Classic Guitars, part 2: Gibson Les Paul

When Fender came out with its first creations – the Esquire and the Broadcaster (aka Telecaster) – in 1950, the small start-up from California was derided and its products put down as ”snow shovels” or ”toilet seats”.

But after a short while the Fenders started to get a following, especially among Country guitarists.

Gibson Guitar’s boss, Ted McCarty, decided something had to be done, unless they wanted to leave the whole marketplace to Fender without competition.

This ”something” became the world’s most successful signature model – the Gibson Les Paul Standard.

Les Paul was a huge guitar hero in the 1950s, who also did inventing as a sideline.

Naturally, Gibson decided to create a solid body guitar along their own design priciples, using a glued-in neck joint and a sandwich body with a beautifully carved top. The neck, as well as the back of the body, were made from mahogany, the bound fingerboard used rosewood and the carved top was made from maple.

The first version was equipped with two P-90 pickups, and the model’s top was painted in a gold metallic finish. The sound is somewhat softer that that of a typical Fender, but still surprisingly pokey and fresh.

It took Gibson until 1957 to hit upon the now classic combination of two humbuckers and a cherry sunburst top.

The updated Les Paul Standard sounds bigger and fatter, leading to the Blues Boom of the late 60s and the birth of Heavy Rock. Guitarists started to lust after the model’s ”endless” sustain.

The posher Les Paul Custom – available mostly in solid black or white – features more intricate inlays and binding, and has also been a favourite of a lot of Rock and Metal guitarists from Keith Richards and Randy Rhoads to the likes of Zakk Wylde and Matt Heafy.

The Les Paul’s non-vibrato bridge keeps tuning problems at bay, which is a great plus for a beginner. And the model’s shorter (than Fender) scale, as well as the flatter fretboard radius, make for much easier string bending.

On the negative side is the Les Paul’s higher weight, and Gibson’s back-angled headstock, which makes the guitars more prone to headstock breakage should they fall over. A well-padded gigbag, or better still, a quality case is a useful investment should you buy a Gibson-style guitar (most US-originals include a bag or case in the price).

23/01/2011 0

Classic Guitars, part 1: Fender Stratocaster

The Fender Stratocaster, in production since 1954, is without doubt the world’s best-selling, most copied and most versatile classic electric guitar.

Traditionally the Stratocaster features a bolt-on (screwed on, actually) maple neck. The very ergonomically designed solid body has originally been made of alder or ash, but these days woods like poplar, basswood or agathis are also widely used.

The Strat’s versatility is due mostly to it being a three-pickup guitar. The five-way blade switch offers each of the guitar’s three pickups on their own, or combinations of bridge-plus-middle and neck-plus-middle for more hollow, glassy sounds. The list of Strat-users is sheer endless, with name players such as Buddy Holly, Jimi Hendrix, John Mayer, Dave Murray, Eric Clapton or Ritchie Blackmore. There don’t seem to be any stylistic boundaries for this guitar model.

From a beginner’s viewpoint the Stratocaster’s wide availability – in original versions, licensed copies and other ”permutations” – as well as its modular nature make for a pocket-friendly price.

But there are also a couple of catches for the rookie guitarist, stemming from the model’s vibrato bridge. Most Strats leave the factory set up with a slight tip-up of the bridge plate. This enables experienced guitarists to use the vibrato to pull notes up as well as push them down. But this type of ”floating” set-up makes tuning an arduous process, and almost impossible for the inexperienced beginner to accomplish.

I’d advise any budding guitarist to ask the shop assistant for a quick change of set-up, before parting with their money. This should be a fast and (most likely) free-of-charge part of every instrument retailer’s service. Have them adjust the bridge so it lies flat on the body, and ask them to readjust the string action (string height) accordingly. This will make tuning noticeably easier.

Some players also complain, that a Stratocaster’s volume control is too close to the picking hand, leading to accidental changes in volume mid-song. On the other hand, others think the position of the volume control is perfect – horses for courses.

If you plan on using the Strat mostly for playing hard and heavy music, you might want to consider one of the models factory-equipped with one or more humbuckers.

23/01/2011 1

Tasty Tele-picking by Sami Saarinen

23/01/2011 1

Klassikkokitarat, osa 3: Fender Telecaster

Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.

Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.

Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.

Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.

Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.

Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.

Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.

Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.

Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.

Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.

On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.

Save

23/01/2011 3