Ukulele on pienikokoinen nelikielinen kielisoitin kitaraperheestä. Musiikkiistorian kirjoissa sanotaan, että havaijilainen ukulele kehittyi nykymuotoon 1800-luvun loppupuolella espanjalaisista ja portugalilaisista ”matkakitaroista”. Lähteestä ja näkökulmasta riippuen, soittimet saapuivat Havaijille joko Etelä-Amerikan kautta (vihuela) tai suoraan europpalaisten maahanmuuttajien mukana (machete tai braguinha).
1900-luvun alussa Yhdysvalloissa kasvoi kiinnostus Havaijin-saaria ja havaijilaista kulttuuria kohtaan. Vuonna 1915 alkoi erilaisten näyttelyjen ja kiertävien musiikkiryhmien kautta USAssa suoranainen Havaijibuumi. Etenkin ukulelellä vaikutti olevan erityisen suurta viehätysvoimaa ja soittimen kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti.
Jostakin syystä ukulelen suosio ei loppunut muutaman vuoden jälkeen, vaan pikkuinen soitin teki onnistuneen hyppäyksen hula-hula soittimesta varhaisen jazzin ja vaudeville-viihteen soittimeksi.
Vasta 1960-luvun beat-, rock-, blues- ja folk-aallot veivät lopulta ukulelelta sen pitkän suosion.
Nyt näyttää kuitenkin siitä, että ukulele on tekemässä suuren comebackin. Aktiivisoittajia on tulossa koko ajan lisää. Myös monissa kouluissa oppilaiden ensisoitin on yhä useammin nokkahuilun sijaan ukulele.
Kuvassa (vasemmalta): sopraano-, konsertti- ja tenoriukulele, sekä guita(r)lele.
Alkuperäisestä sopraanoukulelesta kasvoi ajan myötä kokonainen soitinperhe. Sopraanon lisäksi yleisesti käytössä ovat konsertti- ja tenoriukulelet. Pikkuinen sopranino- tai tasku-ukulele on tarkoitettu lähinnä hauskaksi kuriositeetiksi. Baritoniukulele taas eroaa muista perinteisistä ukuleleista virityksen suhteen, sillä sillä on C-virityksen (g1-c1-e1-a1) sijaan sama viritys kuin kitaran neljällä ylimmällä kielellä.
Komppisoittajat suosivat yleensä perinteistä ”korkeaa” C-viritystä – myös tenoriukuleleissa – kun taas monesti melodiaa soittavat soittajat suosivat tenoreissa usein ”matalaa” C-viritystä (g-c1-e1-a1), jossa g-kieli on soittimen matalin kieli. Jotkut taas pitävät sopraanoukulelejään vanhassa (alkuperäisessä) D-virityksessä (a1-d1-fis1-h1).
Perinteisten kokojen lisäksi on markkinoilla vielä bassoukuleleja, joilla on paksujen kumimaisten kieltensä ansiosta sama viritys kuin bassokitaralla, sekä guitalele (tai guitarlele), joka on tenorikokoinen pikkukitara A-virityksellä.
Ukulelen perusrakenne on hyvin kitaramainen – soittimessa on kaula, nauhallinen otelauta, sekä ontto kaikukoppa.
Vintage-tyylisissä sopraanoissa on usein vain 12 nauhaa, mutta isommissa malleissa voi olla jopa 18 nauhaa.
Kitaratyylisen muodon lisäksi on myös tällaisia nk. ananasmallisia soittimia (ns. pineapple uke), joilla on hieman erilainen ääni.
Joissakin malleissa voi olla muotoon prässätty kaareva pohja, niin kuin kuvan taaemmassa soittimessa.
1900-luvun alussa kaikissa ukuleleissa käytettiin virittämiseen esim. monen jousisoittimen tavoin yksinkertaisia puutappeja, joissa puiden kitka piti kielet vireessä (kuvassa: ruskeat virittimet).
1920-luvulla ns. patenttivirittimet astuivat mukaan kuvaan. Myöskään näiden metallisten viritystappien sisällä ei ollut varsinaista koneistoa hammasratoineen, vaan nekin toimivat viritystapin, metalliprikkojen ja -jousien välisellä (säädettävällä) kitkalla.
Moderneissa soittimissa käytetään yleensä joko avoimia tai suljettuja kitaratyylisiä virittimiä.
Nykyisin markkinoilla olevissa ukuleleissa voi olla joko perinteinen talla, jossa tavallinen solmu pitää kielet paikoillaan, …
… tai sitten klassiselta kitaralta lainattu, hieman monimutkaisempi ratkaisu.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 