Posts tagged ‘testi’

12/12/2017

Review: Tokai TST-50 Modern

Tokai Guitars’ extremely well-made Japanese – uhm – tributes to classic electric guitars from the 1950s and ’60s were one of the main reasons why industry giants, such as Fender and Gibson, started their own Far Eastern brands, like Squier and Epiphone, in the Eighties.

Yet Tokai doesn’t cling slavishly to the past, instead the company is also regularly coming up with up-to-date versions of their best-loved models. Their newest updated Strat-style electric is the Tokai TST-50 Modern (999 €; comes with a hard case), which was developed in cooperation with Tokai Guitars Nordic.

****

You could be forgiven to think the TST-50 Modern was a cracking 1960s reissue model at first glance, especially as some of the basic ingredients are virtually identical:

We find a bolt-on maple neck with a rosewood fretboard, and a premium class alder body adorned with a beautiful two-tone sunburst finish.

But a closer look at the headstock gives us a clue that this isn’t a run-of-the-mill TST-50:

A bullet truss rod adjuster on the TST-50 Modern allows you to tweak your neck relief without having to detach the neck from the body, as on vintage style S-type guitars. But despite the bullet truss rod, Tokai have chosen – wisely, in my opinion – to stick with the original four-screw neck attachment.

The Tokai TST-50 Modern comes with a 9.5 inch fingerboard radius, which means that the feel is slightly flatter than on vintage Stratocasters (that usually feature a 7.25 inch radius), but still more curved, and thus more Fender-ish, than Gibson’s flatter 12 inch radius. The TST-50 Modern also sports chunkier frets (Dunlop 6105), making it easier to play than the thin wire used on vintage originals. In combination with the flatter fingerboard radius the bigger frets also make string bending a great deal less work. As a final flourish this models gives you an additional fret (22 instead of 21).

The classic six-screw Stratocaster vibrato bridge was a huge engineering achievement back in 1954. No other vibrato offered that much travel, coupled with excellent sound and very fair return to pitch.

Now – 60 years later – many players do look for an even smoother and more precise ride, than what the vintage model can offer. For these guitarists the Tokai TST-50 Modern offers a modern, two-post vibrato bridge – the Gotoh 510T model.

Gotoh’s 510T-vibrato comes with the company’s groundbreaking FST-block. The string channels inside the FST-block have been drilled much deeper than in a vintage block, which anchors the ball ends much closer to the bridge plate. The strings then pass the bridge plate at a shallow angle, without being pressed hard against the plate’s sharp edges. Thanks to Gotoh’s FST-system the vibrato’s return to pitch is improved vastly, because the strings’ ball ends stay in place firmly. Additionally, this system cuts down significantly on string breakages due to friction between the strings and the bridge’s base plate (like normally seen on vintage Strat bridges).

When it comes to its pickups and control layout, Tokai’s TST-50 Modern follows a classic footpath – a trio of Tokai’s acclaimed Vintage ST pickups, along with a five-way switch, a master volume, and tone controls for the neck and middle pickups. Hidden beneath the three-layer scratchplate there’s a humbucker routing, in case you want to customise you guitar further.

****

Vintage or modern, fans of Strat-style guitars expect a high level of ergonomics from their instrument, and Tokai’s Japanese TST-models never disappoint. All the body contours have been copied from the famous 1957/58 originals – it doesn’t get any more streamlined than this.

The satin-finished neck features an oval C-profile, which is just the Sixties-type of neck shape I enjoy the most on an S-style guitar. Thanks to the flatter fretboard radius and the medium-jumbo frets, the playing feels of the TST-50 Modern is similar to that of a well-loved, much-played, and refretted vintage model (but without any scratches or dents, of course).

The Gotoh 510T vibrato works like a dream. It’s smooth and precise, but doesn’t add any unwelcome metallic overtones or sharpness to the sound (unlike some Floyd Rose bridges).

The Tokai TST-50 Modern sounds like a top-drawer Strat should.

Here’s a clip with the Tokai TST-50 Modern plugged into a hand-wired Tweed Champ clone (a Juketone True Blood):

I’ve used Electro-Harmonix’ Germanium 4 Big Muff Pi and Nano Big Muff Pi pedals on the demo track (in addition to the Tokai and a Blackstar HT-1R valve combo):

****

Gear reviewers often face criticism for not ”dishing the dirt” on the equipment they test, but in the Tokai TST-50 Modern’s case there isn’t really anything negative to write about. This is an extremely well-made updated version of the most famous electric guitar of them all. The Tokai combines modern playability with delicious vintage sounds.

****
Tokai Guitars TST-50 Modern

999 € (quality hard case included)

Finnish distribution: Musamaailma

Pros:

+ Japanese craftsmanship

+ sensible updates

+ playability

+ sound

+ outstanding value-for-money

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

22/11/2017

Testipenkissä: Tokai TST-50 Modern

Japanilaisen Tokai Guitarsin erittäin laadukkaat, mutta suhteellisen edulliset – kröhöm – kunnianosoitukset 1950- ja ’60-luvun klassikkosoittimille olivat yksi pääasiallinen syy sille, että esimerkiksi Fender ja Gibson perustivat 1980-luvun alussa omat aasialaiset tytärmerkkinsä Squier ja Epiphone.

Tokai ei kuitenkaan elä menneisyydessä, vaan valmistaa pikkutarkkojen klassikkokopioiden lisäksi Japanissa myös nykysoittajien tarpeisiin vastaavia kitaroita ja bassoja. Uusin modernimpi malli on Tokai Guitars Nordicin kanssa yhteistyössä kehitetty Tokai TST-50 Modern (999 €; kova laukku sis. hintaan), nykyaikainen Stratotyylinen sähkökitara.

****

Ensisilmäyksellä TST-50 Modern näyttää 1960-luvun vintage reissuelta, ja monet kitaran perusaineksista ovatkin perinteisiä:

Vaahterainen ruuvikaula ruusupuuotelaudalla, sekä premium-luokan lepästä veistetty runko kaksivärisellä liukuvärityksellä.

Mutta jo viritinlavasta näkee, että tämä ei ole rivi-TST-50:

TST-50 Modernin kaularautaan pääsee nimittäin suoraan käsiksi sen bullet-tyylisen säätöruuvin ansiosta, kun taas vintage-tyylinen ruuvikaula täytyy usein irrottaa rungosta kaularaudan säätämistä varten, koska säätöruuvi sijaitsee rungon puoleisessa päässä.

Tokai TST-50 Modern -mallin 9,5 tuuman otelautaradius on loivempi kuin vintage-Stratoissa (joissa se on 7,25 tuumaa), mutta yhä kaarevampi (= Fendermäisempi) kuin esimerkiksi Gibson-kitaroissa (12 tuumaa). Kitaraan on myös asennettu vintagea tuhdimmat nauhat (Dunlop 6105), minkä ansiosta soittotuntuma on nopeampi ja vaivattomampi kuin vanhanaikaisilla, ohuilla nauhoilla. Yhdessä loivemman otelaudan kanssa, korkeammat nauhat tekevät myös bendauksista helpompia. Piste iin päällä on Modern-mallin tarjoama lisänauha (22.).

Perinteinen, kuuden ruuvin varaan laakeroitu Strato-vibra oli vuonna 1954 todella mullistava keksintö. Se tarjosi muita vibroja runsaasti laajemman liikeradan, ja sen “soundi” ja vireisyys olivat hyvät.

Nyt, 60 vuotta myöhemmin, monet soittajat vaativat kuitenkin hienostuneempaa vibratoa vintagea jouhevammalla ja tarkemmalla käyttökokemuksella. Heille Tokai TST-50 Modern tarjoaa nykyaikaisen, veitsenterälaakeroidun Gotoh 510T -vibratallan.

Gotoh 510T -tallassa on firman mullistava FST-blokki. FST-blokissa kielikanavat on porattu niin, että kielet on ankkuroitu vintagea lähemmäksi vibran pohjalevyä. Kielet myös kulkevat pohjalevyn läpi loivassa kulmassa, jolloin ne eivät hankaa reikien reunoja vasten. FST-blokin ansiosta kielet pysyvät myös rankassa käytössä paremmin paikoillaan, mikä parantaa tallan vireisyyttä. Kielet myös katkeilevat huomattavasti vähemmän, koska ne eivät painaudu voimakkaasti teräviä metallireunoja vasten, kuten Straton vintage-vibratossa yleensä.

Mikkien ja elektroniikan suhteen Tokai TST-50 Modern luottaa klassikkoaineksiin – kolme Tokai Vintage ST -yksikelaista, sekä master volume ja kaksi tonea (kaula- ja keskimikeille). Kolmikerroksisen pleksin alle on kuitenkin jo tehtaalla tehty tallamikrofonille humbucker-kokoinen kolo mahdollistamaan vaivattoman lisäkustomoinnin.

****

Nykyaikainen tai ei, Strato-tyyliseltä kitaralta odotetaan aina mahdollisimman hyvää ergonomiaa, ja Tokain japanilaiset TST-mallit edustavat kyllä lajinsa huippua. Rungon muotoilu on kopioitu suoraan 1957/58-vuosien Stratoilta – sulavampaa runkoa saa kyllä hakea.

Mattalakatussa kaulassa on ovaali C-profiili – juuri sellainen varhaisen 60-luvun muoto, jollaisesta tykkään S-tyylisissä kitaroissa eniten. Loivan otelaudan ja medium-jumbo nauhojen ansiosta soittotuntuma on kuin paljon soitetussa, uusilla nauhoilla varustetussa vintage-kitarassa (mutta tietysti ilman naarmuja tai painaumia).

Gotoh 510T -vibratalla toimii mallikkaasti. Tallan toiminta on jouhevaa ja tarkkaa, mutta se ei tuo soundiin minkäänlaista ei-toivottua terävyyttä (jollaista esiintyy monien Floyd Rose -tyylisten tallojen yhteydessä).

Soundiltaan Tokai TST-50 Modern on aito laatu-Strato isolla L:llä.

Tässä Tokai TST-50 Modern on kytketty käsinjuotettuun Tweed Champ -klooniin (Juketone True Blood):

Demobiisissä on käytetty Electro-Harmonix Germanium 4 Big Muff Pi- ja Nano Big Muff Pi -säröjä Tokain ja Blackstar HT-1R -kombon lisäksi:

****

Laitetestaajia aina patistetaan kertomaan “likaisia totuuksia” heidän testaamistaan laitteista, mutta en todellakaan löydä mitään negatiivista sanottavaa Tokai TST-50 Modern -kitarasta. Se on erittäin laadukas sähkökitara, jossa on nykyaikainen soitettavuus, mutta herkullinen vintage-soundi.

****
Tokai Guitars TST-50 Modern

999 euroa (laadukas laukku kuuluu hintaan)

Maahantuoja: Musamaailma

Plussat:

+ japanilaista laatutyötä

+ käytännöllisiä päivityksiä

+ soitettavuus

+ soundi

+ erinomainen hinta-laatu-suhde

Save

Save

Save

Save

Save

Save

08/11/2017

Rockway + Kitarablogi – Ukulelekatsaus on ilmestynyt!

Suuri sopraanoukulelekatsaus on ilmestynyt Rockwayn blogissa.

Katso TÄSTÄ ja TÄSTÄ.

Save

Save

01/11/2017

Ukulele Strings – Nylgut or Fluorocarbon?

Where there’s a forum, there’s a fight – or at least that’s what it looks like.

Electric guitarists like to argue for ages about valve amplifiers and digital amp modellers, and which one is ”better”.

Uke players, for their part, get all hot under the collar when it comes to ukulele strings. There are two main camps – Nylgut-fans and fluorocarbon-connoisseurs. Although the uke is classified as an nylon-string instrument, very few instruments are strung with straight nylon anymore.

Nylgut and Supernylgut strings have been developed in Italy. A string company named Aquila came up with a patented way of manufacturing plastic strings, whose sound and feel is as close as possible to traditional gut strings. Gut strings have always been somewhat problematic, because it is hard to produce a string of uniform quality, when the basic material is of animal origin. Additionally, gut strings react far stronger to changes in humidity and temperature (resulting in pitch fluctuations), compared to plastics like nylon.

Aquila Nylguts have become a de facto industry standard, especially for affordable and mid-price ukuleles.

Nylguts are easy to spot thanks to their milky look and silky surface. First-generation Nylgut strings tended to have a coarser surface, which made them susceptible to a bit of handling noise (faint squeaks), but current versions have managed to do away with this problem (almost) completely.

Aquila Nylguts tend to produce a crisp, bright and open sound, which is why they can be a good choice for darker sounding ukuleles (like many plywood-bodied instruments). Some players, though, dislike the soft bendiness of Nylgut strings.

Fluorocarbon strings are a quite recent addition, too, despite the fact that the material has already been in use for fishing lines for quite some time. Fluorocarbon is a sturdy and dense material that makes it possible to make slightly smaller gauge strings than Nylgut. Fluorocarbons also tend to feel a bit stiffer.

C.F. Martin’s ukuleles come strung with fluorocarbons as standard, and many high-end makers have started to follow Martin’s lead. Fluorocarbon strings are also quite popular with progressive players and many vintage ukulele owners.

Most fluorocarbon strings are clear, even though you can also buy coloured versions of this string type, too. In Finland Martin-strings are the most widely available, but many other manufacturers, like D’Addario, GHS or Worth, make their own quality fluorocarbons.

A seldomly mentioned advantage of fluorocarbon strings is that – because of their slightly smaller diameter – they can sometimes solve intonation problems, if a uke pitches slightly sharp with a set of Nylguts.

Fluorocarbon strings tend to sound meatier and punchier compared to Nylgut strings.

****

The audio clips have been played on a pair of Martin Style 2-type sopranos – a Sigma SUM-2S (Supernylgut) and an Ohana SK-38 (fluorocarbon).

****

Read Kitarablogi’s Ukulele Round-up 2017 HERE.Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

31/10/2017

Ukulelekielet – Nylgut vai fluorocarbon?

Missä nettifoorumi siinä ilmiriita – tai siitä ainakin näyttää.

Sähkökitaristit kinastelevat siitä, onko putkivahvistin parempi kuin digitaalinen vastine.

Ukulelesoittajat taas riitelevät kielistä. On olemassa kaksi pääleiriä – Nylgut-fanit ja fluorocarbon-ystävät.

Nylgut- ja Supernylgut-kielet on keksitty Italiassa. Aquila-niminen kieltenvalmistaja keksi tavan valmistaa muovisia kieliä, joiden soundi ja soittotuntuma on mahdollisimman lähellä laadukkaita suolikieliä. Suolikielten huonot puolet ovat – eläinperäisyyden lisäksi – tasalaatuisuuden saavuttamisen hankaluus, sekä se että kielet elävät tuntuvasti sään mukaan (niiden vire muuttuu).

Aquila Nylgut -kielistä on tullut edullisien ja keskihintaisten ukulelejen keskuudessa tietynlainen laatustandardi.

Nylgutit tunnistaa yleensä kielten maitomaisesta värityksestä ja silkkisestä pinnasta. Vanhoissa Nylgut-kielissä niiden karheammasta pinnasta syntyi joskus kummallisia sivuäänejä (vikinä) soittaessaan, mutta nykyisissä versioissa ongelma on saatu (lähes) sataprosenttisesti halttuun.

Aquila Nylgut -kielten sointi on suhteellisen kirkas ja hyvin avoin, minkä ansiosta ne ovatkin hyvä valinta tummasti soivalle soittimelle (esim. vanerikoppainen ukulele). Jotkut soittajat eivät kuitenkaan tykkää Nylgut-kielten taipuisuudesta.

Fluorocarbon-kielet ovat myös melko uusi keksintö, vaikka materiaalia tunnetaan jo pidemmän ajan kalastussiimoista. Fluorocarbon on hyvin kestävä materiaali, josta saa valmistettua Nylgutia (tai nylonia) ohuempia kieliä, joilla on kuitenkin jäykempi tatsi.

C.F. Martinin ukulelet toimitetaan tehtaasta fluorocarbon-kielillä, ja niiden suosio vintage-ukulelejen omistajien ja progressivisten soittajien keskuudessa on yhä kasvussa.

Fluorocarbon-kielet ovat usein täysin läpinäkyviä, vaikka värillisiä vaihtoehtojakin on olemassa. Yleisimmät fluorocarbon-kielet Suomessa ovat varmasti Martin-kielet.

Yksi etu fluorocarboneissa – josta ei puhuta niin usein – on, että kielet voivat joskus, pienemmän läpimittansa ansiosta, parantaa hieman ylivireisesti soivan ukulelen intonaatiota.

Fluorocarbon-kielet soivat tavallisesti hieman isommalla keskialueella ja volyymillä kuin Nylgut-satsi.

****

Esimerkkipätkät on soitettu kahdella Martin Style 2 -tyylisillä sopraanoukuleleilla – Sigma SUM-2S (Supernylgut) ja Ohana SK-38 (fluorocarbon).

****

Kitarablogin suuri ukulelekatsaus 2017 löytyy TÄÄLTÄ.

Rockwayn sopraanoukulele-katsaus ilmestyy marraskuun alussa: blog.rockway.fi/

Save

Save

Save

Save

Save

20/10/2017

Rockway + Kitarablogi – Sopraanoukulelet

Demobiisi on coverversio Yellen/Ager-biisistä ”Ain’t She Sweet”.
Ukulelet äänitettiin kahdella AKG C3000 -studiomikrofoneilla.
Tämä Rockway-katsaus ilmestyy marraskuun alussa: blog.rockway.fi/

09/10/2017

Uusi Rockway.fi-katsaus – puoliakustiset

Uudessa Rockway.fi-katsauksessa testissä viisi puoliakustista kitaraa:

Epiphone ES-335 Dot
Green B&B
Hagström Viking Deluxe Custom
Italia Mondial Classic
Tokai ES-60

08/10/2017

Testipenkissä: Valeton Dapper, Dapper Dark & Dapper Mini

****

Valetonin Dapper-mallisto on sarja erittäin kompakteja multiefektejä, jotka on tarkoitettu paljon matkustavan kitaristin työkaluiksi. Dapper-perheen laitteet toimivat joko isomman efektilaudan korvaajana vahvistimen edessä tai vaihtoehtoisesti niillä voi myös soittaa suoraan linjaan ilman vahvistinta.

Inspiraation lähteenä on selvästi toiminut Tech 21:n Fly Rig 5, mutta Valeton Dapperien ominaisuuksien lähempi tarkastelu paljastaa merkittäviä eroja niiden esikuvaan nähden.

Tässä testissä keskitytään sähkökitaralle tarkoitettuihin Dapper-efekteihin, mutta myös sähköbassolle ja mikitetylle akustisille kitaralle on tarjolla omat efektilankkunsa.

Perus-Dapperissa (169 €) on neljä efektiä samassa, kestävän oloisessa metallikotelossa. Tarjolla on viritysmittari (joka mykistää käytön aikana Dapperin lähdön), kaksi eri säröä, sekä delay-viive tap tempo -toiminnolla. Säröefekteistä ketjussa ensimmäisenä on miedompi overdrive (OD) ja toisena purevampi distortion (DIST).

Valeton Dapper Dark (179 €) on raskaamman musiikin kitarasoundeihin erikoistunut viiden efektin versio perus-Dapperista. Signaaliketjun alkuun on sijoitettu säädettävä boosteri sekä viritysmittari. Näistä kumpikin käyttää samaa jalkakytkintä – lyhyt polkaisu kytkee boostin päälle tai pois, kun taas hieman pidemmäksi ajaksi alas painettuna kytkin aktivoi viritysmittarin ja mykistää lähtösignaalin. Dark-version high-gain-särö tarjoaa kolmikaistaisen sävynsäädön, sekä oivan, älykkään kohinaportin (NR = noise reduction), joka on asetettu särön perään. Kohinaportista löytyy reilusti säätövaraa, minkä ansiosta on erittäin helppoa löytää kitaraan, soundiin ja soittotyyliin sopivat säädöt. Signaaliketjun häntäpäästä löytyy lisäksi vielä muhkea chorus ja tap-tempolla varustettu delay.

Valeton Dapper Mini (99 €) on perus-Dapperin pienempi veli, jossa siinäkin on kuitenkin tarjolla peräti neljä efektiä. Dapper Minin viritysmittari on piilotettu chorus-kytkimen taakse, eikä sille ole Minin pienemmässä kotelossa omaa näyttöä. Näytön sijaan Mini käyttää viritystilassa multiefektin taustavalaistuja säätimiä sävelkorkeuden ja vireen ilmaisuun. Varsinaiseen äänenmuokkaukseen Dapper Mini tarjoaa kolme palikkaa: säröosastossa (DRIVE) voi mikrokytkimellä valita overdrive- ja distortion-tyylisen särön välillä. Seuraavaksi löytyy chorus-efekti ja viimeisenä tulee delay. Myös Dapper Minissä viiveelle on tarjolla tap tempo, mutta se on tilasyistä piilotettu delay-osaston kytkimeen, mikä tekee sen käytöstä hiukan monimutkaisempaa isompiin Dappereihin verrattuna.

Sekä Dapperin, että Dapper Darkin takapaneelista löytyy ulkoisille efekteille efektilenkki, joka sijaitsee signaaliketjussa juuri ennen delaytä. Molemmissa “isoissa” Dappereissa on myös sisäinen kytkettävä kaappimallinnus, minkä ansiosta niiden kautta voi soittaa myös suoraan PA-järjestelmän mikseriin.

Valeton Mini taas tarjoaa kaksi eri lähtöä – isosta Out-jakista tuleva signaali on ilman kaappisimulaatiota ja se on tarkoitettu vahvistimeen syötettäväksi. Kuulokelähdön signaalissa taas on kaappimallinnus miellyttävää harjoittelua varten. Kuulokesignaalille löytyy myös oma volumesäädin.

Kaikki kolme Dapper-efektiä toimivat Boss-standardin mukaisella virtalähteellä (9V/500 mA; kuuluu pakettiin).

Minusta testissä käyneet kolme sähkökitara-Dapperia ovat todella hyödyllisiä pelejä paljon liikkuvalle kitaristille, ja ne voivat keikalla toimia myös hienosti varakalustona, jos soittajan päälaitteistoon sattuisi tulemaan jokin yllättävä vika. Näiden multiefektien tarjoamat efektit edustavat vankkaa peruslaatua, joilla saa hoidettua keikan kuin keikan kunnialla.

Jostain syystä äärimmäisen kompakti Dapper Mini puhuttelee minua ehkä eniten, koska se sisältää juuri ne kolme efektiä, joita itse tarvitsen keikalla eniten (kaksikanavaisen, jousikaiulla varustetun kombon lisäksi) – särön, choruksen ja viiveen. Toisaalta kahden jalkakytkimen tuplatoiminnot tekevät Ministä eittämättä tietyissä tilanteissa aavistuksen verran kömpelön. Pätevä sveitsiläinen linkkuveitsi se on joka tapauksessa.

En voi kiistää, etteikö täysikokoisen Valeton Dapperin käyttö olisi Mini-versiota selvästi mukavampaa. Perus-Dapperin suurena etuna ovat myös sen kaksi erillistä särömoduulia, jotka tarjoavat yhdessä laajemman skaalan soundeja, etenkin kun niitä voi käyttää myös samanaikaisesti. Valetonin eteen vielä wah-pedaali ja Dapperin looppiin erillinen chorus-poljin, ja tarjolla on jo varsin kattava soundivalikoima Pop-, Rock- tai tanssibändin kitaristille. Ja jos vahvistin on mennyt rikki, voi Valeton Dapper -lankun kytkeä suoraan tiskiin.

Koska kyseessä on heavymusiikin erikoistyökalu, on Valeton Dapper Darkissa sen high-gain-särö ja boosteri keskeisissä rooleissa. Darkin säröosasto on sopivan rankka ja armoton, ja sen sävynsäätimistä löytyy reilusti säätövaraa, minkä ansiosta sen tuottamat soundit sopivat kaikkeen vanhan koulukunnan kasarihevistä moderniin extended range -mättöön. Boosterilla leadit saa nostettua sopivasti esille, ja särömoduulin perään sijoitettu, musikaalisesti toimiva kohinaportti on tällaisessa multiefektissä miltei pakollinen varustus.

Valetonin Dapper-mallisto tarjoaa mielestäni todella käytännönläheisiä, kompakteja ja hyväsoundisia efektiratkaisuja kitaristeille, joita ei todellakaan ole hinnalla pilattu.

Valeton Dapper

Valeton Dapper – 169 €

Valeton Dapper Dark – 179 €

Valeton Dapper Mini – 99 €

Maahantuoja: R-JAM GroupSave

Save

29/09/2017

Testipenkissä: Markbass EVO 1

Upouusi Markbass EVO1 on digitaalinen mallintava bassovahvistin, jossa on kuitenkin pyritty pitämään teknologia visusti taustalla, jotta nuppia olisi mahdollisimman helppo käyttää.

Italialainen Markbass on tunnettu edelläkävijänä, etenkin D-luokan päätevahvistimien käytön suhteen, joiden ansiosta hyvin tehokkaatkin vahvistimet voivat olla kompakteja ja kevyitä. Kahden räkkiyksikön (räkkiraudat löytyvät paketista) kokoinen EVO1 tarjoaa 500 wattia neljään ohmiin tai 300 wattia kahdeksaan ohmiin. Uutuusnuppia voi myös käyttää ilman kaappia, sillä D-luokan päätevahvistin ei rikkoudu kaapin tuoman vastuksen puutteesta.

Markbass EVO1 on kaksikanavainen bassonuppi digitaalisella etuasteella. Kukin kanava tarjoaa kuusi erilaista vahvistintyyppiä, jotka on valittavissa kiertokytkimillä. Tehdasasetuksissa nuppi tarjoaa 12 vahvistinmallinusta (kuusi per kanava), mutta Markbassin ilmaisella EVO1-softalla (Win/Mac) vahvistintyyppien paikkoja voi vapaasti vaihtaa USB-yhteyden välityksellä. Käyttäjä pystyy myös käyttämään molemmissa kanavissa samoja mallinnuksia biamping-tyylisiä soundeja varten.

Tällä hetkellä EVO1-nupista löytyy seuraavat vahvistinmallinnukset:

• Markbass Little Mark III
• Trace Elliot GP12
• Gallien-Krueger RB700
• Ampeg SVT-VR Blue Line
• Markbass TTE 500
• Sunn T
• Tech 21 SansAmp Bass Driver
• SWR Red Head
• Ampeg SVT-VR Blue Line Plus
• Fender Bassman
• Vox AC120
• Marshall Major

EVO1:n kanavia voi käyttää yksitellen, yhdessä tai siten, että kanavoihin on kytketty eri soittimet (esim. Presari “Fender-kanavaan” ja Rickenbacker “Marshall-kanavaan”). Molemmat kanavat tarjoavat omat Gain- ja Level-säätimet, sekä kolmikaistaiset EQ-osastot. Kummallakin kanavalla on myös yksi oma insert-efektinsä, jota säädetään FX-nupilla enemmän-vähemmän-periaatteella. Vahvistimen tullessa tehtaalta, ykköskanavalle on ladattu kompressori ja kakkoskanavalle chorus-efekti. EVO1-softalla pystyy kuitenkin asettamaan kullekin kanavalle mieleisensä EVO1:n tarjoamasta kuudesta efektistä sekä säätämään kolme efektiparametriä per kanava. Olen melko varma, että tulevaisuuden firmware-versiot tulevat laajentamaan sekä vahvistin- että efektivalikoimaa entisestään.

Sekä etupaneelin Boost-ledi että EVO1-softan boost-säädin paljastavat, että nuppiin on piilotettu boosteri. Boostin saa kytkettyä päälle ja pois ainoastaan lisävarusteina saatavilla EVO1 Controller -kytkinyksiköillä tai MIDI-käskyillä. Markbass-nupin sisäisellä viritysmittarilla soittimen voi luonnollisesti virittää standardivireeseen, mutta virettä voi myös madaltaa puolikkaan tai kokonaisen sävelaskeleen verran.

EVO1:n takapaneelista löytyy kolme kaappilähtöä sekä erilliset efektilenkit molemmille kanaville. Paneelista löytyy myös kaksi linjatasoista XLR-lähtöä, jotka on kytketty siten, että ns. Pre Mix -tilassa kummallekin kanavalle on oma lähtö, kun taas Post Mix -moodissa kanavien yhteen miksattu signaali kuuluu kummastakin lähdöstä.

****

Markbass EVO1 ei ole ensimmäinen digitaalinen, mallintava bassovahvistin, mutta se on mielestäni tällä hetkellä ylivoimaisesti paras.

Miksi? No siksi, koska se on ensisijaisesti helppokäyttöinen kaksikanavainen pro-tason bassonuppi. Vaikka EVO1:n etuvahvistin on täysin digitaalinen, vahvistin soi luonnollisella, aidolla ja “analogisella” äänellä, täysin ilman digitaalisia artefakteja tai latency-viivettä.

Minusta on myös todella hyvä, että Markbass ei ole sisällyttänyt EVO1-nuppiin mitään tarpeettomia ominaisuuksia. Uutuusnupissa ei ole monimutkaista valikkorakennetta tai 100 user-presettiä. On pyritty toteuttaa helppokäyttöinen kaksikanavainen nuppi, jolla on kuitenkin ässä hihassa – nimittäin 12 eri vahvistinmallin soundimaailmat. Näistä vaihtoehdoista jokainen varmasti löytää juuri ne hänelle sopivat soundit, ja yhdestä vahvistimesta saa sekä kompressoidut rock-murinat, että choruksella höystetyt fretless-revittelyt.

EVO1:n molempaa kanavaa ja Mix-toimintoa hyödyntämällä, yhdellä bassolla voi myös luoda soundeja, joissa molemmissa kanavissa on sama vahvistintyyppi, mutta efektit vaikuttavat vain tiettyihin taajuusalueisiin. Esimerkiksi ykköskanavassa voisi olla pelkistetty, kevyesti kompressoitu bassosoundi, kun samalla kakkoskanavasta leikattaisiin bassotaajuuksia ja soundiin lisättäisiin vaikkapa chorusta tai säröä. Näin bassosoundissa voidaan, efektoinnista huolimatta, säilyttää tietynlainen selkeys.

Ääniesimerkit vahvistinmallinuksista on äänitetty (jutun alussa olevan listan järjestyksessä) Markbass Standard 410HF -kaapin kautta Shure SM57 -mikrofonilla. Basso on japanilainen vuoden 1986 Jazz Bass:

Demobiisissä on käytetty näitä bassoja:

• Epiphone Thunderbird IV
• G&L JB-2
• LTD (by ESP) B-50 EMG
• Samick Greg Bennett Delta DB-104
• Sterling (by MM) SUB Ray4

****

Markbass EVO1

858 €

Markbass Standard 104 HF -kaappi – 899 €

Maahantuoja: Musamaailma

Save

Save

04/09/2017

Rockway.fi-blogin bassokatsaus ilmestyy lähipäivinä

Syyskuun katsauksessa esitellään kuusi sähköbassoa:

Epiphone Thunderbird IV

G&L JB-2

LTD (by ESP) B-50 EMG

Mannedesign Newport 4T

Samick Greg Bennett Delta DB-104

Sterling (by MM) SUB Ray4

Bassot on äänitetty aakosjärjestyksessä Tech21 SansAmp Bass Driver DI:llä.