Posts tagged ‘Martin’

01/11/2017

Ukulele Strings – Nylgut or Fluorocarbon?

Where there’s a forum, there’s a fight – or at least that’s what it looks like.

Electric guitarists like to argue for ages about valve amplifiers and digital amp modellers, and which one is ”better”.

Uke players, for their part, get all hot under the collar when it comes to ukulele strings. There are two main camps – Nylgut-fans and fluorocarbon-connoisseurs. Although the uke is classified as an nylon-string instrument, very few instruments are strung with straight nylon anymore.

Nylgut and Supernylgut strings have been developed in Italy. A string company named Aquila came up with a patented way of manufacturing plastic strings, whose sound and feel is as close as possible to traditional gut strings. Gut strings have always been somewhat problematic, because it is hard to produce a string of uniform quality, when the basic material is of animal origin. Additionally, gut strings react far stronger to changes in humidity and temperature (resulting in pitch fluctuations), compared to plastics like nylon.

Aquila Nylguts have become a de facto industry standard, especially for affordable and mid-price ukuleles.

Nylguts are easy to spot thanks to their milky look and silky surface. First-generation Nylgut strings tended to have a coarser surface, which made them susceptible to a bit of handling noise (faint squeaks), but current versions have managed to do away with this problem (almost) completely.

Aquila Nylguts tend to produce a crisp, bright and open sound, which is why they can be a good choice for darker sounding ukuleles (like many plywood-bodied instruments). Some players, though, dislike the soft bendiness of Nylgut strings.

Fluorocarbon strings are a quite recent addition, too, despite the fact that the material has already been in use for fishing lines for quite some time. Fluorocarbon is a sturdy and dense material that makes it possible to make slightly smaller gauge strings than Nylgut. Fluorocarbons also tend to feel a bit stiffer.

C.F. Martin’s ukuleles come strung with fluorocarbons as standard, and many high-end makers have started to follow Martin’s lead. Fluorocarbon strings are also quite popular with progressive players and many vintage ukulele owners.

Most fluorocarbon strings are clear, even though you can also buy coloured versions of this string type, too. In Finland Martin-strings are the most widely available, but many other manufacturers, like D’Addario, GHS or Worth, make their own quality fluorocarbons.

A seldomly mentioned advantage of fluorocarbon strings is that – because of their slightly smaller diameter – they can sometimes solve intonation problems, if a uke pitches slightly sharp with a set of Nylguts.

Fluorocarbon strings tend to sound meatier and punchier compared to Nylgut strings.

****

The audio clips have been played on a pair of Martin Style 2-type sopranos – a Sigma SUM-2S (Supernylgut) and an Ohana SK-38 (fluorocarbon).

****

Read Kitarablogi’s Ukulele Round-up 2017 HERE.Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

31/10/2017

Ukulelekielet – Nylgut vai fluorocarbon?

Missä nettifoorumi siinä ilmiriita – tai siitä ainakin näyttää.

Sähkökitaristit kinastelevat siitä, onko putkivahvistin parempi kuin digitaalinen vastine.

Ukulelesoittajat taas riitelevät kielistä. On olemassa kaksi pääleiriä – Nylgut-fanit ja fluorocarbon-ystävät.

Nylgut- ja Supernylgut-kielet on keksitty Italiassa. Aquila-niminen kieltenvalmistaja keksi tavan valmistaa muovisia kieliä, joiden soundi ja soittotuntuma on mahdollisimman lähellä laadukkaita suolikieliä. Suolikielten huonot puolet ovat – eläinperäisyyden lisäksi – tasalaatuisuuden saavuttamisen hankaluus, sekä se että kielet elävät tuntuvasti sään mukaan (niiden vire muuttuu).

Aquila Nylgut -kielistä on tullut edullisien ja keskihintaisten ukulelejen keskuudessa tietynlainen laatustandardi.

Nylgutit tunnistaa yleensä kielten maitomaisesta värityksestä ja silkkisestä pinnasta. Vanhoissa Nylgut-kielissä niiden karheammasta pinnasta syntyi joskus kummallisia sivuäänejä (vikinä) soittaessaan, mutta nykyisissä versioissa ongelma on saatu (lähes) sataprosenttisesti halttuun.

Aquila Nylgut -kielten sointi on suhteellisen kirkas ja hyvin avoin, minkä ansiosta ne ovatkin hyvä valinta tummasti soivalle soittimelle (esim. vanerikoppainen ukulele). Jotkut soittajat eivät kuitenkaan tykkää Nylgut-kielten taipuisuudesta.

Fluorocarbon-kielet ovat myös melko uusi keksintö, vaikka materiaalia tunnetaan jo pidemmän ajan kalastussiimoista. Fluorocarbon on hyvin kestävä materiaali, josta saa valmistettua Nylgutia (tai nylonia) ohuempia kieliä, joilla on kuitenkin jäykempi tatsi.

C.F. Martinin ukulelet toimitetaan tehtaasta fluorocarbon-kielillä, ja niiden suosio vintage-ukulelejen omistajien ja progressivisten soittajien keskuudessa on yhä kasvussa.

Fluorocarbon-kielet ovat usein täysin läpinäkyviä, vaikka värillisiä vaihtoehtojakin on olemassa. Yleisimmät fluorocarbon-kielet Suomessa ovat varmasti Martin-kielet.

Yksi etu fluorocarboneissa – josta ei puhuta niin usein – on, että kielet voivat joskus, pienemmän läpimittansa ansiosta, parantaa hieman ylivireisesti soivan ukulelen intonaatiota.

Fluorocarbon-kielet soivat tavallisesti hieman isommalla keskialueella ja volyymillä kuin Nylgut-satsi.

****

Esimerkkipätkät on soitettu kahdella Martin Style 2 -tyylisillä sopraanoukuleleilla – Sigma SUM-2S (Supernylgut) ja Ohana SK-38 (fluorocarbon).

****

Kitarablogin suuri ukulelekatsaus 2017 löytyy TÄÄLTÄ.

Rockwayn sopraanoukulele-katsaus ilmestyy marraskuun alussa: blog.rockway.fi/

Save

Save

Save

Save

Save

04/03/2013

Martin Guitars – Tops and Bracings

29/01/2013

Martin Guitars’ X-bracing explained

****

Video by Music Villa Dot Com

24/01/2013

The Man Who Sold The World – Nirvana (Unplugged)

22/01/2013

Crosby, Stills & Nash – Suite: Judy Blue Eyes (live 2012)

15/01/2013

Angie – The Rolling Stones

08/01/2013

Silver Haired Daddy Of Mine – Everly Brothers (feat. Ike Everly & Johnny Cash)

30/01/2012

NAMM 2012 – Martin Guitars DRS2

Uusi Road-sarjan jäsen on nimeltään Martin DRS2.

Dreadnought-kokoisessa kitarassa yhdistyvät koivuviipaleista laminoitu Stratabond-ruuvikaula ja runko kokopuisella kuusikannella ja kokopuisella pohjalla sapele-mahongista.

Sekä otelauta että talla ovat Richlite-materiaalista, joka on komposiitti paperista ja mustasta hartsista.

Fishman Sonitone -järjestelmä sekä kova laukku kuuluvat hintaan.

****

Maahatuoja: F-Musiikki

23/10/2011

Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot

Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.

C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.

****

Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.

Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.

Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.

Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
sormisoitto

plektralla

****

Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.

Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.

OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.

Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.

Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.

Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:

sormisoitto

plektralla

****

Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.

Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.

Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.

Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…

Tältä Dreadnought kuulostaa:

sormisoitto

plektralla

****

Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.

****

Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.

Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.

****

Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.

Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.

SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.

Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:

Running Man (Badenius/Berka)

****

1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.

Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).

Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:

sormisoitto

plektralla