uutiset – Sivu 27 – Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog

On käytännössä mahdotonta ylikorostaa upouuden American Professional -sarjan merkitystä Fenderin mallistossa:

Tämä ei ole vain uutuussarja muiden joukossa, vaan American Professional -kitarat ja -bassot korvaavat firman pisimpään tuotannossa olleen, supersuositun American Standard -sarjan.

Uudessa sarjassa on Fenderin perusmallien – Telen, Straton, Presarin ja Jazz-basson – lisäksi tarjolla myös uudistetut versiot Jazzmaster- ja Jaguar-kitaroista.

Fenderin American Pro -soittimissa on monta päivitettyä ja paranneltua yksityiskohtaa, mutta tärkein uudistus löytyy kiistatta uusista, yksikelaisista V-Mod Single-Coils – mikrofoneista.

V-Mod-mikrofonisarjan kehityksestä vastasi Fenderin elektroniikkaguru Tim Shaw. Uutuusmikkejä luotaessa lähtökohtana oli “virittää” kukin mikrofoni sen kitarakohtaisen sijoittelun mukaan. Shaw vei kyseisen konseptin pidemmälle kuin tähän asti on totuttu – V-Mod -sarjassa kaula-, keski- ja tallamikrofonit eroavat toisistaan, ja osassa mikrofoneista on jopa käytetty erilaisia magneetteja basso- ja diskanttikielille.

****

Värityksestä riippuen, Fender American Professional Telecasterin (hinta-arvio: 1.700 €; kovalla laukulla) runko on joko leppää tai saarnia (testissä käynyt sunburst-yksilö oli saarnia).

Kaulavaihtoehtoina on yksiosainen vaahterakaula tai vaahterakaula ruusupuuotelaudalla.

American Professional Stratocaster -kitaran (hinta-arvio: 1.700 €; kovalla laukulla) runko on veistetty lepästä, ja myös tämä malli on saatavilla kokovaahteraisella tai ruusupuuotelaudalla varustetulla kaulalla.

Fender on pitkään käyttänyt erilaisia muoviseoksia satuloissaan, mutta uusissa American Pro -soittimissa on aidosta naudanluusta valmistetut satulat.

Soittimien kätevät, kaksisuuntaiset Biflex-kaularaudat ovat tuttuja American Standard -sarjasta.

Am Pro -kitaroissa käytetään nykyaikaisia virittimiä, joissa on eripituiset, porrastetut viritintapit, minkä ansiosta lavassa tarvitaan ainoastaan yhtä kieltenohjainta.

Uutuussarjassa otelautaradius on American Standardeista tuttu 9,5 tuumaa, mikä on erittäin toimiva kompromissi perinne-Fenderien ja nykyaikaisten, laakeampien otelautojen soittotuntumien välillä.

Otelautanauhojen mallia on sen sijaan vaihdettu:

American Professional -kitaroissa käytetään nauhaprofiilia, joka on lähes yhtä korkea kuin super-jumbo -profiili, mutta samalla selvästi jumboa kapeampi. Myös tässä haetaan parasta mahdollista kompromissia perkussiivisen Fender-atakin ja vaivattoman soitettavuuden välillä (etenkin kielten venytyksissä).

Am Pro Telecasterin talla on uudistettu. Uusi talla muistuttaa Telecasterien 50/60-luvun perinnetallaa, mutta se on toimivuudeltaan harppauksia tätä edellä.

Fenderin siirtyminen takaisin kolmeen messinkiseen tallapalaan lämmittää taatusti monen Tele-fanin sydäntä. Uudessa tallassa tallapalat ovat kuitenkin kompensoituja, mikä parantaa huomattavasti American Pro Telen intonaatiota.

Tallan reunoja on madallettu lähes koko matkalta, mutta takaosa on jätetty korkeammaksi pientä tallakantta varten (ei näy kuvassa).

Jos se vörkkii, älä sörki!

Am Pro Straton vibratalla on miltei identtinen kuin viime vuosien American Standardeissa. Se toimii kahden pylvään varassa, ja tallassa on vintage-tyyliset, muotoon taivutetusta teräksestä valmistetut, tallapalat. Vibrakampea ei tarvitse ruuvata, vaan se yksinkertaisesti työnnetään paikoilleen.

American Professional -kaulaliitoksessa on käytetty neljää ruuvia, minkä lisäksi siitä löytyy Tilt-Neck-ominaisuus.

Syvien viistoutuksien ansiosta Am Pro Straton runko on erittäin ergonominen.

Telecasterin molemmissa V-Mod-mikrofoneissa käytetään Alnico V -magneetteja basso- ja Alnico II -magneetteja diskanttikielille.

Tallamikrofoni on käämitty vastasuuntaan, minkä ansiosta mikkikytkimen ollessa keskiasennossa kitara toimii täysin häiriövapaasti.

SSS-Stratocasterin V-Mod-setti on hieman monimutkaisempi kuin Telessä:

Kaulamikrofoniin on valittu Alnico II bassokielille ja Alnico III diskanttikieliä varten, mikä antaa mikrofonille tiukan bassotoiston, sekä mukavan pyöreän yläpään. Keskimikin magneettityypeiksi on valittu Alnico II bassokielille ja Alnico V diskanttikielille, jotta kytkimen ”keskiasennoista” saisi mahdollisimman heleitä soundeja. Tallamikrofonissa käytetään kuutta Alnico V -magneettia, mikä antaa mikrofonille potkua ja purevuutta.

Uutuuskitarassa toinen tone-säädin vaikuttaa kaula- ja keskimikkien sointiin, kun taas toinen on varattu yksinomaan tallamikille.

****

Fender on myös uudistannut American Pron kaulaprofiileja:

Uusi, hieman totuttua soikeampi C-profiili tuntuu erinomaiselta, eikä lainkaan niin geneeriseltä kuin vanhojen American Standardien profiili. Kaulasta löytyy riittävästi lihaa, mutta se ei kuitenkaan ole liian paksu tai kömpelön tuntuinen.

Työnjälki, nauhatyö ja perussäädöt olivat testisoittimissa muilta osin todella korkealla tasolla, mutta jostakin syystä intonaatio ei ollut kohdallaan. Muutama minuutti viritysmittarin ja oikeankokoisen ruuvimeisselin kanssa, ja ongelma oli korjattu.

Minusta hyvän Telen soundissa on aimo annos puun kuivuutta ja hiukan muriseva keskialue. Mielestäni uusi American Pro Telecaster kuulostaa juuri siltä kuin sen pitääkin. Kitarasta löytyy runsaasti twängiä Kantria ja vanhaa Rock ’n’ Rollia varten, uhraamatta koskaan soundin herkullista tukevuutta.

Tweed-tyylinen kombo, puhdas:

Tweed-tyylinen kombo, särö:

Brittityylinen särö:

Uusi kaulaprofiili sopii täydellisesti myös Am Pro Stratoon. Tämä kitara haluaa tulla soitetuksi!

Ei voi muuta kuin ihailla Tim Shaw:n omistautumista ja pitkäjänteisyyttä, kun kuuntelee Stratocasterin V-Mod-mikrofonien tuottamia soundeja.

Joskus montaa erilaista kitaraa soittaneen kyynisyys saattaa saada valmistajien lupaukset innovaatiosta vaikuttamaan tyhjiltä. Lähes jokainen perinteisellä tavalla tehty S-tyylinen kitara soi Stratocasterin tavalla. Perussointi on helisevä ja hieman pureva yksittäisiä mikkejä valitessa, ja se muuttuu kuivemmaksi ja ontoksi silloin kun kaksi mikrofonia on samanaikaisessa käytössä.

Minun mielestäni Fender V-Mod -mikrofoneista kuulee selkeästi niiden väliset erot. Ensinnäkin kielten keskinäinen balanssi on näissä mikrofoneissa erinomainen, sekä signaalitason että soinnin näkökulmista. Myös yhdistelmäasetuksissa mikrofonit soivat todella hyvin yhteen, vaikka setin mikrofoneissa käytetäänkin eri magneettityyppejä.

Lopputuloksena on aito Stratocaster, jossa jokainen mikkikytkimen asento kuulostaa erittäin hyvältä.

Tweed-tyylinen kombo, puhdas:

Tweed-tyylinen kombo, särö:

Brittityylinen särö:

Demokappaleessa Telecasterilla soitetut komppiraidat ovat stereokuvassa vasemmalla, ja Stratocasterin komppiosuudet oikealla. Ensimmäinen soolo-osuus on soitettu Telellä, kun taas toisessa soi Strato.

****

Minun mielestäni American Professional Telecaster- ja Stratocaster kitarat ovat erittäin onnistuneita soittimia, jotka ovat selkeästi parempia American Standard -sarjan edeltäjiinsä nähden.

Nämä kitarat asettavat uuden standardin suurtuotannon lankkukitaroille, samalla lailla kuin niiden edeltäjät tekivät 1980-luvulla.

****

Fender American Professional Telecaster & Stratocaster

Hinta-arvio: 1.700 € (kova laukku kuuluu hintaan)

Lisätiedot: Fender

Iso kiitos DLX Musicille testikitaroiden lainaamisesta!

Plussat:

+ työnjälki

+ kaulaprofiili

+ soitettavuus

+ päivitetyt raudat

+ V-Mod-mikrofonit

Save

Ukulele on pienikokoinen nelikielinen kielisoitin kitaraperheestä. Musiikkihistorian kirjoissa sanotaan, että havaijilainen ukulele kehittyi nykymuotoon 1800-luvun loppupuolella espanjalaisista ja portugalilaisista ”matkakitaroista”. Lähteestä ja näkökulmasta riippuen, soittimet saapuivat Havaijille joko Etelä-Amerikan kautta (vihuela) tai suoraan europpalaisten maahanmuuttajien mukana (machete tai braguinha).

1900-luvun alussa Yhdysvalloissa kasvoi kiinnostus Havaijin-saaria ja havaijilaista kulttuuria kohtaan. Vuonna 1915 alkoi erilaisten näyttelyjen ja kiertävien musiikkiryhmien kautta USAssa suoranainen Havaijibuumi. Etenkin ukulelellä vaikutti olevan erityisen suurta viehätysvoimaa ja soittimen kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti.

Jostakin syystä ukulelen suosio ei loppunut muutaman vuoden jälkeen, vaan pikkuinen soitin teki onnistuneen hyppäyksen hula-hula soittimesta varhaisen jazzin ja vaudeville-viihteen soittimeksi.

Vasta 1960-luvun beat-, rock-, blues- ja folk-aallot veivät lopulta ukulelelta sen pitkän suosion.

Nyt näyttää kuitenkin siitä, että ukulele on tekemässä suuren comebackin. Aktiivisoittajia on tulossa koko ajan lisää. Myös monissa kouluissa oppilaiden ensisoitin on yhä useammin nokkahuilun sijaan ukulele.

Kuvassa (vasemmalta): sopraano-, konsertti- ja tenoriukulele, sekä guita(r)lele.

Alkuperäisestä sopraanoukulelesta kasvoi ajan myötä kokonainen soitinperhe. Sopraanon lisäksi yleisesti käytössä ovat konsertti- ja tenoriukulelet. Pikkuinen sopranino- tai tasku-ukulele on tarkoitettu lähinnä hauskaksi kuriositeetiksi. Baritoniukulele taas eroaa muista perinteisistä ukuleleista virityksen suhteen, sillä sillä on C-virityksen (g1-c1-e1-a1) sijaan sama viritys kuin kitaran neljällä ylimmällä kielellä.

Komppisoittajat suosivat yleensä perinteistä ”korkeaa” C-viritystä – myös tenoriukuleleissa – kun taas monesti melodiaa soittavat soittajat suosivat tenoreissa usein ”matalaa” C-viritystä (g-c1-e1-a1), jossa g-kieli on soittimen matalin kieli. Jotkut taas pitävät sopraanoukulelejään vanhassa (alkuperäisessä) D-virityksessä (a1-d1-fis1-h1).

Perinteisten kokojen lisäksi on markkinoilla vielä bassoukuleleja, joilla on paksujen kumimaisten kieltensä ansiosta sama viritys kuin bassokitaralla, sekä guitalele (tai guitarlele), joka on tenorikokoinen pikkukitara A-virityksellä.

Ukulelen perusrakenne on hyvin kitaramainen – soittimessa on kaula, nauhallinen otelauta, sekä ontto kaikukoppa.

Vintage-tyylisissä sopraanoissa on usein vain 12 nauhaa, mutta isommissa malleissa voi olla jopa 18 nauhaa.

Kitaratyylisen muodon lisäksi on myös tällaisia nk. ananasmallisia soittimia (ns. pineapple uke), joilla on hieman erilainen ääni.

Joissakin malleissa voi olla muotoon prässätty kaareva pohja, niin kuin kuvan taaemmassa soittimessa.

1900-luvun alussa kaikissa ukuleleissa käytettiin virittämiseen esim. monen jousisoittimen tavoin yksinkertaisia puutappeja, joissa puiden kitka piti kielet vireessä (kuvassa: ruskeat virittimet).

1920-luvulla ns. patenttivirittimet astuivat mukaan kuvaan. Myöskään näiden metallisten viritystappien sisällä ei ollut varsinaista koneistoa hammasratoineen, vaan nekin toimivat viritystapin, metalliprikkojen ja -jousien välisellä (säädettävällä) kitkalla.