Japanilainen ESP Guitars on yksi maailman isoimmista kitaravalmistajista, ja etenkin Rock- ja Metalkitaristien keskuudessa arvostetaan firman luomuksia kovasti. ESP on kuitenkin paljon monipuolisempi yritys, kun mitä eurooppalaisesta näkökulmasta ehkä luullaan, sillä jotkut yrityksen alamerkeistä ovat saatavilla ainoastaan Japanissa – tunnetuimmat niistä ovat varmasti Grass Roots ja Edwards.
Edwards Guitars on ESP:n vintage-tietoinen laatubrändi ja sen mallisto tehdään Japanissa.
Edwards EX-125D (1.139 €; gigbägi kuuluu hintaan) on Edwardsin näkemys päivitetystä Gibson Explorerista, jolla on virtaviivaistettu säädinosasto ja aktiiviset mikit.
Edwards SA-160TLS (1.460 €; laukku kuuluu hintaan) näyttää vuoden 1964 Gibson ES-335:n (Clapton!) suoralta kopiolta, mutta todellisuudessa mallista löytyy yksi ratkaiseva ero esikuvaansa nähden.
****
Kun kävin noutamassa testikitarat Musamaailman päämajasta, piti oikein tarkistaa oliko EX-125D:n topatussa pussissa varmasti kitara. Edwardsin versio aiheesta on selvästi kevyin Explorer-tyylinen kitara, joka minulla on ollut käsissäni tähän mennessä!
EX-125D tehdään miltei kokonaan mahongista – vain soittimen otelauta on pau ferro -nimisestä jalopuusta.
Kaulaliitos ja muut rakenteelliset seikat ovat hyvin uskollisia Gibsonin klassikolle. Edwards on kuitenkin päättänyt jättää alkuperäismallin isokokoiset pleksit käyttämättä, minkä vuoksi EX-125D:ssä myös kolmiasentoinen mikkikytkin on siirretty diskanttisarvesta tallan läheisyyteen.
Klassiseen lätkämailalapaan on asennettu laadukkaat, mustat Gotoh-virittimet, sekä luusta veistetty satula.
Myös soittimen talla ja kieltenpidin tulevat Gotoh:n tuotannosta.
Mikrofoneiksi on valittu kaksi aktiivista Seymour Duncan Blackouts -humbuckeria, jotka on kehitetty nimenomaan nykyaikaista Metallia soittavan kitaristin tarpeisiin.
Edwards EX-125D:n hintaan kuuluu myös laadukas topattu kantopussi.
****
Edwards SA-160TLS näyttää vanhalta ES-335-kitaralta, mutta sen ominaisuuksissa on yksi hyvin ratkaiseva ero – kitaran kaikukoppaan on käytetty kaiverrettua kokopuista vaahteraa kannessa ja pohjassa, perinteisen vanerikopan sijaan.
Perinteisesti Gibsonin ES-335 – ja sen sukulaiset, kuten ES-330, ES-345 ja ES-355 – käyttävät muotoon prässättyä vaneria, tavallisesti kolme tai neljä kerrosta vaahteraa (joskus löytyy myös poppelia keskikerroksissa, riippuen mallista ja vuosimallista). Edwards SA-160TLS taas on tehty kalliin orkesterikitaran tapaan kaivertamalla kitaran kanta ja pohja kokopuisista vaahtera-aihioista. Vaan kaikukopan reunat on tässäkin edelleen muotoiltu höyryprässätystä vanerista.
Vastapainoksi kokopuisen vaahteran soundilliseen tuoreuteen, Edwards käyttää tässä soittimessa mahonkista keskipalkkia. Kanteen ja pohjaan on jätetty keskipalkkia varten sisäpuoleen pienet ”askelmat”, niin ei tarvita tässä mallissa perinteisiä kuusikaistaleita kopan ja palkin väliin.
Erittäin kaunis puolihimmeä kirsikanpunainen viimeistely on Edwardsin versio Gibsonin VOS-viimeistelystä, minkä ansiosta SA-160TLS näyttää vanhahtavalta myös täysin ilman naarmuja.
Reunalistoitettu otelauta on pau ferroa, yläsatula aitoa naudanluuta ja soittimen virittimet ovat Gotoh:n valmistamia.
SA-160TLS varustukseen kuuluu vintage-tyylinen Gotoh-talla, jossa rautalangasta tehty jousi pitää tallapalojen ruuvit paikoillaan.
Tähän Edwardsiin on asennettu aavistuksen vintagea tehokkaammat humbuckerit – kaulamikiksi on valittu Seymour Duncanin Jazz-malli, kun taas tallamikrofonina toimii Custom 5 -humbuckeri.
SA-160TLS:n hintaan kuuluu laadukas kova kotelo.
****
Koska Explorer-tyylisissä kitaroissa, niin kuin Edwards EX-125D:ssä, on iso ja kulmikas runko, ne eivät ehkä ole luontevin valinta sohvakitaraksi, mutta seisten tämän kitaran kevyt olemus on selvä plussa.
Työnjälki on ensiluokkainen ja säädöt olivat testikitarassa kohdillaan. Kaulaprofiiliksi on valittu pyöreä, mutta maltillisen paksu C – Gibson-fanit kutsuisivat tätä 60-luvun profiiliksi. Edwards EX-125D:n kaula tuntuu hyvin nopealta, ilman 1990-luvun vauhtikaulojen ylimääräistä leveyttä tai ohuutta.
Vaikka tämän kitaran ulkomuoto on 60 vuotta vanha, vaikuttavat mallin aktiiviset mikrofonit siihen, että Edwardsin soundi on nykyaikainen. Duncanin Blackouts-humbuckerit tarjoavat runsaasti lähtötehoa ja selkeyttä, eikä ne ulise runsaalla gainella, mikä tekee niistä hyvän valinnan nyky-Metallille.
****
Kitaraklassikoista ES-335 on – Fender Stratocasterin ohella – yksi monipuolisimmista sähkökitaroista, joka kelpaa lähes kaikille genreille Jazzista Bluesiin tai Countrysta Rockiin.
Edwardsin SA-160TLS on erittäin tyylikäs versio ES-335:stä, jossa yhdistyy 1960-luvun kosmetiikka ja 1950-luvun soittotuntuma. Kaulaprofiiliksi on nimittäin valittu vuoden 1959:n Gibson profiili, joka on melko paksu ja pyöreä.
Työnjälki on loistava ja säädöt olivat kohdillaan. Tämäkin Edwards on kevyt kitara.
Akustisesti SA-160TLS soi hivenen verran kirkkaammalla äänellä kuin mitä odottaisi hyvältä puoliakustiselta. Vahvistimen läpi tämä pieni ero kuitenkin häviää, ja Edwardsin ja referessikitaran väliset pienet soundilliset erot johtuvat varmaan enemmän soittimien eri mikrofoneista kuin niiden perusäänistä.
****
Sääli, että Edwardsit ovat – ainakin tähän mennessä – olleet Suomessa hyvin harvinaista herkkua. Tämän testin perusteella Edwards-kitarat nimittäin vaikuttavat hyvin laadukkailta soittimilta, ja myös niiden hinta on varsin kohtuullinen.
Japanese company ESP is one of the largest guitar brands on the planet, not least thanks to the popularity of their designs for the Hard and Heavy-crowd. But there’s more to ESP than some of us might realise, because – unlike the ESP and LTD model ranges, available worldwide – some brands, like Grass Roots or Edwards, are only available in specific markets.
Edwards, which is usually available only in Japan, is ESP’s upmarket brands for vintage-style and vintage-inspired guitar models.
The Edwards EX-125D (1,139 €; incl. gig bag) is the brand’s modern take on the classic Gibson Explorer design, complete with active pickups and streamlined controls.
The Edwards SA-160TLS (1,460 €; incl. case) looks like a straight copy of a ’64 Gibson ES-335, but in reality it comes with a very important twist. Read on…
****
When I went to pick up the review instruments at (Finnish distributor’s) Musamaailma’s HQ, I had to take a look in the gig bag to make sure the EX-125D was really in there. The Edwards model must be the most lightweight Explorer (-style guitar) I have come across in my life so far!
The EX-125D is an all-mahogany affair, save for the beautiful slab of pau ferro that serves as its fretboard.
The set neck construction mirrors Gibson original closely, but Edwards has done away with the large pickguard, while also moving the toggle switch, away from the top horn down to the bridge.
The reviewed guitar comes in a very nice matte finish (Stain Cloudy Black) that leaves the mahogany’s grain partially open.
The classic hockey stick headstock sports a set of black Gotoh tuners, as well as a bone nut.
The bridge and stopbar are also high-quality units made by Gotoh.
The pickups are a pair of Seymour Duncan’s active Blackouts, which have been geared especially towards the needs of Metal players.
The Edwards EX-125D comes in its own quality gig bag.
****
The Edwards SA-160TLS might look like a mint 1964 ES-335, but actually offers one distinct change in specifications – a semi-acoustic body made from carved solid maple.
Traditionally the ES-335 – and its cousins, the ES-330, ES-345 and ES-355 – are made from steam pressed plywood, usually three or four plies of either all maple or maple and poplar (depending on model and year of production). In contrast, the Edwards SA-160TLS is built like an upmarket Jazz guitar (or Gibson’s mandolins), by taking two centre-joined maple blanks and carving them into the gracefully shaped curves of the guitar. Having to be bent into shape, the rims are still plywood.
Edwards offsets the spankier basic tonality of the solid maple body by using a centre block made from mahogany, which is glued to steps left on the inside of both top and back (no spruce fillets here).
The superb cherry red finish on the SA-160TLS is Edwards’ take on what a ”closet guitar” might look like. The slightly matte look isn’t too far removed from Gibson’s VOS finish.
We find a bound pau ferro fingerboard, a well cut bone nut, and a set of classy Gotoh tuners.
The SA-160TLS features a vintage-style Tune-o-matic bridge made by Gotoh, complete with the saddle-retaining wire.
This Edwards sports a slightly hotter-than-vintage humbucker pair of a Seymour Duncan Jazz in the neck position and a Custom 5 in the bridge position.
The SA-160TLS comes with its own high quality case.
****
Due to its angular body shape an Explorer-type guitar, such as the Edwards EX-125D, probably isn’t the best choice for sofa noodling, but strapped on this light guitar is a dream to play.
The workmanship is excellent and the set-up superb. The neck profile is what guitar anoraks call a Gibson 60s neck, meaning it is very rounded with moderate thickness. The Edwards EX-125D is a very ”fast” guitar, without resorting to a too flat or too wide neck profile.
While the guitar type is already 60 years old, the active pickups used on the Edwards put it firmly in modern territory. The Duncan Blackouts offer a high output level coupled with a lot of clarity and high feedback resistance, making them just the ticket for modern styles of Metal.
****
Along with the Fender Stratocaster, the ES-335 is known as one of the most versatile classic guitars you’ll find, doing everything from Jazz and Country to Blues and Rock.
The Edwards SA-160TLS is a very classy reproduction that combines Sixties looks with late-Fifties playability. The neck profile is a dead ringer for a vintage 1959 Gibson neck. It’s round and chunky, while still steering clear of the clubby baseball bat feel of, say, a 1957/58 Les Paul.
The workmanship is superb, as is the review guitar’s set-up. The Edwards is also a lightweight instrument.
The SA-160TLS’ acoustic tone is a tiny bit brighter, and maybe even a little louder, than what you’d normally expect from a good ES-335-style semi, but played through an amp I found the differences between this solid maple Edwards and my reference semi to be largely negligible and mostly down to the different pickups. This is a fine version of a ’64 ES-335, and it also sounds like one.
****
It’s a shame that we don’t usually see more of Edwards Guitars’ output here in Finland. Judging by this review there’s a lot to be liked. These are well-made, professional grade instruments offered at fair price.
Jimi Hendrix’ simply doesn’t seem to wane, even though the genial guitar hero himself died in London in 1970 at 27 years of age. There’s still so much interest in Hendrix’ music that he continues to rank among the top ten of best-earning dead celebrities in Forbes magazine.
The Fender Stratocaster was the master’s favourite instrument, so it’s not really surprising that the man has been honoured with a signature model by Fender last year. This guitar is now also available in Finland.
In 1980 a small, semiofficial run of Hendrix Strats was made, sporting a white body and a left-handed neck with a large headstock. Fender’s Custom Shop came out with 100 Monterey Stratocasters, which where close copies of the guitar instrument played and burned at the 1967 festival. It was a right-handed Stratocaster with a small headstock and a hand-painted body, set up for left-handed playing. Along with the guitar the Monterey Set also included a flight case and a leather gig bag. In the same year (1997) Fender USA started to produce the Jimi Hendrix Voodoo Strat. The Voodoo Strat was in fact a a left-handed (!) copy of Hendrix’ (right-handed) Woodstock Stratocaster, with the headstock decals turned into mirror images, so that you would look (a bit) like Hendrix, whenever you stepped in front of a mirror. 😀
****
The brand-new Fender Jimi Hendrix Stratocaster (approx. 950 € in Finland) also has some features resembling the guitar Hendrix used at the Woodstock festival:
The right-handed alder body is finished either in black or in white, while the neck is a large headstock-carrying, left-handed, all-maple affair.
The headstock carries the so-called transition logo from the mid-Sixties, which was much larger than the Fifties’ spaghetti logo, but still gold coloured. By the end of the Sixties the logo was changed to black and the model name was written in large, bold lettering – that would be called the the CBS logo.
Modern improvements on the Hendrix Strat include truss rod access from the headstock side, as well as a flatter, more bend-friendly fretboard radius of 9.5 inches.
The headstock’s flip side displays Hendrix’ signature, and a very decent set of Kluson copies.
The neck joint has been kept very traditional, but for the Authentic Hendrix-logo on the neck plate.
The most important differences between the Hendrix model and a bog standard Strat can be found in the pickup department:
The Mexican signature guitar comes equipped with a pukka set of American Vintage ’65 Gray-Bottom Fender-pickups, which have been installed into this guitar, as if this were a left-handed model turned over. Both the neck and middle pickup have been flipped over by 180 degrees, while the bridge pickup has been flipped over first, before being installed at a reverse angle. Usually the bridge pickup is placed so that its bass side is closer to the neck with the treble side being closer to the bridge. On the Hendrix Strat the bridge pickup’s bass side is closer to the bridge and the treble side closer to the neck.
This reverse installation means that the magnet stagger is ”wrong”, changing slightly the balance between the strings in terms of output. Furthermore, the bridge pickup will give you a slightly changed range of overtones, due to its reverse angle.
We’ll find out in the listening test, whether these changes really make any discernible difference.
The controls follow the vintage recipe – master volume, neck tone, middle tone – while the pickup selector on the Hendrix model is a modern five-way unit.
The American Vintage ’65 pickup set is true to the original specs and does not feature a reverse-wound/reverse-polarity middle pickup for hum-cancelling in positions two and four, like many updated Strats!
Fender’s vintage vibrato bridge (the ”Sychronized Tremolo”) sports bent steel saddles.
****
Fender Strats are well-known for their excellent ergonomic properties and the Hendrix signature model stays true to this heritage.
Our review instrument was of comfortable moderate weight. The neck’s mid-Sixties C-profile feels great, thanks to not being overly chunky.
The guitar arrived strung with a set of 010s and tuned to E-flat, but the setup wasn’t quite spot-on. The vibrato bridge was tipped a little too steeply, and the intonation was a bit off on the bass strings. But it only took me a couple of minutes (and the correct pair of screwdrivers) to get this Strat shipshape. The result was a great-playing and great-sounding guitar (string height at 12th fret: bottom-E: 2.2 mm/high-e: 1.7 mm).
The flatter-than-vintage fretboard radius really helps to make the Hendrix Strat a very bend-friendly guitar, while also minimising the possibility of fret choke during large-interval bends.
I must admit that I’m not quite sure, whether I really hear much of a difference in the amplified sound of the reversed pickups, though.
Jimi’s guitar tech and effects guru, Roger Mayer, has often stated that Hendrix was satisfied with the sound of his (right-handed) Strats right off the peg. According to Mayer, the only ”customisation” the pair ever did on newly bought guitars, was to take off the neck and remove all possible finish residue inside the neck pockets to improve the stability of the neck joints. Hendrix’ effects, on the other hand, were a regular target for fine-adjustment and electronic customisation.
Anyway, the new Fender Jimi Hendrix signature guitar sounds just like a great Strat should. Here’s a clean clip first:
Here’s an example of the Hendrix Strat’s distorted tone:
I was eager to start recording with the Fender Hendrix model. The first demo track puts the signature Strat into a slightly more contemporary context. The signal chain for this track was: Fender Hendrix Stratocaster –> Electro-Harmonix Germanium 4 Big Muff Pi –> Morley M2 Wah/Volume –> Blackstar HT-1R:
Next I recorded a demo track with a more Hendrix-like arrangement. The signal path was: Hendrix Stratocaster –> Morley M2 Wah/Volume –> Electro-Harmonix Nano Big Muff Pi –> Blackstar HT-1R. The Uni-Vibe style sound at the end of the track was achieved with a phaser plug-in during mixdown:
****
Hendrix’ Live Sound
Even though Jimi Hendrix was known for his avant-garde use of effects in the studio – buoyed by the creativity of his sound engineer Eddie Kramer – his signal chain on stage was surprisingly straightforward. Here’s a short and basic rundown of Hendrix’ live rig.
1. Marshall Model 1959 ”Plexi” stack Jimi Hendrix used what we now call a vintage-type, non-master volume amplifier stack, which wasn’t especially high-gain by today’s standards. Usually Hendrix had two 100 Watt Marshall-stacks running in parallel, which meant things got very loud. His Strats would cause his amp to break up, but the type of distortion was closer to what we’d now call a 60s Blues sound than to 70s Metal, and far removed from the high-gain saturation of our time.
I simulated this type of amp response by turning my Blackstar HT-1R’s gain control up to get the clean channel to overdrive.
2. Dallas-Arbiter Fuzz Face
In my view, the fuzz pedal is the most important ingredient in Jimi’s sound, because it adds a lot of oomph, creamy compression, and aggression to proceedings.
A British importer of musical equipment, a man called Ivor Arbiter, came up with the Fuzz Face in 1966, because he wanted to have a fuzz pedal in his product range. He came up with a chunky package by having the Fuzz Face circuit built into the base of a 60s microphone stand. The round enclosure, coupled with the unit’s two controls and single footswitch, looked like a smiley face, which is where the pedal got its name from.
Fuzz Faces are built by the Jim Dunlop company these days. There are also cheap alternatives available, from companies such as Mooer or Rowin. I’m using an Electro-Harmonix Nano Big Muff Pi for the demo tracks:
3. Vox Wah-Wah
Hendrix generally used his Vox Wah in front of his Fuzz Face, but keeping it behind the fuzz will also result in some cool tones. Great wah-pedals can also be head from Boss, Mission Engineering or Jim Dunlop.
Roger Mayer’s Octavia-pedal was sometimes used as an additional ingredient in Jimi’s live sound. This strange-sounding effect combines distortion with an artificial upper octave and some slight ring-modulation. Hendrix also used a Uni-Vibe effect, which was one of the first pedals that tried to create a Leslie-like sound in a compact format.
A genuine Octavia-pedal is only made by Roger Mayer, but Joyo’s inexpensive JF-12 Voodoo Octave stomp box sets you off in a very similar direction.
Korg has introduced the NuVibe, which is a pukka re-imagination of the original Uni-Vibe-pedal. Voodoo Lab’s Micro Vibe is a high-quality proposition at a fair price.
You can also simulate Uni-Vibe-style tones by using a suitable phaser. The Boss PH-3 is a modern and versatile phaser. If you want something even more affordable, you could check out Mooer’s range of effects.
This clip uses a combination of two phaser plug-ins in my audio sequencer:
****
If you want to go all the way to ”become Hendrix”, you will need to buy a left-handed Stratocaster and turn it into a right-handed instrument. The result will be authentic, but also much less comfortable than a regular Strat, because the controls are all in the wrong place.
Fender’s new Jimi Hendrix Stratocaster will give you the (very slight) difference a reversed headstock brings to the playing feel, as well as the (very slight) tonal differences of the reversed pickups, while keeping all of the Stratocaster’s great ergonomics intact.
Fender’s Hendrix model is a fine Strat, which you can use for all types of music. Still, it’s the ”Hendrix-thing” this guitar does the best!
If I could only have the maestro’s long fingers and musical imagination…
Jimi Hendrixin suosio ei näytä hiipumisen merkkejä, vaikka tämä valovoimainen kitarasankari itse kuoli jo vuonna 1970 27-vuotiaana Lontoossa. Kiinnostus Hendrixin musiikkia kohti on yhä niin suuri, että hän on sijalla yhdeksän Forbes-lehden listalla parhaiten tienaavista kuolleista henkilöistä.
Fenderin Stratocaster oli mestarin suosikkisoitin, eikä ole siis ihme, että Fender hiljattain esitteli uuden Jimi Hendrix -nimikkomallin, joka on nyt myös saatavilla Suomessakin.
Uusi meksikolainen Fender Jimi Hendrix Stratocaster ei ole kuitenkaan firman ensimmäinen kunniaosoitus legendaariselle kitaristille:
Vuonna 1980 tehtiin pieni ”epävirallinen” erä Hendrix-Stratoja (tuotantoerä vain muutama tusina) valkoisella rungolla ja vasenkätisellä, isolla viritinlavalla varustetulla kaulalla. Vuonna 1997 ilmestyi Custom Shopin 100 kitaran erä Hendrixin Monterey-Stratosta, joka oli tarkka kopio soittimesta, jota Hendrix käytti Monterey-festivaalilla 1967. Se oli käsin maalattu vasenkätiselle sopivaksi muutettu oikeankätinen Strato pienellä lavalla. Monterey Strat -settiin kuului myös flight case -laukku, nahkahihna, sekä nahasta tehty topattu pussi. Vuonna 1997 ilmestyi myös Fender USA:n Jimi Hendrix Voodoo -Strato, joka oli oikeakätiselle tarkoitettu kopio Hendrixin legendaarisesta Woodstock-kitarasta. Voodoo-Straton juju oli, että kitaran logo oli alkuperäisen peilikuva, minkä ansiosta nimikkomallin käyttäjä näytti peilin edessä enemmän Hendrixiltä. 😀
Tässä tapauksessa kitaran leppärunko on saatavilla joko valkoisena tai mustana, ja siihen on liitetty yksiosainen vaahterakaula isolla, vasenkätisellä lavalla.
Viritinlavalta löytyy ns. transition logo 60-luvun keskiväliltä, joka on isompi kuin 50-luvun spaghetti logo, mutta vielä kultainen. Logo muuttui 60-luvun lopulla mustaksi CBS logoksi.
Nykyaikaisia parannuksia Hendrix Stratocasterissa ovat lavanpuoleinen kaularaudan säätöruuvi, sekä otelaudan loivempi kaarevuus (9,5 tuumaa), joka helpottaa kielten venytyksiä.
Lavan kääntöpuolelta löytyy Jimi Hendrixin nimikirjoitus, kitaran sarjanumero, sekä sulavasti toimivat Kluson-kopiot.
Kaulaliitos on hyvin perinteistä sorttia, mutta kaulalevyyn on kaiverrettu Authentic Hendrix -tuotteiden logo.
Tärkein ja ratkaisevin ero rivi-Stratoon piilee Fender Jimi Hendrix -mallin mikrofoneissa:
Meksikolaisessa nimikkomallissa käytetään laadukkaita American Vintage ’65 Gray-Bottom Fender-mikrofoneja, jotka on asennettu niin kuin tämä kitara olisi vasenkätinen. Kaula- ja keskimikrofoni on siis käännetty 180 asteella. Myös tallamikrofoni on ensin käännetty, mutta tämän lisäksi se on myös asennettu käänteisen kulmaan. Tavallisesti tallamikin bassopuoli on lähempänä kaulaa, Hendrix-Stratossa taas mikin diskanttipuoli on lähempänä soittimen kaulaa.
Tämä toimenpide kääntää mikrofonien erikorkoisten magneettien järjestystä, ja se myös muuttaa tallamikin tapauksessa mitkä ylä-äänet mikki poimii kielistä.
Vasta käyttötestissä selviää onko ero kuultavissa.
Säädinosasto on vintage-reseptin mukainen – master volume, kaulamikin tone ja keskimikin tone – mutta Hendrix-mallissa on nykyaikainen viisiasentoinen kytkin.
American Vintage ’65 -mikkisetissä kaikki mikrofonit on käämitty samaan suuntaan, niin kuin aidoissa 60-luvun Stratoissa. Tämän takia yksikelaisten hurina ei poistu mikkiasennoissa kaksi ja neljä, niin kuin monissa nykyaikaisissa Stratocastereissa!
Vibratalla on Fenderin vintage vibrato (”Sychronized Tremolo”) teräksisillä tallapaloilla.
****
Fender Stratot tunnetaan niiden hyvästä ergonomiasta, eikä Fender Jimi Hendrix -malli poikkea tästä linjasta.
Testiyksilö on mukavasti keskipainoinen ja sen runko hyvin sulavalinjainen. Fender on valinnut 1960-luvun C-profiilin tähän Hendrix-Stratoon, joka tuntuu todella hyvältä kädessä myös hyvin maltillisen paksuutensa ansiosta.
Testikitara saapui Es-vireessä 010-satsilla, mutta sen säädöt eivät olleet täysin kohdallaan suoraan laatikosta. Vibratallan kulma oli hieman liian jyrkkä ja myös soittimen intonaatio oli bassokielillä vähän pielessä. Oikean kokoisilla ristipääruuvareilla ongelmat hoidettiin nopeasti ja helposti pois päiväjärjestykseltä. Lopputulos oli erittäin hyvin soiva sähkökitara mukavalla tatsilla (kieltenkorkeus 12. nauhalla: matala-E: 2,2 mm/diskantti-e: 1,7 mm).
Loivasta otelautaradiuksesta (9,5 tuumaa) on todellakin paljon hyötyä bendaamisessa. Kielten venyttäminen on helpompaa, eivätkä kielet rämise isoissa intervalleissa ylimpiä nauhoja vastaan kuin usein kuperammalla vintage-radiuksella (7,25 tuumaa).
En ole ihan varma kuuluuko käänteisten mikrofonien soundillisia vaikutuksia ratkaisevasti Hendrix-Stratocasterin sähköisessä soundissa.
Hendrixin tekniikon ja soundigurun, Roger Mayerin, mukaan muusikko itse oli tyytyväinen tuotantolinjan Stratoihin. Mayer on sanonut useissa haastatteluissa, että ainoat toimenpiteet, joita tehtiin juuri ostettuihin soittimiin, olivat kaulataskujen siivoaminen lakkausjäämiltä. Sen sijaan Hendrixin efekteihin tehtiin kaikenlaista kustomointia.
Oli niin tai näin, uusi Fender Jimi Hendrix -malli soi kuin laadukas Strato. Tässä ensin puhdas pätkä:
Ja tässä esimerkki Hendrix-kitaran särösoundista:
Halusin ensin kokeilla Jimi Hendrix -Stratoa nykyaikaisessa soundiympäristössä, ja äänitin tämän pienen demon. Signaaliketju on Hendrix Stratocaster –> Electro-Harmonix Germanium 4 Big Muff Pi –> Morley M2 Wah/Volume –> Blackstar HT-1R:
Äänitin sitten vielä toisen, Hendrix-tyylisen demokappaleen. Signaaliketju on tässä Hendrix Stratocaster –> Morley M2 Wah/Volume –> Electro-Harmonix Nano Big Muff Pi –> Blackstar HT-1R. Kappaleen lopussa simuloin Uni-Vibe-efektin soundia nopealla phaser-efektillä miksausvaiheessa:
****
Hendrixin live-soundi
Vaikka Jimi Hendrix oli – ääniteknikko Eddie Kramerin avulla – melkoinen edelläkävijä efektien käytössä studiossa, perustui hänen live-soundinsa yllättävän pieneen efektiarsenaaliin. Tässä todella lyhyt johdanto Hendrixin signaaliketjuun lavalla.
1. Marshall Model 1959 ”Plexi” -stäkki Jimi Hendrix käytti mitä tänään kutsutaan vintage-tyylisiksi stäkeiksi, joiden vahvistimissa ei ollut high-gain säröpiirejä, eikä master volume säätimiä. Hänellä oli tavallisesti käytössä jopa kaksi 100-watista Marshall-stäkkiä, mikä tarkoitti että äänenpaine oli melkoinen. Stratollakin nämä vahvistimet menevät särölle, mutta soundi on enemmän Blues-tyylinen, kuin mitä saadaan nykyaikaisista high-gain stäkeistä.
Fuzz-tyypinen säröpedaali on mielestäni Hendrix-soundin kannalta ratkaisevassa asemassa, koska se lisää soundiin sekä lihaksia ja kermaista sustainea että runsaasti rosoisuutta.
Englantilainen musiikkilaitteiden maahantuoja Ivor Arbiter halusi saada firmalleen 1966 oman säröpedaalin. Hän keksi Fuzz Facen rakentamalla fuzz-piirin mikrofoniständin jalkaan. Pyöreä jalka näytti kahdella säätimellään ja yhdellä jalkakytkimellään naamalta, josta pedaalin nimi tulee.
Hendrix käytti Vox Wahiaan tavallisesti kytkettynä Fuzz Face -särön tuloon, mutta myös fuzzin jälkeen saadaan monta käyttökelpoista soundia. Hyviä wah-pedaaleja on saatavilla esimerkiksi Bossilta, Mission Engineeringiltä tai Jim Dunlopilta.
Lisämausteina Hendrix käytti vielä Roger Mayerin rakentamaa Octavia-efektiä, jossa säröefekti ja yläoktaaveri tuottavat hyvin erikoisia soundeja, sekä alun perin Leslie-simulaatioksi tarkoitettua Uni-Vibe-pedaalia.
Korgilta saa nykyään NuVibe-nimeä kantavan Uni-Vibe-uusintapainoksen, mutta pedaali on melko kallis hankinta. Voodoo Labin Micro Vibe on jo hieman edullisempi, mutta silti laadukas ratkaisu.
Uni-Vibe-tyylisiä soundeja voi simuloida myös phaser-efektillä. Bossin PH-3 on nykyaikainen phaser-pedaali monipuolisilla ominaisuuksilla, kun taas Mooerilta saa hyvin edullisen phaserin.
Esimerkkipätkässä ketjutin miksausvaiheessa kaksi phaser-plugaria audiosekvensserissä:
Tässä vielä LINKKI Kimmo Aroluoman erinomaiselle jutulle Hendrixin signaaliketjusta, sekä toinen LINKKI pro-luokan Hendrix-pedaalilaudan testille.
****
Jos haluaa soittaa kitaraa täysin autenttisesti Hendrixin hengessä, pitää hankkia itselleen vasenkätisten Strato, vaihtaa (tai kääntää) kitaran satula oikeankätiseksi ja soittaa sitä kitaraa sitten väärinpäin. Lopputulos on autenttinen, mutta samalla ergonomialta ongelmallinen, koska esimerkiksi säätimet ovat huonolla paikalla.
Uudelta Fender Jimi Hendrix Stratocasterilla saa vasenkätisen viritinlavan tuomaa (hieman) erilaista soittotuntumaa, sekä käännettyjen mikrofonien tuomaa (hieman) erilaista perussoundia oikeankätisen kitaran ergonomialla.
Fenderin Hendrix-malli on todella hyvä Strato, jolla voi soittaa myös muuta musiikkia kuin vain Hendrixiä, mutta Hendrix onnistuu kyllä erityisen hyvin.
Nyt pitäisi ”vain” olla mestarin pitkät sormet ja Hendrixin idearikkautta…
US brand Morley are best known for their pro-quality wahs and volume pedals that many players – like Steve Vai, George Lynch and Mark Tremonti – rely on in their setups. Morley’s original series uses electro-optical electronics, instead of traditional potentiometres. The big advantage in going electro-optical lies in the fact that such a pedal won’t ever become scratchy or intermittent, because there is no mechanical control pot to wear out or become dirty.
There are quite a few guitarists, though, which – for some reason or other – prefer the ”feel” and ”sound” of a mechanically controlled pedal to that of an electro-optical one. Morley’s new M2-series is a nod to the more traditional players.
Nevertheless, Morley still like to do things their own way, which is why the company has come up with a different type of mechanical control for their M2-pedals:
Traditional pedals (and their descendants) use a rack, mounted beneath the treadle, to turn the pinion of a large control pot attached to the top of the pedal’s casing. Hanging in this exposed position, the pot is prone to take in dirt, moisture and dust, which in turn shortens its lifespan and affects signal quality. Sooner or later you will have to change the old pot for a brand-new one.
Morley’s M2-pedals use a top grade, sealed fader, tucked away neatly inside the pedal’s casing. The fader is moved by sturdy nylon strings attached to the front and back of the treadle.
The first pedal is the Morley M2 Passive Volume (current price in Finland: 76 €), which works without the need for a battery.
The second model is the Morley M2 Wah (83 €), which promises to deliver vintage-toned wah-goodness.
And, last but not least, there’s a cool twin-mode pedal – the Morley M2 Wah/Volume (94 €).
This trio of M2-pedals share the same basic build:
The housing is made from folded, cold-rolled steel, resulting in very sturdy and trustworthy pedals. The treadle sports a thick cover of non-slip material that will keep your foot safely on the pedal, no matter what.
The guitar input is on the Morley’s right flank.
The two active pedals – the M2 Wah and the M2 Wah/Volume – additionally feature a standard 9 Volts DC input.
You can also run the active pedals using a 9 V battery. The battery compartment comes equipped with an easy-to-open quick clip lid.
The output has been placed on the left side of the M2-pedals.
The M2 Wah features an On/Off-switch for the wah-effect (with a red indicator LED), as well as a dedicated level control for the effect signal.
The control setup on the M2 Wah/Volume looks identical, but it functions a bit differently:
The footswitch toggles between volume mode (LED off) and wah mode (LED on). The level knob works only on the wah side of things.
****
Morley’s M2 Passive Volume-pedal works extremely smoothly, evenly and precisely. There are no jumps or wobbles in the volume level, instead the Passive Volume works just as it should, and without having any noticeable effect on your guitar’s inherent tone. The M2 Passive Volume clearly is a pro-quality choice at a very fair price.
****
Morley’s M2 Wah comes equipped with an internal active buffer (the Morley True Tone Buffer), which stays on, even with the wah-effect turned off. An active buffer will prevent audible signal deterioration, even if you’re using a long line of (true bypass) effect pedals or a very long cable between you effects and the amp. The only ”drawback” of an active buffer is that the pedal will draw a tiny bit of current, even with the effect turned off.
Oh, boy, Morley’s wah-sound is just what the doctor ordered! The M2 Wah’s filter sounds really juicy, and the pedal works in a very musical and organic way.
****
The M2 Wah/Volume combines both volume control and wah-wah with an active buffer, meaning you do need a battery (or power supply) to run the pedal’s volume side, too.
Morley’s Wah/Volume-pedal manages to combine both effects in an easy-to-use, handy package. This pedal’s volume mode works just as evenly and smoothly as the M2 Passive Volume, while the wah side of things sounds just as tasty as in the stand-alone M2 Wah.
The M2 Wah/Volume was simply too good to let go – I had to buy one!
****
For some reason, I’ve always dug Morley’s straightforward and unsentimental design. The new M2-series, too, has that famous big, black and square ”Morley look”. Morley’s M2-pedals sure don’t look cute, but they more than make up for it when it comes to roadworthiness and reliability.
Many professionals rely on a Morley for their sound. I’m sure that these M2-series pedals will find their way into many a musician’s arsenal.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 
