei vaikuta millään tavalla soittimen soundiin tai soitettavuuteen.
Tokai AJB-55BB:n elektroniikka on perinteiden mukainen – siis: passiivi – ja se tarjoaa kaksi volumea (yksi per mikrofoni) sekä yhden master tonen.
Japanilaisia laatuosia ja siistiä juotostyötä – Tokai tarjoaa iloa sekä silmille että korville.
AJB:n talla on Gotohin versio 1970-luvun Fender-tallasta – yksinkertainen, mutta erittäin toimiva.
Tokai on asentanut tallan samaan kohtaan kuin missä se oli 70-luvun Fendereissä, mikä on noin kolme millimetriä kauemmas kaulasta, jos verrataan klassikkomallin 60-luvun yksilöihin. Tämän takia talla tarjoaa tavallisella kielisatsilla vain melko vähän säätövaraa eteenpäin (kaulaa kohti), koska tallapalat istuvat ihan säätöruuvien kärjillä. Ääritapauksissa tämä voi johtaa siihen, että (etenkin g-kielen) intonaation säätöruuvi irtoaa ajan myötä itsestään tallapalasta ja putoaa pois kesken soiton noloin seurauksin. Tokailla olisi tässä mielestäni hieman parantamisen varaa.
****
Monien mielestä Jazz-basso – ja sen johdannaiset – on kaikista klassikkobassoista se mukavin vaihtoehto. Syyt tähän ovat soittimen erinomainen tasapaino, kaulan kapea ja pyöreä profiili, sekä basson kahden yksikelaisten tuoma soundillinen monipuolisuus.
Tokai AJB-55BB on erinomainen tulkinta tästä teemasta: basso istuu kun nakutettu, kaula tuntuu erittäin nopealta ja tutulta, ja sen soundi…
Täytyy myöntää, että olen tavallisesti hieman skeptinen ”kuumien” mikrofonien suhteen, mutta Duncanin Quarter Poundit kyllä räjäyttävät potin. Nämä Basslines-mikit eivät kavenna soittimen dynamiikkaa lainkaan, vaan basson luonnollinen ääni pysyy mallikkaasti ennallaan ja sen karakteeri säilyy. SJB-3-mallin lähtökohta on se perinteinen klassikkosoundi, jonka mikki ikäänkuin remasteroi tätä päivää varten – lopputulos on äänekkäämpi, isompi ja vielä entistäkin herkullisempi.
Digital amp-modelling has come to stay, no doubt about it. But while some form of amp-modelling is used almost daily by many guitarists, the good old valve amp isn’t really fading away. On the contrary – it seems that these days especially low-powered valve amps are experiencing something of a renaissance.
A good example of this type of all-valve amp is Ampeg’s new GVT15-112.
****
The Ampeg GVT15-112 (current street price in Finland: 620 €) is a relatively compact 15-Watt valve amp, which can also be used at home, thanks to its half-power power amp mode.
Made in South Korea, the combo’s cabinet seems very well made, and the amp’s looks have a stylish retro touch. Our test sample receives a small cosmetic mark-down, because the decorative metal rail below the control panel sits slightly askew.
The clean and understated look carries over onto the Ampeg’s back as well. The cabinet is half-closed, with the Celestion Seventy 80 -speaker visible behind a metal grille.
The Ampeg GVT15-112 is a single-channel design. The controls comprise gain, treble, middle, bass, master volume and reverb level. The standby switch is a three-way toggle giving you the full 15 Watts in the ”up” position, as well as half-power when switched downward.
The preamp section is powered by two 12AX7/ECC83-valves (or ”toobs” as the Americans say), while two 6V6-valves take care of business on the power amp side of things – this means we can expect an American-type tone and response.
The spring reverb has been placed at the bottom of the cabinet, neatly tucked away in its own padded bag.
The back panel is home to the speaker outputs, as well as the connectors for the effects loop. You can also connect a footswitch (not included) to the combo to mute the reverb and the effects loop on the fly.
****
The Ampeg GVT15-112 has been designed as a classic 1960s clean amp with loads of headroom. Using a guitar with traditional singlecoil pickups, you’d be hard pressed to get the combo to distort even at the highest gain levels.
The sound is warm, big and organic, with a nice ring and sheen in the top end. The Ampeg’s reverb-circuit is one of the best spring reverbs I have heard on a new amp for quite some while.
If you’re into classy clean tones this Ampeg is just the amp for you. The GVT15-112 has a great clean tone and a gorgeous spring reverb. Just pack one or two overdrive pedals, and maybe a chorus or delay – and you’re ready to gig!
