Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.
Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.
Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.
Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.
Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.
Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.
Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.
Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.
Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.
Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.
On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.
Kyllä Fender Telecaster on erittäin hyvä ja monipuolinen. Kitaran rakenne on kestävä, Ostin kerran kolmella sadalla markalla seinälle roikkumaan 70 luvulla Albert Järvisen telen jota hän oli yrittänyt rikkoa jollakin keikalla niitä kolhuja voi sanoa kulumisen jäljiksi mitä siinä kitarassa on tänäkin päivänä tele on proidin pojan seinällä. Muutenkin kaiken huollon ja kielien vaihdon osalta kitara on helppohoitoinen. Kaula on jokaiselle kädelle sopiva ja kevyt soittoinen kaikki on sopivan yksinkertaista ja lujaa. Ensimmäisen Fender Telecasterin ostin Helsingistä Fredrikinkadulta vuonna 1975 kitara oli roikkunut vuodesta 73 kaupassa välillä näyteikkunassakin josta kitaraa aina ihailin toisinaan se oli pois ikkunasta ja taas ilmestyi takaisin.
Kerran rohkenin mennä sisään ja koskettaa kitaraa pyysin faijaa käymässä liikkeessa jonka omistajan hän tunsi koska oli tuttu muusikko omistajalle ja sain sen kermanvärisen Fender Telecasterin ostettua änkyttämällä sottelin naapureiden harmiksi kerrostalossa koulun jälkeen Marshallin satasen nupilla ämyrinä Marshallin 4 kertaa 12.
Muutaman vuoden päästä hommasin Gibsonin 335. Välissä on ollut vaikka mitä kitaraa ja bassoa ja on ollut vuosia kun ei ole ollut mitään. Mutta nyt on taas Fender Telecaster ja Gibsonin 339 Curly Custom ja Mesa Boogiet. Rakensin sen Telecasterin uusiksi Seymour Duncanin 59 pikku Humbuckerit ja Bigsby B-5 vibran. Bigsbyn satsin tallaosat oli kyllä huonoa laatua ja jouduin tekemään melkoisia muutoksia se ns. uiva talla on kamala. Trimmasin viritysmittarilla tallan keskimääräisillä asetuksilla kohdalleen ja hionut sen tallan metallin tasaiseksi ja lopuksi 800 vesihioma paperilla lasia vasten. Sitten talla kromatulle aluslevylle ja väänsin puuruuveilla kiinni, että pysyy. Kielien kohdat pitää viilata sulkaviilalla syvemmiksi ja korkeussäätöj ruuvit pitää viilata sopivan pituisiksi ja niihin pitää laittaa ruuvilukitetta muuten ne löystyvät.Lukitteen saa pienellä puhalluslampulla kuumentamalla pois jos haluaa muttaa korkeus.säätöä. Muutenkin sitä tallaa piti hioa, viilata ja rakentaa ei ne kyllä siellä Bigsbyllä ole sitä asiaa juurikaan ajatelleet mutta kampisysteemi on hyvä ja se on muuten parempi kuin yksikään Stratocasterin vibra. Tämä vaan tiedoksi sille kaimalle joka toimii Suomen raudis jengin johto tehtävissä vaara toki on ,että raudis Emma muuttuu Twang/ Surf Emmaksi ja tanssibaanalla menee joraajilta tsengat sekaisin ja stifloista katoo plankki no ainahan voi laittaa rantasandaalit ja hulahula paidat.
Mutta pelkällä ruuvimeisselillä ja poralla ei pärjää asennuksessa. Mutta voin nyt vakuutta ,että toimii aivan mihin vaan soittaa sitten mitä genreä hyvänsä. Sain sen Telecasterin edullisesti kun oli pudonnut telineestä Espanjalaisessa liikkeessä ja myyjä piti puolen tunnin luennon kolhuista. Sanoin myyjälle vaikka luodinreikiä kunhan ei haittaa soittoa. Gibsonia ei voi ostaa ”luodin reiillä” mutta Telecasterin voi. No nyt tähän ”edulliseen” Telecasteriin on uponnut enemmän rahaa kuin Custom pajan 339 Gibsoniin. Mutta ei turhaan seuraavaksi lukittavat virittimet vaikka viritys pysyy hyvin nytkin.
Hei Sam,
Kiitos hyvistä kommenteista!
T: MB