Avainsana: singlecoil

Review: Tokai TST-50 + Seymour Duncan Little ’59

****

Finnish importer and retailer Musamaailma offer an in-house customising service, which is still a rather rare thing over here. For a fair price you can order your guitar with your choice of EMG- or Seymour Duncan -pickups. Musamaailma employ their own luthiers, so all this work is done professionally and in-house.

Kitarablogi got to try out the brand-new Tokai TST-50 -model (current price in Finland: 699 €), which is an addition to the brand’s high-quality Japanese line-up.

In our case the Tokai TST-50’s stock, singlecoil bridge pickup has been swapped for a humbucking Seymour Duncan Little ’59 (current price in Finland: 84,60 €), which promises authentic PAF-type tones from a Strat-sized unit.

****

Tokai’s TST-50 gives more than a passing nod to traditional S-style guitars in an early Sixties vein:

The alder body has all the characteristic flowing curves and deep body chamfers, and it has been finished in beautiful three-colour sunburst. The bolt-on maple neck with a small headstock, the rosewood fretboard and the three-ply white scratchplate complete the picture.

****

Gorgeous Canadian hard rock maple has been used for the test sample’s neck – there are even some bird’s eyes sprinkled across the neck. In keeping with the vintage-look the Tokai sports a set of high-end Gotoh Kluson-copies.

For the TST-50 Tokai have nonetheless made the sensible decision to stray from the vintage path by employing a thin satin finish on the neck. The result feels extremely comfortable and ”fast”.

The medium-sized frets are another welcome upgrade, giving you more purchase for precise string-bending action.

This model’s stock pickups come from Gotoh’s Japan Vintage series – pro-quality singlecoils. The TST-50 also sports a vintage-correct, Japanese Gotoh-vibrato.

Seymour Duncan’s Little ’59 has become a classic itself by now. When this model was introduced over two decades ago, it was one of the first Strat-sized humbuckers with side-by-side coils.

The rest of our test sample’s electronics has been left untouched – the controls work in the traditional way, with one tone control for the neck pickup and one for the middle pickup. The bridge pickup is left without a tone control, its signal going only through the master volume.

****

A Strat-style guitar’s great ergonomics are well documented by now, so there’s really no need to reiterate common knowledge. No wonder the Fender Stratocaster (and all its copies) is the best-selling electric guitar of all times – this model sits comfortably in you lap, regardless of the player’s size and physique.

Tokai’s TST-50 is an outstanding variation on this theme, delivered with crisp and clean workmanship.

We find a comfortable, oval C-shaped neck profile, resulting in a quite authentic early Sixties feel.

Acoustically this Tokai displays all of the classic traits of a guitar of this type – a well-defined, clucking attack in fine balance with the warmth and character an alder body and rosewood fingerboard bring, seasoned with a sprinkle of vibrato-induced sparkle.

Many guitarists find the cutting tone of a bridge singlecoil too much to bear with this type of guitar, especially in an overdriven or distorted musical context. This is just where Duncan’s Little ’59 comes to the rescue. This humbucker with its moderate, PAF-type output level lends proceedings a healthy kick up the proverbial. There’s more beef and mid-range in the tone, as well as the dynamics and fat-ness you’d associate with a full-sized humbucker. Staying in clean territory the resulting jump in the guitar’s output might be a bit too much for some purists, but for overdriven Blues, Rock and high-gain tones the Little ’59 is a great way to fly.

The soundbites all feature the stock neck/middle-combination for starters, moving on to the Duncan Little ’59 about halfway through:

Soundbite 1

Soundbite 2

Soundbite 3

****

Tokai-instruments and Seymour Duncan -products

Finnish distributor: Musamaailma

****

Tokai TST-50

Current price in Finland: 699 €

Pros:

+ outstanding value-for-money

+ sound

+ workmanship

+ quality vibrato

****

Seymour Duncan Little ’59 for Strat

Current price in Finland: 84,60 €

Pros:

+ fits most Strat-type guitars directly

+ tone

+ PAF-type output

+ four conductors for different wiring options

****

1

Pysyykö ruuvimeisseli kädessä? – ”Berka T” -projekti

Kyllä, myönnän sen: en ole mikään tosimies, kun kyse on askartelusta, puutöistä tai tee-se-itse-projekteista! Ei aina voi olla paras…   😉

Uskon kuitenkin, että lähes jokainen meistä voisi (ja ehkä pitäisikin) kokeilla oman kitaran tai basson ”rakentamista”. En puhu mistään puuaihiosta aloittamisesta, vaan siitä että kasaa oman soittimensa ostetuista osista.

On totta, ettei itse-kasattu kitara ole välttämättä ostettua massatuotannon tuotetta halvempi, mutta sellaisen projektin idea onkin siinä, että saa käsin kosketeltavaa tietoa siitä, miten sähköistettu lankkusoitin toimii. Se voi olla jopa hauskaakin…

****

Kasasin tämän kitaran – voidaan nimetä sitä ”Berka T” -malliksi – vuonna 2004. Halusin saada selvillä, millainen soitin syntyy juuri edullisista aineista.

Hankin kaikki Berka T:n osat SP-Elektroniikalta, tähtäimessä oli sellainen ”riisuttu” öljy-ja-vaha-meininki perloidipleksillä.

****

Runko on kolmesta leppäpalasta, joiden syykuviot ei ole yhteensovittu – tämä on tavallinen käytäntö edullisissa runkoissa. Rungon muotoilu on tyydyttävä ja työnjälki oli siisti myös kolojen ja kanavien osalta.

Ainoastaan hieman liian kapeaksi jäänyt kaulatasku oli pikkuisen yllättävää. Sain kuitenkin kaulaa asennettua ongelmitta suoraasti runkoon, mutta tällaiset jutut voivat tapahtua edullisilla osilla tai jos osat eivät ole peräisin samalta valmistajalta.

****

Kaula on vaahteraa, kun taas otelautaan on käytetty kauniisti kuvioitu palaa sonokeling-palisanteria.

Otelaudan radius on vintagea loivempi. Keskikokoiset nauhat on istutettu riittävän huolellisesti ainakin käyttämäni kieltenkorkeutta varten.

****

Kaulan kiinnitys taas on hyvinkin perinteinen – neljä ruuvia sekä teräksestä tehty kaulalevy.

****

Sekä talla että mikrofonit ovat peräisin Gotoh:n mallistolta: nykyaikaisessa tallassa on paksu pohjalevy sekä kuusi yksittäistä tallapalaa. Mikrofoneissa on pitkä, keraaminen tankomagneetti liimattu kelan alle, eikä vintage-tyylisesti kuusi lyhyttä alnico-magneettia.

Minun piti viilata tallamikin kansilevyä hieman kapeammaksi, koska se ei sellaisenaan sopinutkaan tallan aukon läpi. Jälleen yksi edullisista osista syntynyt pieni mutka matkassa.

****

Berka T -projekti ei ollut minun ensimmäinen kokeilu, joten kytkinnän juottaminen ei ollut mitenkään ongelmallista. Jotkut valmistajat tarjoilevat myös rakennussarjoja, joissa ei tarvita juotoskolvia, niin kuin TÄSSÄ.

Kolmiasentoinen kytkin oli yllättäen hieman liian iso rungon koloa varten. Poistin taltalla varovasti vähän puuta kolon pohjasta, ja sain lopulta kannen kiinni.

****

Nykyaikaisten virittimien asentaminen oli lastenleikkiä…

…mutta epäonnistuin pahasti kielikanavien poraamisessa ja holkkien asentamisessa.

Ensi kerralla pitäisi käyttää sapluunan sekä poraustelineen!

****

Kaikki kaikessa olen melko tyytyväinen valmiiseen Berka T:hen! Sen osat maksoivat hieman yli 300 €, mutta opin jälleen kaikenlaista tämän projektin kautta.

Kitaran soitettavuus on ihan OK, vaikka kaulaprofiili voisi mielestäni olla pyöreämpi ja hieman paksumpi. Edullisista Gotoh-mikeistä lähtee yllättävän hyvä soundi, vaikka ne ovatkin vähän vintagea – twängiä kuitenkin löytyy.

Tässä kaksi soundiesimerkkiä:

Berka T – puhdas

Berka T – säröllä

****

Muutama linkki:

Millbrook Musiikki

Warmoth Guitar Parts (USA)

WD Music (UK)

Rockinger (Saksa)

****

0

Why not assemble one yourself? – The ”Berka T” Experiment

I can declare freely and from the bottom of my heart that I am not the most handy when it comes to DIY and using tools! You can’t win ’em all…       😉

Still, most of us could, and probably should, try their hands at ”building” their own electric solidbody guitar or bass. I use the quotation marks here, because I’m not talking about building, as in ”raw wood”, but rather about assembling an instrument from prefabricated parts.

A self-assembled guitar is almost certainly not cheaper than buying a mass-produced item. The idea behind the whole process is rather to get a true, hands-on insight into what makes an electric guitar tick. And it’s fun…

****

I assembled this guitar – let’s call her the ”Berka T” – in 2004. I specifically wanted to find out what kind of instrument you end up with using comparatively inexpensive parts.

I got all the ingredients for the Berka T from SP-Elektroniikka in Oulu (Finland), aiming for stripped Tele-with-pearloid-pickguard-look in an oil and wax finish.

****

The body is a three-piece alder affair, with the pieces’ grain not really matched, which is absolutely normal at this price level. The shaping is OK and the routings reasonably clean.

The only strange thing is that the treble facing side of the neck pocket doesn’t quite line up with the neck’s heel. I nevertheless got the neck installed correctly, but things like these can happen when buying less expensive parts.

****

The neck is maple, which I finished with wax and oil, while the fretboard is made from a nice and lively piece of sonokeling.

The ’board has a flat radius and medium-sized frets, which had been installed sufficiently well for a nice medium action.

****

The neck has been mated to the body in time-honoured fashion via four screws and a steel plate.

****

The bridge and pickups – all made by Gotoh – are decidedly non-vintage: The bridge features a thick base-plate and six separate saddles, while the singlecoil pickups are cheap units with ceramic bar magnets stuck to the bottom of their bobbins, instead of traditional alnico slug magnets.

I had to file the bridge pickup’s top plate down by a tiny little bit, because it wouldn’t fit through the bridge otherwise. Again, not untypical when using inexpensive parts.

****

This hadn’t been my first project, so I had no problems wiring and soldering the electronic components correctly. Some companies also offer pre-wired kits for the complete newcomer.

The nice three-way switch was deeper than the body channel, so I had to gouge out a little bit of wood by hand to make the assembly fit the body.

****

I had no problems installing the modern tuners…

…but made a mess of a hack job of installing the string ferrules.

Mental note: Do prepare a jig! Use a drill stand for drilling the holes next time!

****

All in all, I’m rather satisfied with my Berka T! It cost a little over 300 € to make, and I learned a few new lessons during assembly.

The guitar plays well, even though I would prefer a rounder and fatter neck profile. The cheap Gotoh-pickups sound surprisingly good – they’re a little hotter and fatter than a standard vintage-style Tele-set, but still have enough spank and quack to satisfy.

Here are two soundbites:

Berka T – clean

Berka T – distortion

****

Links:

Warmoth Guitar Parts

WD Music UK

Rockinger (Germany)

Millbrook (Finland)

1

Kitaraporno: Kramer Pacer Custom II – 1980-luvun Superstr*to

Kramer Pacer on hyvä esimerkki 1980-luvun syntyneestä Superstr*to kitaralajista, ja sillä on kaikki tyypilliset perusominaisuudet:

Stratocaster-tyylinen runko, Gibson Explorerista lainattu lätkämailan muotoinen lapa, tallahumbuckeri, sekä Floyd Rose -vibra.

VintageKramer-sivuston mukaan tämä Pacer Custom II on American-sarjan kitara vuosilta ’87 –’89.

Alun perin (1970-luvun loppupuolella) Kramer-kitaroiden erikoisuus oli alumiinista tehty kaula. 1980-luvun loppupuolella firma oli siirtynyt kuitenkin takaisin perinteisiin puukauloihin. Kaulat ja rungot ostettiin yhteistyökumppaneilta – Pacer Custom II:n tapauksessa Japanista ESP:n tehtaalta – mutta soittimet koottiin USAssa käyttäen firman omaa elektroniikkaa sekä aitoja Floyd Roseja.

Sulava runko on tässä kitarassa poppelista, kaula vaahterasta ja otelauta palisanterista.

Tässä versiossa lapa on Kramerin teräväkärkinen malli. Palkkimainen alasvedin pitää kielet tiukasti lukkosatulaa vasten.

Paksut nauhat ja loiva otelauta kuuluvat nekin Superstr*toon – silloisen sankarikitaristin työkaluun.

Kaula on rakennettu kolmesta pitkästä vaahterapalasta…

…ja se liitetty runkoon perinteisellä tavalla ruuvaamalla.

Vaikka Floikalla varustetussa kitarassa lavan virittimet käytetään ani harvoin, ovat nekin Pacer Custom II:ssa aitoa laatutavaraa saksalaisvalmistajalta Schaller. USA-Floydin kuusiokoloavaimet on hyvä pitää aina mukanaan, sillä ilman niitä kielten vaihtaminen ei onnistuu.

Custom II:ssa on kaksi yksikelaista mikrofonia sekä yksi humbucker tallan lähellä.

Säätimet toimivat kuten normi-Stratossa – master volume, kaulan tone ja keskimikrofonin tone-säädin. Minikytkimellä saadaan kolme erilaista kytkentävaihtoehtoa tallamikrofonista: perinteinen humbucker (sarjakytkentä), yksikelainen (vain tallan puoleinen kela) sekä kirkkaampi humbucker (rinnakkaiskytkentä).

Tällaisia soundeja saa vintage-Kramerista:

Kramer Pacer Custom II – puhdas

Kramer Pacer Custom II – särö

****

Tämä kitara on mukavan kevyt soitin. Kaulan profiili on silloiselle vauhtikitaralle tyypillinen hyvin laakea ”D” – mikä on minulle hieman liian ohut ja leveä – mutta tämä Pacer on loistavassa trimmissä. Kramer Pacer Custom II on vanha laatukitara – ulkonäkö voi olla hieman vanhentunut, mutta sen soitettavuus ja soundi ovat vielä täysin ajankohtaiset.

****

Kiitos Tommi Posalle, jolle tämä Kramer kuuluu!

0

Can I play Metal on a Telecaster?

Of late there’ve been repeated questions about the venerable Telecaster’s suitability for Metal-playing, so I thought I should respond:

Starting in the Eighties a myth has grown that Hard Rock and Metal can only be played on guitars specially designed for these types of music. In reality there isn’t a special sub-species of instruments – if you look closely enough most ”Metal guitars” have their roots in classic models, most derived in some way from Gibson’s classics.

A Fender Telecaster is as suited for Metal as most other solidbody electrics – as long as you don’t plan on using a strictly vintage-type Tele.

A vintage Telecaster’s ”problem zones” for hard ’n’ heavy are its singlecoil pickups, its ashtray bridge, its small frets and small radius (= very convex) fingerboard.

Singlecoils suck in way too much extraneous electromagnetic noise (buzz and hum) to be of any practical use in a high-gain environment. Additionally, the metal cover on the front pickup as well as the grounding plate on the back pickup tend to induce howling feedback at extreme volume and gain settings.

A vintage Tele’s bridge is problematic when it comes to spot-on intonation, because it only features three bridge saddles. Furthermore, the relatively thin metal plate the bridge is made of also is a regular culprit when it comes to high-gain howl.

A small fingerboard radius coupled with small frets makes string-bending noticeably more difficult.

****

The easiest way to deal with these problems is to select a Tele-model that’s already equipped with a six-saddle-bridge, humbuckers and a flatter fingerboard with bigger frets. Good examples are:

The Squier Jim Root Telecaster

****

The Fender Classic ’72 Telecaster Deluxe

****

The Fender Telecaster FMT HH Special Edition

****

0

Sopiiko Telecaster-malli metallimiehelle?

Viime aikoina kysytään yhä useammin Telecaster-kitaran sopivuudesta Metal-musiikkiin, niin ajattelin vastata siihen:

1980-luvulla alkoi syntyä sellainen käsitys, että Hard Rock- tai Metal-soittamiseen voi käyttää vain juuri siihen tarkoitukseen sunniteltu sähkökitaraa. Todellisuudessa ei ole olemassa varsinaista Metal-kitaran alalaji, vaan käytännössä kaikilla Hard Rock -soittimilla on esi-isä jossain klassikkomallissa – usein ne ovat Gibson-klassikkojen johdannaisia.

Fender Telecaster sopii alustana yhtä hyvin Metal-soittimeksi kuin useimmat muut lankkukitarat, jos vain ei ole tarkoitus vetää täyttä moshausta vintage-tyylisellä mallilla.

Vintage Telen ”ongelmakohdat” tässä yhteydessä ovat yksikelaiset mikrofonit, laatikkomainen talla, ohuet nauhat ja hyvin kupera otelauta.

Yksikelaiset mikrofonit ottavat vastaan aivan liikkaa ulkoista huminaa ja hurinaa, minkä takia suurilla gaineilla soitetaan yleensä humbuckereilla. Tämän lisäksi etumikrofonin kuori ja tallamikrofonin alla oleva metallilevy aiheuttavat kovilla volyymillä usein feedback-ulinaa.

Vintage Telen tallassa piilee kaksi ongelmaa: intonaatio ei ole koskaan täysin kohdallaan, koska on vain kolme tallapalaa, ja suhteellisen ohut metallilevy aiheuttaa myös itse jonkin verran feedback-ongelmia.

Pienet nauhat ja otelaudan voimakas kaarevuus taas tekevät kielten venytyksistä vaikeaa.

****

Helpoin tapa ”korjata” näitä ongelmakohtia on hankkia jo valmiiksi nykyaikaistettu Telecaster-malli, jossa on kuudella tallapalalla varustettu talla, humbuckerit ja loivempi otelauta isoimmilla nauhoilla, kuten esimerkiksi:

Squier Jim Root Telecaster

****

Fender Classic ’72 Telecaster Deluxe

****

Fender Telecaster FMT HH Special Edition

****

0

Classic Basses, part 3: Rickenbacker 4001/4003

Rickenbacker was one of the first manufacturers to latch onto Leo Fender’s idea of an electric bass with a proper long scale.

In 1957 they introduced their first bass model, the 4000, which was the world’s first through-neck bass.

Rickenbacker’s two-pickup model – the Rickenbacker 4001 (introduced in 1961) – turned out to become one of the company’s most successful instruments.  Paul McCartney and Chris Squire are probably the bass’ best-known users – they played the 4001’s export version 4001S.

In 1979 Rickenbacker came up with a model updated for use with roundwound strings. The new bass was named the 4003 and it  featured new truss rods (Rickenbackers always have two!) and more powerful singlecoil pickups with the neck unit moved slightly closer towards the bridge.

My own Rickenbacker 4003 was built in 1987.

Except for the rosewood fretboard, a 4003 is crafted completely from maple. The neck goes all the way from the headstock to the end of the body (a so-called Through-Neck), while the body is formed by two pieces of maple glued to the neck’s sides.

Rickenbacker typically uses a reddish type of rosewood for their fingerboards, which are usually gloss-lacquered. Another typical company trait is the narrow binding, which leaves a visible gap between the binding and the neck’s finish.

The tuning machines have been made in Germany by Schaller.

Rickenbacker’s idiosyncratic bridge design includes an adjustable string mute mechanism. Setting the correct octave compensation is a little bit more complicated than it need be – you have to detune the strings to get to the adjustment screws.

Alongside the use of maple as the instrument’s main ingredient the 4003’s singlecoil pickups play a large role in this model’s throaty tone. Most users remove the bridge pickup’s metal cover, as it tends to get in the way of your right hand.

The silver metal finish is kind of rare, even though a similar bass appeared on the cover of Rickenbacker’s bass catalogue in the mid-80s. The most popular finishes are ”Fireglo” (a red sunburst), ”Jetglo” (black) ja ”Mapleglo” (natural gloss finish).

You can check out the sound of my 4003 here or here.

1

Klassikkobassot, osa 3: Rickenbacker 4001/4003

Rickenbacker tajusi melko nopeasti, että Leo Fenderin keksimä sähköbasso pitkällä mensuurilla ei ollutkaan niin hullu idea kuin monet väittivät.

Vuonna 1957 firma toi markkinnoilla ensimmäisen sähköbassonsa, jolla oli mallitunnus 4000 – se oli ensimmäinen basso, jossa kaula jatkoi yhtenäisenä koko rungon läpi.

Kaksimikrofonisesta sisarmallista tuli sitten oikea klassikko – Rickenbacker 4001 (tuotanto aloitettu vuonna 1961).  Paul McCartneysta ja Chris Squireistä tuli tunnetuimpia Rickenbacker-käyttäjiä – tosin he soittivat 4001:n brittiversiota 4001S.

Vuonna 1979 sai 4001 uudella kaularaudalla ja vahvemmilla mikrofoneilla varustetun rinnakaisversion nimeltään Rickenbacker 4003.

Minun oma Rickenbacker 4003 on vuosimallia 1987.

Palisanteriotelautaa lukuunottamatta 4003 on veistetty kokonaan vaahterasta. Kaula jatkuu rungon läpi (ns. Through-Neck), ja basson runko koostuu kahdesta vaahterapalasta, joita on liitetty kaulan sivuun.

Rickenbacker on aina käyttänyt hieman punertavaa palisanterilaatua otelaudoissaan. Perinteisesti firman otelautoja viimeistellään kiiltävällä kirkaslakalla. Tyyppillinen on myös otelaudan matala reunalistoitus, joka jättää osan palisanterista näkyviin.

Virityskoneistojen valmistaja on 1970-luvun loppupuolelta ollut saksalainen Schaller.

Rickenbackereissa on läheis aina firman oma, hieman omintakeinen talla, johon on integroitu myös säädettävä solukumisordino. Oktaavikompensaation säätäminen on hieman monimutkainen, koska kielet joutuu löystää sitä varten…

Korkean ”vaahterapitoisuuden” ohella on yksikelaisille mikrofoneille tärkeä rooli 4003:n jäntevässä soundissa. Monet soittajat poistavat tallamikrofonin metallisuojan, koska se on oikean käden tiellä (näin teki myös bassoni entinen omistaja).

Hopeanvärinen metalliviimeistelly on suhteellisen harvinen, vaikka juuri tämänvärinen soitin oli 1980-luvun keskivälillä Rickenbackerin bassokatalogin kannessa. Tavallisimpia väriä ovat ”Fireglo” (punainen liukuväritys), ”Jetglo” (musta) ja ”Mapleglo” (kirkaslakkaus).

Voitte kuunnella oman 4003:n sointia esimerkiksi tässä tai tässä.

7

Classic Basses, part 2: Fender Jazz

It took quite some time for the electric bass to really catch on. Fender introduced the Precision Bass in 1951, but had to wait for almost a whole decade, before they felt that the market was ready for a second bass guitar from the company.

In 1960 Fender released its deluxe update – the Jazz Bass.

Leo Fender listened to the most common complaints made by players and sampled their suggestions for improvements, and he addressed these issues with the new model. The Jazz has a more slender neck profile, a more ergonomic body shape and it offers a wider sound palette (thanks to its two singlecoil pickups) compared to its forebear.

The very first batch of Jazz Basses was equipped with stacked concentric controls, which offered separate volume and tone controls for each of the two pickups (see the sunburst bass above).

But already in 1961 the electronics were updated to the less fussy combination now widely known as the Jazz Bass -set-up – separate volume controls with one master tone.

The pickups are reverse wound/reverse polarity, which means that when used together they defeat transformer hum and electromagnetic buzz effectively.

While the standard version was offered in three-tone sunburst only, the Jazz Bass was ordered in Custom Color -finishes quite regularly in the 1960s, often with matching headstock faces.

From the end of the ’60s and all through the ’70s the fretboard was bound and featured large block inlays. Maple fingerboards were quite common during the ’70s.

Despite the changes in its looks the Jazz Bass’ sound always stayed excellent. Its sound is slightly more slender and transparent than that of its equally famous stablemate. The front pickup is full, but less throaty than a P-Bass’ split-coil unit. The bridge pickup has a nice, nasal timbre, and the combination is slightly hollowed out with a fresh zing, which made funky slap bass styles so fashionable.

________________________________________________________

Check out the sound of my own Squier Jazz Bass (Made in Japan, 1985) here.

0

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑