The Gibson EB-2 was the company’s bass counterpart to its classic ES-335/345/355-range of semiacoustic guitars. This short-scale bass was built with the same body as the guitars: steam-pressed maple plywood (4-ply) with a maple centre block to suppress feedback. The neck was crafted from mahogany and rosewood was used for the unbound fingerboard.
The first run of EB-2-basses (1958–’61) was equipped with back-facing, banjo-style tuning machines (until 1960), as well as a large neck humbucker with a black plastic (Bakelite) cover. A pushbutton next to the pre-compensated one-piece stud bridge engaged the ”baritone”-filter.
****
After a short break in production the EB-2 was reintroduced in 1964, now with the same metal-covered pickup as used on the EB-0/EB-3 solid-body bass.
In 1966 Gibson came out with the EB-2D – a version equipped with two pickups.
Starting in 1960, all Gibson-basses had a (detachable) mute attached to their bridges (on the photo below you can see the mute between the bridge and the bridge pickup).
Production of the Gibson EB-2 was phased out at the end of 1970, while the EB-2D stayed in production until 1972.
****
Between 1960 and 1970 Gibson also produced an alternative version of the EB-2 – the Epiphone Rivoli EBV-232.
Both the Gibson EB-2 as well as the Epiphone Rivoli were especially popular among British Blues Boom bands in the Sixties (famous users include the Yardbirds’ Paul Samwell-Smith, as well as the Animals’ Chas Chandler).
Gibson EB-2 oli ES-335/345/355-mallistoon kuuluva basso. Lyhytskaalaisella bassolla oli samankokoinen runko kuin kitaramalleissa. Runko tehtiin muotoon prässätystä vaahteravanerista (neljä kerrosta), ja sen sisällä oli vaahterasta veistetty keskipalkki, joka vähensi feedbackia. Kaula oli mahonkia ja otelauta palisanteria.
Ensimmäisissä EB-2-bassoissa (1958–’61) oli taakse osoittavat, banjo-tyyliset virittimet (vuoteen 1960), sekä kaulahumbuckerilla musta muovikansi. Yksiosaisen tallan vierellä olevalla kytkimellä voi valita ”basso-” ja ”baritonisoundin” välillä.
****
Lyhyen tauon jälkeen EB-2 tuotiin takaisiin mallistoon vuonna 1964, nyt uudistetulla, metallisella mikrofonin kannella.
Kaksi vuotta myöhemmin Gibson esitteli EB-2D-version kahdella mikrofonilla.
Vuodelta 1960 kaikkiin Gibson-bassoihin asennettiin sordino, joka oli kiinnitetty suoraan tallaan (näkyy kuvassa tallan ja mikrofonin välillä).
Gibson EB-2:n tuotanto lopetettiin vuonna 1970, kun taas EB-2D pysyy mallistossa vuoteen 1972 saakka.
****
Gibson möi EB-2:lta 1960-’70 välisenä aikana myös rinnakkaisversion – Epiphone Rivoli EBV-232.
Gibson EB-2 ja Epiphone Rivoli olivat suosittuja soittimia useissa Brittiläisissä bluesbändeissä 1960-luvulla (esim. Yardbirds – Paul Samwell-Smith, Animals – Chas Chandler).
PRS Guitarsilta saa nyt Kauko-Idässä valmistetun version Singlecut-kitarastaan.
Löysin hyvin tehdyn esittelyvideon You Tubessa:
Les Paul -faneille tarkoitettu PRS SE 245 on paksumpi kuin muut tähän mennessä ilmestyneet SE-sarjan soittimet, ja sillä on Gibson-tyylinen (24,5 tuumaa/62,2 cm) mensuuri, mikä on hieman lyhyempi kuin PRS:n perinteinen mensuurin pituus (25 tuumaa/63,5 cm).
Tämän jutun otsikko olisi voinut olla ”Firebird: suuri tuntematon”, Gibson Firebird kun on jostain syystä firman klassikkomalleista vähiten laajasti tuttu. Syitä tähän ilmiöön ovat alkuperäisen malliston lyhyt tuotantokausi, sekä todella nimekkäiden soittajien puuttuminen Firebirdin käyttäjälistalta.
Firebird/Thunderbird-mallisto oli vuoden 1963 versio Gibsonin yrityksistä luoda moderneimman kitaran kuin Fender. Yritykset alkoivat jo vuonna 1958 Explorer- ja Flying V -malleilla. Gibsonin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, halusi luoda pramean soittimen, joka todistaisi kaikille, että firma ei ollut vanhanaikainen pitkäveteisien soittimien valmistaja. Firebird oli Gibsonin vastaus Fender Jazzmasterille.
Tällä kertaa McCarty haki ulkopuolista apua: autoteollisuudesta tuttu suunnitelija Ray Dietrich sai tehtävän luoda soittimen designerin näkövinkkelistä. Dietrichin innovaatio oli ensimmäinen Firebird/Thunderbird-sarja (kuva yllä), jonka kutsutaan nykyään reverse-runkoiseksi (reverse = käänteinen), koska sen runko näyttää vähän kuin oikeankätinen kitara, joka on vasenkätisen kitaristin käytössä.
Gibson päätti kokeilla firmalle uutta rakennustapaa: reverse-Firebirdeillä kaula jatkuu yhtenäisenä koko soittimen pituudella (through-neck). Tähän mahongista ja pähkinäpuusta veistettyyn keskiosaan lisättiin mahonkiset runkosiivet. Sarjan toinen erikoisuus ovat banjo-tyyliset virittimet, joissa nupit ovat samassa linjassa viritystappien kanssa.
Alkuperäinen reverse-sarja (1963–’65) koostui neljästä mallista:
• Firebird III: kaksi mini-humbuckeria, reunalistoitettu palisanteriotelauta, pyöreät otemerkit, wraparound-talla, yksinkertainen vibrato
• Firebird V: kaksi mini-humbuckeria, reunalistoitettu palisanteriotelauta, Les Paul Standard -tyyliset otemerkit, pitkä Gibson Vibrola lyyra-kaiverruksella
• Firebird VII: kolme mini-humbuckeria, reunalistoitettu otelauta eebenpuusta, neliskulmaiset otemerkit helmiäisistä, pitkä Gibson Vibrola lyyra-kaiverruksella, kullanväriset metalliosat
Standardiviimeistely oli kaikissa malleissa sunburst-liukuväritys, mutta ensimmäistä kertaa Gibson tarjosi asiakkailleen myös Fender-tyyliset, standardisoidut custom-värit optiona.
****
Valitettavasti Firebirdin alkuperäinen painos ei ollut kovin suosittu. Pienten myyntilukujen lisäksi Fender alkoi valittaa, että Firebirdin ulkomuoto oli rikkomus omaa Offset-waist-patenttia vastaan, ja uhkasi oikeustoimilla. Seikat johtuivat koko sarjan muuttamiseen tällaiseksi:
Kummallista kyllä, mutta non-reverse Firebirdit (1965–’69) näyttivät jopa enemmän Fender-kitaroilta kuin reverse-runkoiset vastineet. Non-reverse Firebirdeissä kaulaliitos oli muutettu takaisin Gibsonin perinteiseksi liimaliitokseksi. Firebird I- ja III-malleissa oli nyt P-90-mikrofonit – kaksi kappaletta I:ssä ja kolme III:ssa – kun taas Firebird V- and VII-malleilla oli yhä käytössä edeltäjänsä mini-humbuckerit. Otelauta oli kaikissa non-reverse Firebirdeissä palisanteria pyöreillä otemerkeillä, mutta ilman reunalistoitusta.
Firebirdin tuotantoa lopetettiin vuonna 1969 huonon myyntimenestyksen takia.
****
****
Sitemmin Firebirdit on otettu aina välillä uudelleen tuotantoon, mutta silti näitä kitaroita näkee edelleen suhteellisen harvoin.
Gibson Firebirdien tunnetuimmat soittajat ovat/olivat Johnny Winter, Phil Manzanera (Roxy Music), Brian Jones (Rolling Stones), Clarence ”Gatemouth” Brown, sekä Allen Collins (Lynyrd Skynyrd).
This piece could also have been titled ”The Firebird: A famous enigma”, as the Gibson Firebird is the least well-known of the company’s classic solid body electrics. The reason for this relative lack in interest is down to the short production run of the original series, as well as the fact that only a few famous guitarists have used a Firebird as their main axe.
The Firebird/Thunderbird-line of guitars and basses was the 1963-version of the ”Let’s beat Fender”-game that Gibson started in 1958 with the Flying V and the Explorer. Gibson’s then-president Ted McCarty wanted to come out with a snazzy guitar that proved that a) Gibson wasn’t a behind-the-times, old-fashioned company of old farts, and b) could compete with Fender’s current glitzy offerings (the Jazzmaster and the Jaguar) in the looks stakes.
This time McCarty looked for help from outside the guitar industry. He hired renowned car designer Ray Dietrich to design a guitar purely from a designer’s viewpoint. What Dietrich finally came up with is now known as the ”reverse-body” Firebird-line (see picture above). These guitars (and their Thunderbird bass-brethren) are called ”reverse”, because, contrary to tradition (and ergonomical logic), the bass side of the body leans away from the neck, while the treble side is longer on the neck-facing side.
Gibson decided on a novel way (for them) of building the guitar: reverse Firebirds feature a through-neck construction, with the neck and the body’s central section being crafted from the same laminated mahogany/walnut blank. The body wings are made from mahogany, while the tuners are very interesting back-facing machines.
The original run (1963–’65) of reverse Firebird-guitars comprised four models:
• Firebird I: one mini-humbucker in bridge position, unbound rosewood fretboard, dot inlays, wraparound bridge
• Firebird V: two mini-humbuckers, bound rosewood fretboard, trapezoid (crown) inlays, long engraved Gibson Vibrola
• Firebird VII: three mini-humbuckers, bound ebony fretboard, pearl block inlays, long engraved Gibson Vibrola, gold-coloured hardware
The standard finish was sunburst, but as as a Gibson-first, the Firebirds were also offered in a range of custom finishes, which weren’t very popular with the dealers, though.
****
Sadly, the reverse Firebirds weren’t selling very well. And then, when Fender started claiming Gibson had infringed on their ”offset waist”-patent and threatened a law suit, McCarty’s team decided on a swift redesign, which looked like this:
The non-reverse Firebirds (1965–’69) looked even more like a Fender-design, and abandoned the through-neck in favor of Gibson’s conventional set neck-joint. The Firebird I and III now sported P-90-pickups – two on the I and three on the III – while the Firebird V and VII stuck to their mini-humbuckers. All non-reverse models featured unbound rosewood fingerboards with dot inlays.
The non-reverse ’Birds didn’t set the guitar-playing world on fire either, so the company axed the series in 1969.
****
****
Since the mid-70s there have been plenty of reissues, as well as updated Firebird-models, but these clear-sounding guitars still tend to find favour with only a small clientele, compared to the rest of Gibson’s classics.
The best known users of Gibson Firebirds were/are Johnny Winter, Phil Manzanera (Roxy Music), Brian Jones (Rolling Stones), Clarence ”Gatemouth” Brown and Allen Collins (Lynyrd Skynyrd).
Onko ketään teistä huomannut, että Gibson on alkanut ”salaa”, takaportin kautta kokeilla muita puulajeja kuin niitä, joita on firmassa perinteisesti käytetty?
Voi olla, että tämä johtuu firman huolesta maapallon hupenevista raaka-aineista jalopuiden sektorissa. Mutta voi ollakin, että muutosta tehdään puhtaasti kokeilumielessä. Riippumatta syistä ainakin minusta tällainen muutos on hyvästä.
Tässä muutama esimerkki viime vuosista:
Upouusi Midtown Custom on veistetty suurilta osin perinteisistä puulajeista – vaahterasta ja mahongista – mutta sen sysimusta otelauta on Richlite-materiaalia. Richlite on puukuidun ja hartsin mikstuura, vähän samalla tavalla kuin Hagströmin Resinator. Myös Martin Guitars käyttää Richlitea joissakin malleissaan.
***
Raw Power -sarjan Les Paulit ja SG:t olivat mielenkiintoisia, koska ne oli tehty kokonaan vaahterasta.
***
Zoot Suit SG:ssä käytettiin runsaasti värikästä Stratabond-materiaalia. Stratabond on tavaramerkki laadukkaalle koivuvanerille.
***
Tämänhetkiset Melody Maker-mallit – Flying V, Les Paul, SG ja Explorer – rakennetaan kyllä tavallisilla mahonkikauloilla ja (ei ihan perinteisillä) vaahterarungoilla, mutta otelaudat ovat kuitenkin ruskeaksi ”paahdetusta”, lämpökäsitellystä vaahterasta.
***
Uuden Les Paul Studio Swirlin otelauta on apassista – ei-uhatusta afrikkailaisesta puulajista – joka on tullut käytöön viime aikoina myös useissa muissa Gibson-kitaroissa.
Is it just me or has anybody else noticed that Gibson Guitars seems to try to get us guitarists to slowly accept non-traditional woods in their Guitars?
If this move is conscious I can only applaud it in light of growing efforts to conserve our Mother Earth’s dwindling resources of precious woods. But if these changes have sprung from the mere desire to ”try something else” I think Gibson should be given credit for it, too.
Here are some recent examples:
The Midtown Custom uses traditional maple and mahogany for its body and neck, but features Richlite (a composite of wood fibres and resin) as the fingerboard.
***
The Raw Power -series of SGs and Les Pauls had been crafted using nothing but maple.
***
The Zoot Suit SG used plenty of dyed Stratabond – a fancy brand name for birch (or similar hardwood) plywood.
***
The current Melody Makers – Flying V, Les Paul, SG and Explorer – all feature maple bodies and mahogany necks. The dark fingerboard is also maple – torrefied (”baked”) maple!
***
The Les Paul Studio Swirl uses obeche for its fretboard, an African timber Gibson has started using more regularly these days.
Pisin jatkuvassa tuotannossa ollut Gibson-sähkökitara on Gibson ES-175.
Kun sitä esiteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1949 malli oli varustettu ainoastaan yhdellä P-90-mikrofonilla, joka sijaitsi lähellä kaulaa. Koska ES-175 oli alusta asti tarkoitettu sähköistettuksi jazzkitaraksi, runkoa rakennettiin muottiin prässätystä vaahteravanerista, eikä kokopuusta. Kitaran kaula on mahongista ja reunalistoitettu otelauta on palisanteria.
Ensimmäisinä vuosina kitaran talla oli kokonaan puusta, mutta 1950-luvun loppupuolesta lähtien on käytetty lähes aina Tune-o-matic-tallaa.
ES-175-mallissa esintyvät kaksi erilaista kieltenpidinmallia: ensimmäisissä tuotantomalleissa oli trapetsin muotoinen kieltenpidin (katso Gibsonia ylhäällä), myöhemmin kitara sai ihan oman mallinsa, jonka näkyy Epiphonen ES-175-versiossa. Molemmat versiot käytettiin vaihtelevasti 1970-luvusta lähtien.
Vuonna 1953 syntyi se varsinainen klassikko – kahdella mikrofonilla varustettu ES-175D. Vuodelta 1957 lähtien humbuckerit kuuluvat molemman mallin vakiovarusteisiin.
Vuonna 1971 lopetettiin yksimikrofonisen version sarjatuotantoa, ja kaksimikkisesta mallista tuli ES-175, ilman D:tä.
ES-175 on orkesterikitaroiden klassikko – kitara, joka on yhä monen orkesterikitaran esikuva.
Yes-yhtiön Steve Howe on rock-piireissä mallin tunnetuin käyttäjä.
Vuosina 1952-’58 oli ES-175:lla myös hieman näyttävämpi sisarmalli, nimeltään ES-295:
ES-295 on periaatteessa sama kitara kuin ES-175, paitsi että se on kokonaan kullanvärinen, muoviosat ovat valkoisia, ja alussa ES-295:llä oli alkuperäisen Les Paul -mallin pitkä trapetsitalla.
Monien mielestä ES-295 on se ”Elvis-malli”, koska Presleyn alkuperäinen kitaristi, Scotty Moore, käytti tätä soitinta usein.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 