Klassikkokitarat, osa 4: Gibson SG

Gibsonin SG on viime aikoina ollut kovassa suosiossa – se on tällä hetkellä trendikkäin sähkökitara.

Uskomatonta kyllä, mutta SG syntyi vuonna 1961 uutena Les Pauli -mallina. Ted McCartyn tiimi halusi kevyemmän ja ergonomisemman kitaran, silloin epämuodikkaan, raskaan Les Paul -mallin tilalle.

Les Paul itse ei kuitenkin pitänyt uudesta nimikkosoittimesta kovinkaan paljon, eikä uusinut endorsement-sopimuksensa vuonna 1963. Silloin ”uudesta Les Paul Standardista” tuli Gibson SG -malli (alkuperäinen Les Paul -kitara tuotiin takaisin vuonna 1969).

SG:llä on ohut ja kurvikas mahonkirunko. Kaulan liimaliitos on muutettu niin, että kitaran kaikki 22 nauhat ovat rungon ulkopuolella, minkä ansiosta myös korkeisiin nuotteihin on helppo päästä.

Toisenlaisen kaulaliitoksen takia kaulahumbucker sijaitsee noin puolitoista senttimetriä lähemmäs tallaa, mikä ohentaa hieman mikrofonin soundia.

Ohuemmasta rungosta johtuen SG:n soundi on hieman raikkaampi, notkeampi ja jäntevämpi kuin Les Paul -mallin sointi.

Ohuen rungonsa, kevyen painonsa ja kiinteän tallansa ansiosta SG sopii hyvin ensikitaraksi. Ainoastaan lievä taipumus kaulapainoisuuteen voi joidenkin mielestä olla häiritsevä.

Suosittelen – niin kuin kaikkien Gibson-tyylisien kitaroiden kanssa – myös SG:n tapauksessa laadukkaan kuljetuspussin tai kovan laukun hankkiminen, ettei taakse kallistuva viritinlapa vahingoittuisi kuljetuksen yhteydessä.

Gibsonin Faded-sarja tarjoaa muuten USA:ssa valmistettuja soittimia yllättävän edullisesti. Gibson SG Special Faded – mallista puuttuu otelaudan reunalistoitus, upotukset ovat vaatimattomampia ja kitarassa on ohut mattalakkaus, mutta soitin on kuitenkin täysverinen SG.

Epiphone Casino – lempikitarani

Omistamastani kitaroista Epiphone Casino on se jolla soitan eniten.

Mallilla on myös ollut tärkeä paikka Beatles-yhtiön soundissa Help-albumista eteenpäin – bändin kaikki kolme kitaristit omistivat kyseisen mallin. Paul McCartney on usein kertonut haastatteluissa, että Casino on hänen lempisoittimensa.

casino_full1

Epiphone Casino ES-230TD on kitaran alkuperäinen mallitunnus, ja se oli firman vastine Gibsonin ES-330-mallille.

Gibson oli ostanut Epiphone-yrityksen 1950-luvun loppupuolella, ja siirtänyt tuotantoa oman tehtaansa läheisyyteen Kalamazoohon. Nykyään Epiphone on Gibsonin edullinen brändi, ja soittimet rakennetaan lähes kaikki Kiinassa.

casino_full2

Oma Casinoni on varhaisen 2000-luvun tuotantoa Koreasta. Alun perin kitarassa oli kiiltävä viimeistely, mutta ystäväni Sebastian Bunge (Soundhaus Lübeck) muutti sitä hiekkapaperilla Lennon-tyyliseksi mattaksi asiakkaan pyynnöstä. Samalla hän vaihtoi soittimeen paremmat P-90 mikrofonit, jotka tulivat Göldoltä.

casino_p90s

Vaikka Casino näyttää samankaltaiselta puoliakustiselta kitaralta kuin Gibsonin ES-335/-345/-355, on sen runko kuitenkin täysin ontto (niin kuin myös Gibson ES-330:ssä). Rungosta puuttuu puoliakustisen kitaran keskipalkki vaahterasta, minkä takia Casinon mahonkikaula on liimattu vanerirunkoon jo 16:n nauhan kohdalla.

casino_body

60-luvun originaaleissa kaula on yksiosainen, mutta minun kitarassa on tyypillinen korealainen kolmiosainen kaula, yhdestä pitkästä osasta, johon on liitetty kaulan korko sekä viritinlapa (liitoskohta on hieman E-virittimien alapuolella).

casino_head

Ensimmäisillä Casinoilla oli – ainakin minun mielestä – kömpelön näköiset, leveät Gibson-tyyliset lavat. Vuonna 1965 muutetiin muotoa kauniimpaan tiimalasi-kaltaiseen tyyliin.

Kitarani on helpposoittoinen ja soundiltaan presiis mitä odotin. ”Minulla on tässä jotain, mitä voisi kiinnostaa sinua”, Sebastian sanoi – ja hän oli oikeassa! Soitin Casinon Soundhausissa Fender ’65 Deluxe reissue -kombon läpi, ja sointi oli juuri kuin Lennonin soundi Apple-talon katossa silloin tammikuun 1969 lopussa (OK, tiedän, että Johnilla oli Twin…).

Rakastan tätä kitaraa! Soitan Casinoni esimerkiksi tässä.

Yläoleva juttu on otettu minun toisesta blogista.

__________________________________________________________

Juttuni allaolevista kahdesta kaunottareista – Gibson ES-330L ja Epiphone Inspired By Revolution Casino – julkaistiin Riffi-lehden numerossa 4/2010.

I Love My Epiphone Casino

One of my all-time favourite guitars is the Epiphone Casino. It is the ultimate Beatle-guitar – all three guitar-playing Beatles have owned and played this model. Paul McCartney still rates the Casino as his personal favourite.

casino_full1

Originally called the Epiphone Casino ES-230TD it was the sister model to Gibson’s ES-330. Gibson had bought (the then US-firm) in the mid 1950s and produced Epiphone models alongside their own line in Kalamazoo (Michigan). Nowadays the Epi brand serves as Gibson’s cost-conscious line and the production has long been moved to the Far East (mostly China).

casino_full2

My Casino is an early Noughties Korean-manufactured guitar. Originally a natural (gloss) finished model, it has been Lennon-ised by my friend Sebastian Bunge of Soundhaus Lübeck (Germany). He dulled down the finish (at which point the serial number went missing) and installed higher quality P-90 pickups made by Göldo.

casino_p90s

Although the Casino shares the double-cutaway thinline body of Gibson’s ES-335/-345/-355, it is nonetheless a completely hollow bodied model (like the ES-330). There is no maple centre block running the length of the plywood maple body, which is why the neck joint is at the 16th fret.

casino_body

While the originals had one-piece mahogany necks, my guitar comes with a three-piece neck. Basically, the neck is one piece, save for an added bit to make up the height of the neck heel, as well as the headstock, which is joined to the rest north of the saddle/wrist area (not scarf-joined beneath the 2nd fret!).

casino_head

While the first Casinos from the late 1950s/early 60s feature (rather ugly) wide Gibson-type headstocks, all post-65 models come with the much more distinctive Epi-hourglass design.

This guitar plays like a dream and sounds like it should. Sebastian pulled it out of its case and said ”I think you might be interested in this!” – damn right I was. He plugged the guitar into a Fender ’65 Deluxe reissue, and it sounded exactly like John on the Apple-building roof in January 1969 (OK, so John had played a Twin…).

I love this guitar. One example of myself playing the Epiphone Casino can be found here.

This post has been originally posted on my other blog in 2008.

__________________________________________________________

My review of these two beauties – the Gibson ES-330L and the Epiphone Inspired By Revolution Casino – can be found in Riffi Magazine’s issue 4/2010.

Classic Guitars, part 2: Gibson Les Paul

When Fender came out with its first creations – the Esquire and the Broadcaster (aka Telecaster) – in 1950, the small start-up from California was derided and its products put down as ”snow shovels” or ”toilet seats”.

But after a short while the Fenders started to get a following, especially among Country guitarists.

Gibson Guitar’s boss, Ted McCarty, decided something had to be done, unless they wanted to leave the whole marketplace to Fender without competition.

This ”something” became the world’s most successful signature model – the Gibson Les Paul Standard.

Les Paul was a huge guitar hero in the 1950s, who also did inventing as a sideline.

Naturally, Gibson decided to create a solid body guitar along their own design priciples, using a glued-in neck joint and a sandwich body with a beautifully carved top. The neck, as well as the back of the body, were made from mahogany, the bound fingerboard used rosewood and the carved top was made from maple.

The first version was equipped with two P-90 pickups, and the model’s top was painted in a gold metallic finish. The sound is somewhat softer that that of a typical Fender, but still surprisingly pokey and fresh.

It took Gibson until 1957 to hit upon the now classic combination of two humbuckers and a cherry sunburst top.

The updated Les Paul Standard sounds bigger and fatter, leading to the Blues Boom of the late 60s and the birth of Heavy Rock. Guitarists started to lust after the model’s ”endless” sustain.

The posher Les Paul Custom – available mostly in solid black or white – features more intricate inlays and binding, and has also been a favourite of a lot of Rock and Metal guitarists from Keith Richards and Randy Rhoads to the likes of Zakk Wylde and Matt Heafy.

The Les Paul’s non-vibrato bridge keeps tuning problems at bay, which is a great plus for a beginner. And the model’s shorter (than Fender) scale, as well as the flatter fretboard radius, make for much easier string bending.

On the negative side is the Les Paul’s higher weight, and Gibson’s back-angled headstock, which makes the guitars more prone to headstock breakage should they fall over. A well-padded gigbag, or better still, a quality case is a useful investment should you buy a Gibson-style guitar (most US-originals include a bag or case in the price).

Klassikkokitarat, osa 2: Gibson Les Paul

Kun Fender Esquire- ja Telecaster-kaksikko ilmestyi vuonna 1950, suuri enemmistö kitarajavalmistajia nauroi kalifornialaisen pikkupajan tuotokset nähtyään. Perinteikäiden firmojen edustajat halveksivat Fenderin ”WC:n istuimet”.

Melko pian huomattiin, että uuden pelaajan tuotteet alkoivat pikkuhiljaa myydä countrykitaristien piireissä.

Gibson Guitarsin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, huomasi myös asian, ajatteli että olisi parasta, jos Gibsonilla olisi omaa vastausta tähän haasteeseen.

Ja tästä vastauksesta tuli maailman myydyin nimikkokitara – Gibson Les Paul Standard.

Les Paul oli 50-luvulla erittäin suosittu kitaristi, joka oli vapaa-aikana myös keksijä.

Luonnollisesti Gibson loi oman näköisen kitaran, jolla on perinteinen liimattu kaula ja kaksikerroksinen runko kauniisti kaarevalla kannella. Kaula ja rungon takaosa veistettiin mahongista, reunalistoitettu otelauta oli palisanterista ja kansi vaahterasta.

Ensimmäinen versio oli varustettu kahdella P-90-mikrofoneilla ja vaahterakansi oli kullanvärinen. Tämän version soundi on hieman pehmeämpi kuin tavallisesti Fendereissä, mutta kuitenkin yllättävän jäntevä.

Varsinnaiseksi klassikoksi nousi kuitenkin vasta vuoden 1957 tulkinta aiheesta, joka on varustettu kahdella humbuckerilla ja viimeistelty kauniilla liukuvärityksellä.

Uudistetun version soinnissa oli nyt selvästi enemmän potkua ja lämpöä, mikä myöhemmin 60-luvulla auttoi kitaristejä loputomman sustainin metsästämisessä.

Hieman näyttävämpi musta (tai valkoinen) Les Paul Custom -mallikin on jo pitkään monien rock- ja metallikitaristien suosiossa (mm. Keith Richards, Randy Rhoads, Zakk Wylde).

Aloittelijan näkökulmasta Les Paul -kitaran hyvät puolet ovat sen kiinteä talla, jonka ansiosta virittäminen on helpompaa kuin esim. Stratocasterilla, ja Gibsonin pikkuisen lyhyempi mensuuri sekä loiva otelaudan kaarevuus, jotka tekevät kielten venytymisestä tuntuvasti helpompaa.

Huonoja puolija ovat Les Paul -kitaroiden suurempi paino, kun niitä vertaa Fender Stratocaster- tai Telecaster-malliin. Kaikissa Gibson-kitaroissa on myös taakse kallistuva viritinlapa, joka voi mennä helpompi rikki, jos kitaraa pudotetaan. Gibsonin tai kopion ostaessa kannatta siis hankkia myös ainakin paksusti topatun kuljetuskassin tai, jos budjetti salli, oikean kitaralaukun, jos sellainen ei kuulu hintaan.

Klassikkobassot, osa 5: Gibsonin SG-basso (EB-3/EB-0)

En tiedä miksi, mutta Gibsonin EB-3 on ollut jo pitkään kiehtova soitin minulle.

Voi olla, että se johtuukin siitä, että se oli ensimmäinen sähköbasso, jonka soitin.

Olin neljätoista, ja soitin yhdessä opiskelijabändissä, jossa kaikki muut olivat luonnollisesti 20 v ja päälle. Mutta minulla olikin kaksi ässää hihassa: a) soitin pianoa ja b) olin melko taitava transkriboimaan biisejä suoraan levyiltä (tai kelanauhalta). Bändin basisti (ja keulahahmo) omisti EB-3:n ja sillä sain muutaman kerran soittaa – wow!  🙂

Gibson EB-3:llä on firman historiassa kunnia olla ainoa suhteellisen suosittu basso. Esimerkiksi tänä päivänä niin suosittu Thunderbird oli täysi floppi, ja sen tuotanto lopetettiin jo kuuden vuoden jälkeen (1963-1969). EB-3 taas oli tuotannossa vuodesta 1961 vuoteen ’79 saakka.

Bassossa oli sama mahonkirunko kuin SG-kitarassa. Koska alkuperäinen EB-3 on lyhyellä mensuurilla varustettu, soitin on hyvin kompakti ja kevyt.

Etumikrofoni on iso humbucker ja tallan vieressä on minihumbucker. Neliasentoisella kiertokytkimellä sai valittua kummankin mikrofonin yksitellen, molemmat yhdessä ja viimeinen valinta oli kummallisen kuristettu baritoni-vaihtoehto.

1970-luvun alussa kaulamateriaali muuttui mahongista vaahteraan, ja pian tämän jälkeen kaulamikrofoni siirrettiin lähemmäksi tallaa.

Vuosina 1969-74 myytiin myös täyspitkällä mensuurilla varustetun version – EB-3L – jolla oli lähes aina myös avoin viritinlapa. Pitkän kaulan takia EB-3L oli aika kaulanpainoinen.

EB-3:n pikkuveli on itse asiassa isoveli: EB-0 tuli markkinoille vuonna 1959 Les Paul Junior -rungolla.

Vuonna 1961 EB-0 muutettiin sitten SG-sarjan yhteensopivaksi. Myös EB-0:n mikrofonin sijainti siirrettiin 1970-luvulla hieman lähemmäksi tallaa. Vuosissa 1962-65 myytiin myös säröllä varustetun version (EB-0F).

Tällä hetkellä Gibsonin mallistossa on kaksi SG Bass -nimistä mallia. Faded-sarjan vaihtoehdossa on pyöreät otemerkinnät ja ohut mattalakkaus, kun taas Standard-bassossa on tavallinen kiiltävä viimeistelly, sekä otelaudassa crown-upotukset. Molemmissa on kytkimen sijaan Jazz-basson kaltainen elektroniikka – kaksi volumea ja master tone -säädin.

Edullinen tytärbrändi Epiphone tarjoaa jostain syystä EB-3:n ainoastaan pitkällä mensuurilla.

Manner-Euroopassa ja Englannissa saatava Club Edition on sekin EB-3L:n kopio, mutta se pääsee kuitenkin kosmeettisesti jo lähempää Gibsonia.

Epiphonen EB-0 on vaatimattomampi otus ruuvikaulalla, mutta sillä on ainakin lyhyt mensuuri.

EB-3:n (ja EB-0:n) leveä soundi ja notkea soitettavuus olivat 1960/70-luvun taitteessa hyvin suosittu bluesin, heavyn ja hard rockin piireissä.

Tunnetuimmat mallin soittajat ovat selvästi Cream-yhtiön Jack Bruce ja Freen basisti Andy Fraser.

Jos haluatte tietää lisää näistä malleista, kannattaa tilata Riffi 3/2000 (Epiphone EB-3 -testi) ja Riffi 3/2007 (Gibson SG Reissue Bass -juttu) täältä.

Tässä ovat Gibsonin omat esimerkkisoundit SG-bassosta:

tallamikrofoni

molemmat

kaulamikrofoni

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑