Epiphonen kolme uutta Pro-versiota vievät firman klassikkomalleja entisestäkin lähempää alkuperäisiä Gibson-soittimia:
Epiphone Thunderbird Classic-IV Pro -bassossa on kaula-läpi-rungon rakenne mahongista ja pähkinäpuusta. Mikrofonit tulevat Gibson USA:lta – ne ovat aidot Gibson TB-Plus -humbuckerit keraamisilla magneeteilla.
****
Epiphone G-400 Pro -malli komeilee Epiphone Alnico Classic Pro -humbuckereilla, joita voi volume-potikoihin piilotetuilla nostokytkimillä puolittaa. Kirsikanpunainen G-400 Pro on saatavilla myös vasenkätisenä.
****
Näyttävillä loimuvaahteraviilulla koristeltu Epiphone Les Paul Standard Plustop Pro taas on varustettu puolitettavilla Epiphone ProBucker-2 ja ProBucker-3 -humbuckereilla. Oikeankätisille kitaristeille on tarjolla viisi värivaihtoehtoa, kun taas vasenkätisen soittajan on tyydyttävä Heritage Cherry Sunburst -väritykseen.
Musamaailma tarjoaa Suomessa hyvin harvinaisen kustomointipalvelun, jossa asiakas voi tilata – kohtuullista lisämaksua vastaan – kitaraansa haluamansa EMG- tai Seymour Duncan -mikit valmiiksi asennettuina. Firmalla on omat kitaranrakentajat töissä paikan päällä varastossa, jotka hoitavat kitaran säätämisen ja kustomoinnin vankalla ammattitaidolla.
Kitarablogi sai kokeilua varten uuden Tokai TST-50 -mallin (699 €), joka edustaa brändin laadukasta japanilaista mallistoa.
Tokai TST-50:een on talla-asemaan vaihdettu perinteisen yksikelaisen mikrofonin sijaan Seymour Duncanin Little ’59 -humbuckeri (84,60 €), joka lupaa PAF-tyylisiä soundeja Strato-kokoisesta mikrofonista.
****
Tokai TST-50 on perinteitä kunnioittava S-tyylinen sähkökitara varhaisen 1960-luvun speksien mukaan:
Leppärungon muotoilu on hyvin sulava, ja runko on saanut ylleen kolmivärisen sunburst-lakkauksen. Ruuvattu vaahterakaula pienellä viritinlavalla, tumma otelauta palisanterista sekä valkoinen, kolmikerroksinen pleksi täydentävät kuvan.
****
Testiyksilön vaahterakaula on kaunista kanadalaista linnunsilmävaahteraa. Vintage-speksejä kunnioittaen tässä mallissa käytetään Gotohin laadukkaita Kluson-kopioita.
Vintagesta poiketen kaula on viimeistelty erittäin ohuella satiinipintaisella lakalla. Lopputulos tuntuu erittäin mukavalta ja ”nopealta”.
Alkuperäistä korkeammat ja leveämmät nauhat ovat nekin nykyaikaisen maun mukaan, koska ne helpottavat ratkaisevasti kielten venymistä.
Kitaran alkuperäiset mikrofonit tulevat Gotohin Japan Vintage -mallistosta – japanilaista laatutyötä siis. Myös TST-50:n vintagevibra on peräisin saman valmistajan kalliimmasta, japanilaisesta hardware-sarjasta.
Seymour Duncan Little ’59 on nykyään jo itsekin klassikko. Kun tämä mikrofoni esiteltiin yli 20 vuotta sitten, se oli yksi ensimmäisistä Strato-kokoisista humbuckereista, jossa kelat olivat vierekkäin.
Testisoittimen elektroniikkaan ei muuten koskettu — säätimet toimivat perinteisesti siten, että ensimmäinen tone-säädin vaikuttaa vain kaulamikrofoniin ja toinen tone vain keskimikkiin.
****
Ei ole ihme, että Fenderin Stratocaster (ja sen kaikki sen kopiot ja mukaelmat) on myydyin kitara maailmassa – malli istuu esimerkillisesti kehoon soittajan koosta ja ruumiinrakenteesta riippumatta.
Tokai TST-50 on erittäin onnistunut versio samasta teemasta, ja työnjälki on kauttaaltaan ensiluokkainen.
Kaulaprofiiliksi on valittu mukavan ovaali C-poikkileikkaus, josta kaula saa hyvin autenttisen varhaisen kuuskytluvun karakteerin.
Tokain akustinen sointi on tämän lajityypin malliesimerkki – selkeä, naksahtava atakki sekoittuu sopusuhteessa leppärungon ja palisanteriotelaudan tuomaan lämpöön, sekä vintagevibran tuoreuteen.
Monelle kitaristille suoraan lähtöjakkiin kytketty Strato-tyylinen yksikelainen on liian ohut, pureva ja terävä vaihtoehto, etenkin särösoundeissa. Tässä kohtaa Little ’59 astuu kuvioihin. Soundi saa keskiväkevästä humbuckerista selvästi enemmän ryhtiä, potkua ja paksuutta. Puhtaaseen kanavaan syötettynä Little ’59:n aiheuttama hyppy volyymitasossa voi olla joidenkin mielestä liian korostunut, mutta särökäytössä Strato-tyylinen kitara saa pikkuhumbuckerista erittäin maukkaan boostin kermaisia sooloja tai rankkoja riffejä varten.
Äänipätkissä soi aina ensin Tokain kaula- ja keskimikrofoni yhdessä, minkä jälkeen siirrytään Seymour Duncaniin:
Finnish importer and retailer Musamaailma offer an in-house customising service, which is still a rather rare thing over here. For a fair price you can order your guitar with your choice of EMG- or Seymour Duncan -pickups. Musamaailma employ their own luthiers, so all this work is done professionally and in-house.
Kitarablogi got to try out the brand-new Tokai TST-50 -model (current price in Finland: 699 €), which is an addition to the brand’s high-quality Japanese line-up.
In our case the Tokai TST-50’s stock, singlecoil bridge pickup has been swapped for a humbucking Seymour Duncan Little ’59 (current price in Finland: 84,60 €), which promises authentic PAF-type tones from a Strat-sized unit.
****
Tokai’s TST-50 gives more than a passing nod to traditional S-style guitars in an early Sixties vein:
The alder body has all the characteristic flowing curves and deep body chamfers, and it has been finished in beautiful three-colour sunburst. The bolt-on maple neck with a small headstock, the rosewood fretboard and the three-ply white scratchplate complete the picture.
****
Gorgeous Canadian hard rock maple has been used for the test sample’s neck – there are even some bird’s eyes sprinkled across the neck. In keeping with the vintage-look the Tokai sports a set of high-end Gotoh Kluson-copies.
For the TST-50 Tokai have nonetheless made the sensible decision to stray from the vintage path by employing a thin satin finish on the neck. The result feels extremely comfortable and ”fast”.
The medium-sized frets are another welcome upgrade, giving you more purchase for precise string-bending action.
This model’s stock pickups come from Gotoh’s Japan Vintage series – pro-quality singlecoils. The TST-50 also sports a vintage-correct, Japanese Gotoh-vibrato.
Seymour Duncan’s Little ’59 has become a classic itself by now. When this model was introduced over two decades ago, it was one of the first Strat-sized humbuckers with side-by-side coils.
The rest of our test sample’s electronics has been left untouched – the controls work in the traditional way, with one tone control for the neck pickup and one for the middle pickup. The bridge pickup is left without a tone control, its signal going only through the master volume.
****
A Strat-style guitar’s great ergonomics are well documented by now, so there’s really no need to reiterate common knowledge. No wonder the Fender Stratocaster (and all its copies) is the best-selling electric guitar of all times – this model sits comfortably in you lap, regardless of the player’s size and physique.
Tokai’s TST-50 is an outstanding variation on this theme, delivered with crisp and clean workmanship.
We find a comfortable, oval C-shaped neck profile, resulting in a quite authentic early Sixties feel.
Acoustically this Tokai displays all of the classic traits of a guitar of this type – a well-defined, clucking attack in fine balance with the warmth and character an alder body and rosewood fingerboard bring, seasoned with a sprinkle of vibrato-induced sparkle.
Many guitarists find the cutting tone of a bridge singlecoil too much to bear with this type of guitar, especially in an overdriven or distorted musical context. This is just where Duncan’s Little ’59 comes to the rescue. This humbucker with its moderate, PAF-type output level lends proceedings a healthy kick up the proverbial. There’s more beef and mid-range in the tone, as well as the dynamics and fat-ness you’d associate with a full-sized humbucker. Staying in clean territory the resulting jump in the guitar’s output might be a bit too much for some purists, but for overdriven Blues, Rock and high-gain tones the Little ’59 is a great way to fly.
The soundbites all feature the stock neck/middle-combination for starters, moving on to the Duncan Little ’59 about halfway through:
Kramer Pacer on hyvä esimerkki 1980-luvun syntyneestä Superstr*to kitaralajista, ja sillä on kaikki tyypilliset perusominaisuudet:
Stratocaster-tyylinen runko, Gibson Explorerista lainattu lätkämailan muotoinen lapa, tallahumbuckeri, sekä Floyd Rose -vibra.
VintageKramer-sivuston mukaan tämä Pacer Custom II on American-sarjan kitara vuosilta ’87 –’89.
Alun perin (1970-luvun loppupuolella) Kramer-kitaroiden erikoisuus oli alumiinista tehty kaula. 1980-luvun loppupuolella firma oli siirtynyt kuitenkin takaisin perinteisiin puukauloihin. Kaulat ja rungot ostettiin yhteistyökumppaneilta – Pacer Custom II:n tapauksessa Japanista ESP:n tehtaalta – mutta soittimet koottiin USAssa käyttäen firman omaa elektroniikkaa sekä aitoja Floyd Roseja.
Sulava runko on tässä kitarassa poppelista, kaula vaahterasta ja otelauta palisanterista.
Tässä versiossa lapa on Kramerin teräväkärkinen malli. Palkkimainen alasvedin pitää kielet tiukasti lukkosatulaa vasten.
Paksut nauhat ja loiva otelauta kuuluvat nekin Superstr*toon – silloisen sankarikitaristin työkaluun.
Kaula on rakennettu kolmesta pitkästä vaahterapalasta…
…ja se liitetty runkoon perinteisellä tavalla ruuvaamalla.
Vaikka Floikalla varustetussa kitarassa lavan virittimet käytetään ani harvoin, ovat nekin Pacer Custom II:ssa aitoa laatutavaraa saksalaisvalmistajalta Schaller. USA-Floydin kuusiokoloavaimet on hyvä pitää aina mukanaan, sillä ilman niitä kielten vaihtaminen ei onnistuu.
Custom II:ssa on kaksi yksikelaista mikrofonia sekä yksi humbucker tallan lähellä.
Säätimet toimivat kuten normi-Stratossa – master volume, kaulan tone ja keskimikrofonin tone-säädin. Minikytkimellä saadaan kolme erilaista kytkentävaihtoehtoa tallamikrofonista: perinteinen humbucker (sarjakytkentä), yksikelainen (vain tallan puoleinen kela) sekä kirkkaampi humbucker (rinnakkaiskytkentä).
Tämä kitara on mukavan kevyt soitin. Kaulan profiili on silloiselle vauhtikitaralle tyypillinen hyvin laakea ”D” – mikä on minulle hieman liian ohut ja leveä – mutta tämä Pacer on loistavassa trimmissä. Kramer Pacer Custom II on vanha laatukitara – ulkonäkö voi olla hieman vanhentunut, mutta sen soitettavuus ja soundi ovat vielä täysin ajankohtaiset.
Of late there’ve been repeated questions about the venerable Telecaster’s suitability for Metal-playing, so I thought I should respond:
Starting in the Eighties a myth has grown that Hard Rock and Metal can only be played on guitars specially designed for these types of music. In reality there isn’t a special sub-species of instruments – if you look closely enough most ”Metal guitars” have their roots in classic models, most derived in some way from Gibson’s classics.
A Fender Telecaster is as suited for Metal as most other solidbody electrics – as long as you don’t plan on using a strictly vintage-type Tele.
A vintage Telecaster’s ”problem zones” for hard ’n’ heavy are its singlecoil pickups, its ashtray bridge, its small frets and small radius (= very convex) fingerboard.
Singlecoils suck in way too much extraneous electromagnetic noise (buzz and hum) to be of any practical use in a high-gain environment. Additionally, the metal cover on the front pickup as well as the grounding plate on the back pickup tend to induce howling feedback at extreme volume and gain settings.
A vintage Tele’s bridge is problematic when it comes to spot-on intonation, because it only features three bridge saddles. Furthermore, the relatively thin metal plate the bridge is made of also is a regular culprit when it comes to high-gain howl.
A small fingerboard radius coupled with small frets makes string-bending noticeably more difficult.
****
The easiest way to deal with these problems is to select a Tele-model that’s already equipped with a six-saddle-bridge, humbuckers and a flatter fingerboard with bigger frets. Good examples are:
Viime aikoina kysytään yhä useammin Telecaster-kitaran sopivuudesta Metal-musiikkiin, niin ajattelin vastata siihen:
1980-luvulla alkoi syntyä sellainen käsitys, että Hard Rock- tai Metal-soittamiseen voi käyttää vain juuri siihen tarkoitukseen sunniteltu sähkökitaraa. Todellisuudessa ei ole olemassa varsinaista Metal-kitaran alalaji, vaan käytännössä kaikilla Hard Rock -soittimilla on esi-isä jossain klassikkomallissa – usein ne ovat Gibson-klassikkojen johdannaisia.
Fender Telecaster sopii alustana yhtä hyvin Metal-soittimeksi kuin useimmat muut lankkukitarat, jos vain ei ole tarkoitus vetää täyttä moshausta vintage-tyylisellä mallilla.
Vintage Telen ”ongelmakohdat” tässä yhteydessä ovat yksikelaiset mikrofonit, laatikkomainen talla, ohuet nauhat ja hyvin kupera otelauta.
Yksikelaiset mikrofonit ottavat vastaan aivan liikkaa ulkoista huminaa ja hurinaa, minkä takia suurilla gaineilla soitetaan yleensä humbuckereilla. Tämän lisäksi etumikrofonin kuori ja tallamikrofonin alla oleva metallilevy aiheuttavat kovilla volyymillä usein feedback-ulinaa.
Vintage Telen tallassa piilee kaksi ongelmaa: intonaatio ei ole koskaan täysin kohdallaan, koska on vain kolme tallapalaa, ja suhteellisen ohut metallilevy aiheuttaa myös itse jonkin verran feedback-ongelmia.
Pienet nauhat ja otelaudan voimakas kaarevuus taas tekevät kielten venytyksistä vaikeaa.
****
Helpoin tapa ”korjata” näitä ongelmakohtia on hankkia jo valmiiksi nykyaikaistettu Telecaster-malli, jossa on kuudella tallapalalla varustettu talla, humbuckerit ja loivempi otelauta isoimmilla nauhoilla, kuten esimerkiksi:
I don’t quite know why, but the GibsonEB-3 has long seemed very exciting to me.
Probably, this is because it was the first electric bass I ever played.
I was only 14 years old, and played with architecture students – all the guys were much older than me. But I had two trump cards, which were my door into this band: a) I could play the piano and b) I was rather good at transcribing songs off records (or tape machines). The bassist was the band’s leader, and he played a genuine Gibson EB-3, which I was allowed to play a few times – wow! 🙂
In its day the Gibson EB-3 was the company’s most popular bass by far. The now legendary Thunderbird, for example, was a complete and utter flop, and only in production for six years (1963-1969). The EB-3, on the other hand, was in continuous production from 1961 all the way to 1979.
The EB-3 shared the same mahogany body, as its SG-cousins, and because it was a short-scale bass, the whole package was comfortably compact and light.
The neck pickup is a huge mother of a humbucker, with a much smaller companion mounted close to the bridge. The very first instruments had a black plastic cover on the front pickup, which was painted silver-metallic, but soon Gibson introduced a proper metal cover on the neck humbucker. The four-way rotary selector gives you each pickup on its own, both pickups together, as well as the rather strangled-sounding baritone-variant.
At the start of the Seventies the neck material was changed to maple for added strength, with the neck humbucker’s position moved to halfway between the end of the fingerboard and the bridge pickup.
During the years 1969-74 Gibson also offered a long-scale version – the EB-3L – most of which featured a spanish-style headstock (see below). Because of its longer neck the EB-3L was noticeably neck-heavy, though.
The EB-3’s kid brother is actually the model’s predecessor: the EB-0 was first introduced in 1959 with a double-cutaway Les Paul Junior -style body (see above).
In 1961 the EB-0 was changed to conform to the SG-look. In the mid-Seventies the EB-0’s single pickup was also moved closer to the bridge. From 1962 to ’65 a fuzz-equipped version was also available (the EB-0F).
****
At the moment Gibson offers two USA-made SG-basses: The SG Standard Bass Faded comes in Gibson’s faded finish and sports dot inlays in the fretboard. The SG Standard Bass is gloss-finished and features crown-style inlays. Both basses use a Jazz Bass -style volume-volume-tone-setup in place of the original four controls plus rotary switch.
****
Epiphone’s cost-conscious EB-3 is only offered as in a long-scale version.
The Epiphone EB-0 is an even more affordable, bolt-on short-scale bass.
****
The fat and flexible tone of the EB-3 (as well as the EB-0) was well received by many Blues and Rock bassists in the late-Sixties and early-Seventies.
The best-known EB-3-users have been The Cream’s Jack Bruce and Free’s bassist Andy Fraser.
Here are Gibson’s own sound examples for the SG Standard Bass:
Ovelien vaihtokauppojen ansiosta yksi minun pojista on saanut ostettua itselleen Tokai LC-85 -kitaran.
LC-85-malli on yksi firman kalleimmasta kitaroista, joita valmistetaan Japanissa käsityöllä. Tämä Tokai on ”kunnianosoitus” kahdella humbuckerilla varustetulle Gibson Les Paul Custom -kitaralle.
Limited edition -version yksiosainen mahonkikaula on viimeistelty öljyämällä, tavallisissa malleissa se on lakattu kiiltävän mustaksi.
Eebenpuiseen otelautaan on asennettu 22 jumbo-kokoista nauhaa, sekä neliskulmaisia otemerkkejä helmiäisjäljitelmästä. Juha Lottonen on oston jälkeen hionut soittimen nauhat ja asentanut kitaralle uuden satulan luusta.
Runko on valmistettu perinteisellä tavalla: paksun mahonkisen takaosan päälle on liimattu vaahterakansi. Mustavalkoinen reunaloitus näyttää kyllä juhlavalta.
Käytetyn kitaran kultaisilla metalliosilla on asiaankuuluvat kulumanjäljät, niin kutsuttu ”patina”. Tallaksi on valittu Gotohin tune-o-matic. Mikrofonit taas ovat Tokain omia, vintage-tyylisiä PAF-Vintage Mark II -malleja.
Ja tässä kuvassa näkyy LC-85:n Gotoh-virittimiä…
Tämän kitaran soitettavuus on ensiluokkainen – kevyt ja notkea.
Tokain PAF-tyyliset mikrofonit kuulostavat isoilta ja eloisilta, ja niissä on maltillinen teho. Tästä syntyy fantastinen humbucker-soundi, jolla on oiva annos pirteyttä, kiitos vaahterakannen (jonka alkuperäinen Les Paul Custom sai vasta 1960-luvun loppumetreillä) ja eebenpuisen otelaudan.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 