Anthraxin bassomestari Frank Bello on saanut peräti kaksi nimikkomallia ESP:ltä, jotka ovat speksiltään samoja, mutta soittimet ovat eri valmistusmaan vuoksi erihintaisia.
Sekä ESP Frank Bello Signature että LTD FB-4 muistuttavat erehdyttävästi Fenderin Presari-bassoa. Runko on leppää ja vaahterasta veistetyn ruuvikaulan otelaudaksi on valittu eebenpuuta. Talla on Gotoh:n valmistama vintagea massiivisempi malli 201B4, ja plektrasuoja on anodisoidusta alumiinista. Mikitys tulee EMG:ltä ja se on firman suosittu PJX-aktiivijärjestelmä.
Of late there’ve been repeated questions about the venerable Telecaster’s suitability for Metal-playing, so I thought I should respond:
Starting in the Eighties a myth has grown that Hard Rock and Metal can only be played on guitars specially designed for these types of music. In reality there isn’t a special sub-species of instruments – if you look closely enough most ”Metal guitars” have their roots in classic models, most derived in some way from Gibson’s classics.
A Fender Telecaster is as suited for Metal as most other solidbody electrics – as long as you don’t plan on using a strictly vintage-type Tele.
A vintage Telecaster’s ”problem zones” for hard ’n’ heavy are its singlecoil pickups, its ashtray bridge, its small frets and small radius (= very convex) fingerboard.
Singlecoils suck in way too much extraneous electromagnetic noise (buzz and hum) to be of any practical use in a high-gain environment. Additionally, the metal cover on the front pickup as well as the grounding plate on the back pickup tend to induce howling feedback at extreme volume and gain settings.
A vintage Tele’s bridge is problematic when it comes to spot-on intonation, because it only features three bridge saddles. Furthermore, the relatively thin metal plate the bridge is made of also is a regular culprit when it comes to high-gain howl.
A small fingerboard radius coupled with small frets makes string-bending noticeably more difficult.
****
The easiest way to deal with these problems is to select a Tele-model that’s already equipped with a six-saddle-bridge, humbuckers and a flatter fingerboard with bigger frets. Good examples are:
Viime aikoina kysytään yhä useammin Telecaster-kitaran sopivuudesta Metal-musiikkiin, niin ajattelin vastata siihen:
1980-luvulla alkoi syntyä sellainen käsitys, että Hard Rock- tai Metal-soittamiseen voi käyttää vain juuri siihen tarkoitukseen sunniteltu sähkökitaraa. Todellisuudessa ei ole olemassa varsinaista Metal-kitaran alalaji, vaan käytännössä kaikilla Hard Rock -soittimilla on esi-isä jossain klassikkomallissa – usein ne ovat Gibson-klassikkojen johdannaisia.
Fender Telecaster sopii alustana yhtä hyvin Metal-soittimeksi kuin useimmat muut lankkukitarat, jos vain ei ole tarkoitus vetää täyttä moshausta vintage-tyylisellä mallilla.
Vintage Telen ”ongelmakohdat” tässä yhteydessä ovat yksikelaiset mikrofonit, laatikkomainen talla, ohuet nauhat ja hyvin kupera otelauta.
Yksikelaiset mikrofonit ottavat vastaan aivan liikkaa ulkoista huminaa ja hurinaa, minkä takia suurilla gaineilla soitetaan yleensä humbuckereilla. Tämän lisäksi etumikrofonin kuori ja tallamikrofonin alla oleva metallilevy aiheuttavat kovilla volyymillä usein feedback-ulinaa.
Vintage Telen tallassa piilee kaksi ongelmaa: intonaatio ei ole koskaan täysin kohdallaan, koska on vain kolme tallapalaa, ja suhteellisen ohut metallilevy aiheuttaa myös itse jonkin verran feedback-ongelmia.
Pienet nauhat ja otelaudan voimakas kaarevuus taas tekevät kielten venytyksistä vaikeaa.
****
Helpoin tapa ”korjata” näitä ongelmakohtia on hankkia jo valmiiksi nykyaikaistettu Telecaster-malli, jossa on kuudella tallapalalla varustettu talla, humbuckerit ja loivempi otelauta isoimmilla nauhoilla, kuten esimerkiksi:
Kaunis uutuus Ibanezin Artcore-sarjasta on edullinen, mutta tyylipuhdas Jazz-kitara, AKJ-85.
Kaula on Artcore-sarjan tavoin veistetty kolmesta pitkästä palasta (vaahtera ja mahonki). Reunalistoitettu otelauta on palisanteria. Runko taas on rakennettu muotoon prässätystä vaahteravanerista.
Mikrofonia ovat Ibanez ACH1- (kaulan lähellä) ja ACH2-humbuckerit (puutallan vieressä).
Upouusi Squier Surf Stratocaster on saanut selviä vaikutteita Stevie Ray Vaughanin kuuluisalta ”Charley Stratolta”, jonka mestari hankki itselleen Dallasissa Charlie Wirzin Charley’s Guitar Shopilta.
Kyse on lehmusrunkoisesta, 1960-luvun-tyylisestä Stratosta, johon on asennettu satsi Danelectro-kitaroista tuttuja Lipstick-mikrofoneja. Squier Surf Straton mikrofonit ovat Seymour Duncanin Duncan Designed -sarjan LS-102-mikrofonit.
Vintagea loivempi otelaudan radius (9,5″) ja paksummat nauhat helpottavat kielten venymistä, mutta SRV:n suosimat erikoispaksut kielet jätettiin Squierilta onneksi pois.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 