Kategoria: basic knowledge

Classic Guitars, part 9: Fender Jazzmaster and Jaguar

The Fender Jazzmaster was introduced in 1958 as a conscious effort to broaden Fender’s user base and appeal.

The company’s first efforts – the now legendary Telecaster and Stratocaster models – had already proven to be successful, but were then still widely perceived as bright-sounding guitars for Country & Western, as well as early Rock ’n’ Roll. Now Leo Fender and his team were aiming for the more ”serious” guitarists of the Jazz and Easy Listening genres.

Fender kept the standard long Fender-scale (25.5″), but – for the first time – added a rosewood fingerboard. The reasons for the rosewood board were both cosmetic – it looked classier than the lacquered maple of previous models – as well for tonal reasons, with rosewood imbuing the sound with a warmer timbre. The Jazzmaster was also the company’s first guitar with an enlarged version of the Strat-headstock, which was meant to combat dead spots and wolf-tones.

The body was a brand-new design premiering the company’s patented offset waist feature, meant to improve balance, especially when playing seated.

A new, front-mounted vibrato with a softer, spongier action (meant as a direct competitor to Bigsby’s models) was also devised. The vibrato – which worked with a separate, rocking bridge – was easy to adjust from the front, and also featured a locking mechanism for disabling the system (and keeping the guitar in tune even after a string breakage).

The most important changes took place in the electronics of the Jazzmaster: The pickups were clearly Fender’s attempt at getting a Gibson P-90 -type tonality, with the wide and flat coils. The controls featured two different circuits, with the normal circuit offering a 3-way toggle switch, as well as a master volume and tone control. A slide switch on the scratchplate’s upper shoulder engaged the so-called Rhythm Circuit, which switched on only the neck pickup going through its own set of volume and tone controls (above the neck pickup).

After a first wave of enthusiasm over Fender’s new top-of-the-line guitar, the Jazzmaster’s success sadly waned. Most conservative Jazz guitarists wouldn’t touch Fender’s ”plank” with a barge pole, and still considered the sound as too bright, while the company’s usual customers were perfectly happy with their more straightforward Strats and Teles.

The biggest genuine problem with Jazzmasters lies in their singlecoil pickups, which take in a lot of extraneous hum and interference (just like P-90’s do).

Modern players also tend to complain about the vibrato system’s flimsy bridge saddles, although, in fairness, one should note that this is mostly due to our modern light string gauges. The Jazzmaster-vibrato had been designed at a time when ”light gauge” meant an 012-set with a wound g-string.

Today the Jazzmaster’s appeal lies mostly in the alternative field, and not too many name players spring to mind:

Thurston Moore and Lee Ranaldo (Sonic Youth), J Mascis (Dinosaur Jr.), as well as British songwriter Elvis Costello are the most well-known Jazzmaster players.

****

In 1962 Fender took the Jazzmaster as the basis for a brand-new model, geared towards Surf and Pop guitarists – called the Fender Jaguar.

The Jaguar was Fender’s first guitar with 22 frets, and it featured a relatively short scale of 24″ (even shorter than Gibson’s usual 24.75″). The general look stayed in place, but the Jaguar was adorned with glitzy chrome control plates.

Fender took the criticisms over the Jazzmaster-pickups to heart and designed new pickups for the Jaguar. The new units are reminiscent of Strat-pickups, but feature slightly higher coils, as well as metal shielding plates that enclose most of the pickups’ bottom and sides.

The normal/Rhythm-circuit set-up stayed in place, but the normal circuit now featured three slide switches – an on/off-switch for each pickup, plus a ”strangle” switch that cuts all bottom end from the output signal.

The Jaguar originally also came equipped with a detachable mechanical string mute, which wasn’t well-received by guitar players.

Sadly, the Jaguar’s fate followed along the Jazzmaster’s lines – after a first wave of success sales dwindled in the wake of the British Invasion.

The most famous names associated with the Fender Jaguar are Carl Wilson (The Beach Boys), Kurt Cobain (Nirvana) and Johnny Marr (The Smiths, Modest Mouse).

As with the Jazzmaster, the Jaguar has seen a resurgence of sorts over the past few years, with many new and modified versions springing up, such as the Fender Blacktop Jaguar HH.

0

What do the terms ”Gibson 50’s neck” and ”Gibson 60’s neck” mean?

When Gibson overhauled their very successful Les Paul Standard -guitar about ten years ago, it was decided to offer the model with two different neck profiles.

Most Gibson-fans agree that the best Les Paul necks were the ones on the original Sunbursts, produced from 1958 to 1960:

• In 1959 the neck profile was a well-rounded, but not too big D-shape

• In 1960 the profile was changed to a flatter and thinner shape, resulting in a C-profile

These two neck profiles are today represented in Gibson’s 50’s- and 60’s-necks. Their cross-sections look something like this:

****

As most things in life, Gibson’s neck profiles aren’t as simple a matter as the company’s terminology will have us believe:

• The ”50’s neck” should really be called a ”1959”-profile, because earlier in the Fifties Gibson-necks were much fatter.

• The ”60’s neck”, on the other hand, is really an ”early 60’s”-profile, as the company moved on to an even flatter – as well as narrower – profile in the latter part of the Sixties.

But still, Gibson’s current 50s/60s-terminology works well with most players when talking about neck shapes.

****

Gibson’s newest feature on some models is an asymmetrical neck profile, which has a fuller bass side and a thinner treble side.

5

Mitä tarkoittaa ”Gibson 50’s neck” ja ”Gibson 60’s neck”?

Kun Gibson uudisti noin kymmenen vuotta sitten Les Paul Standard -mallinsa, päätettiin tarjota kestosuosikki peräti kahdella eri kaulaprofiililla.

Enemmistö Gibson-faneista on yksimielinen siitä, että firman parhaan tuntuiset Les Paul -kaulat valmistettiin 1950- ja -60-luvun taitteessa:

• vuoden 1959:n kaulaprofiili oli täyteläinen, muttei liian paksu D-muoto

• vuonna 1960 kaulaprofiili muutettiin hieman ohuemmaksi ja tasaisemmaksi – syntyi C-muotoinen profiili

Juuri näitä kaksi Gibson-profiilia tarkoitetaan, silloin kun puhutaan 50’s- ja 60’s-neckistä, ja niiden poikkileikkaukset näyttävät suunnilleen tällaiselta:

****

Kuten monet asiat elämässä, myös nämä kaksi käsitettä yksinkertaistavat hieman monimutkaisemman aihepiirin:

• ”50’s neck” pitäisi kutsua ”1959”-profiiliksi, koska ennen sitä Gibson-kitaroissa kaulaprofiili oli huomattavasti paksumpi.

• ”60’s neck” taas pitäisi nimittää ”early 60’s”-profiiliksi, koska kuuskytluvun toisella puoliskolla kaulat muutettiin vielä ohuemmaksi ja samalla myös kapeammaksi.

Mutta näinkin asia tulee kuitenkin selväksi, ja nämä termit palvelevat valtaosaa kitaristeja mainiosti.

****

Uusin juttu joissakin Gibsoneissa on muuten epäsymmetrinen kaulaprofiili, joka on bassopuolella paksumpi kuin diskanttipuolella.

2

Kitaran virittäminen

Digitaaliset viritysmittarit ovat helpottaneet kitaran virittämistä tuntuvasti. Vielä 1970-luvulla aloittelijoille oli apuvälineinä tarjoilla ainoastaan äänirauta, virityspilli tai huuliharppu.

Tässä kaksi videota virittämisestä:

****

Kielen vire on liian matala

Kieli viritetään oikealle sävelkorkeudelle kääntämällä virittimen nuppia hitaasti vastapäivään.

****

Kielen vire on liian korkea

Kieli viritetään ensin hieman liian matalaksi kääntämällä virittimen nuppia myötäpäivään, minkä jälkeen viritetään ylös oikealle sävelkorkeudelle. Näin kieli ei jää jumiin satulan uraan, mikä voi aiheuttaa vireen yhtäkkistä laskemista kesken soittoa.

0

Kaksi joululahjaideaa

Tässä kaksi ideaa kitaristin joululahjaksi:

The Interactive Gibson Bible (2008)

Dave Hunter

(Jawbone/Outline Press, ISBN 978-1-906002-10-7)

Dave Hunterin kirja on ehkä hieman kuiva, sillä se sisältää kaikkien Gibson-sähkökitaroiden speksit, mutta ostos kannattaa jo pelkästään mukana tulevan, erinomaisen DVDn ansiosta.

DVDllä Dave Hunter ja sessioässä Carl Verheyen esittävät ja soittavat laajan kattauksen vanhoja Gibsoneita 1940-, -50 ja 60-luvuilta.

Tyylipuhdas kitaraporno – sekä silmälle että korvalle!

*******

Jeff Beck – Rock’n’Roll Party (DVD, 2010, Eagle Vision)

Jeff Beckin kunnianosoitus vuonna 2009 kuolleelle Les Paulille on suurella sydämellä toteutettu livetallenne. Beck heitti yhdessä Imelda Mayn, Mayn bändinsä ja usean yllätysvieraan kanssa kaksi upeaa keikkaa Iridium-klubissa, jossa Les Paul soitti vuosia säännöllisesti lähes kuolemaansa saakka.

Tämä levy, joka on saatavilla myös CD-versiona, pitäisi löytyä jokaisen kitaristin kokoelmasta!

0

Kielten korkeus kitaroissa ja bassoissa

Usein kysytään ”oikeita arvoja” kielten korkeudelle kitaroissa ja bassoissa.

Asia ei ole kuitenkin aivan niin helppoa, koska ”oikea” on kielisoittimissakin hyvin subjektiivinen käsite, johon vaikuttavat esimerkiksi seuraavat seikat:

* mensuuri – mitä pidempi mensuuri, sitä matalampi kieli voi olla

* kielten paksuus – paksumpi kieli on samassa virityksessä jäykempi kuin ohut; paksumman kielisatsin saa säädettyä matalammaksi

* viritys – matala viritys tarvitsee korkeammat kielet kuin korkeampi viritys

* soittajan käyttämä voima – varovaisesti soittava kitaristi tai basisti ei tarvitse niin korkeat kielet kuin hyvin voimakkaasti soittava

* omat mieltymykset – itse en kestä lainkaan rämiseviä kieliä, myös sähkösoittimen akustisessa käytössä; toiset voivat hyvinkin elää vähäisillä sivuäänillä (edesmennyt John Entwistle sanoi: ”Hyvin säädetty basso rämisee koko otelaudalla samalla voimakkuudella.”)

***

Omissa soittimissani pidän tämänkaltaiset arvot (mitattuna 12. nauhalla nauhan yläpuolelta kielen alapuoleen):

Sähkökitarat, 010-satsi:

E: 2,2 mm/e: 1,8 mm

_______________

Akustiset kitarat, 012-satsi:

E: 2,5 mm/e: 2,0 mm

_______________

Sähköbasso, pitkä mensuuri, 045-105:

E: 2,8 mm/g: 2,4 mm

_______________

Sähköbasso, lyhyt mensuuri, 045-105:

E: 3,5 mm/g: 3,0 mm

0

Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot

Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.

C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.

****

Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.

Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.

Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.

Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
• sormisoitto

• plektralla

****

Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.

Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.

OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.

Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.

Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.

Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.

Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.

Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.

Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…

Tältä Dreadnought kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.

****

Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.

Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.

****

Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.

Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.

SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.

Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:

• Running Man (Badenius/Berka)

****

1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.

Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).

Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:

• sormisoitto

• plektralla

2

Vibratalla kiinteäksi – Strato-tyylisen vibraton blokkaus

Jotkut kitaristi pitäävät Stratocaster-vibran tuomasta klangista, mutta eivät käytä vibratallaa lainkaan (esimerkiksi Eric Clapton).

Kelluvaksi säädetty vibratalla – siis sellainen talla, joka mahdollistaa kammen alaspainamisen lisäksi myös ylösvetämistä – usein hankaloittaa myös kielten venymistä.

On kaksi lääkettä tähän ilmiöön:

• Vibran voi varustaa viidellä jousilla ja säätää jousipidikkeen ruuvit niin, että vibran pohjalevy makaa rungon päällä (viritä ennen säätämistä kielet puolitoista askelta alas). Tämän jälkeen joutuu tavallisesti säätämään kielten korkeutta ja/tai intonaatiota uudestaan tallapaloista. Tämän proseduurin etu on, että kammella saa yhä painettua vibraa alaspäin, mutta kielten venymistä ei enää muuta tallan asentoa.

• Jos vibratoa ei todellakaan halua käyttää, kannattaa ensin säätää jousipidikkeen niin, että pohjalevy makaa rungon päällä (viritä ennen säätämistä kielet puolitoista askelta alas). Sitten valmistetaan keskikovasta puusta palikan, joka sopii tarkasti vibrablokin ja rungon väliin, ja estää näin blokin liikumista. Tämän jälkeen joutuu tavallisesti säätämään kielten korkeutta ja/tai intonaatiota uudestaan tallapaloista. Tämänkaltainen blokkaus voi lisätä kitarasoundiin hieman sustainea. Kannattaa muuten toimenpiteen jälkeen varastoida kammen erillään kitarasta, ettei joku muu erehdy käyttämään blokattua vibraa – kampi voi silloin murtua.

0

Squier Musicmaster Bass – Sounds!

The Squier Vista Musicmaster Bass (introduced in 1997) has been produced only for a short time, despite having been one of the best bang-for-the-buck-machines in the stable.

The original Fender Musicmaster Bass from 1971 was Fender’s most inexpensive short-scale bass at the time (probably ever). Many were sold as part of a two-piece set, which included a low-powered practice amp.

Squier’s version was one of the company’s first instruments made in China, and featured several genuine improvements over the Fender original.

The Squier features through-body stringing resulting in better sustain.

Instead of the Fender’s spartan two-saddle bridge, here we have an intonation-friendly four saddle bridge.

The headstock is finished in the same tasty seafoam green as the body.

The decent, full-sized tuners are good replicas of 1970s Schallers.

The best bit, though, is the Squier Vista Musicmaster Bass’ pickup. The Fender had been equipped with a rather weak Strat-style pickup. The Squier went for the singlecoil Precision Bass pickup, that had been on the first P-Basses (1951-56) – the result is a very healthy output and a full-bodied sound.

I used a Sans Amp Bass Driver for the Pro Tools -soundbites:

Musicmaster/fingerstyle

Musicmaster/plectrum

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Squier’s current bass lineup includes the Bronco Bass, which is clearly derived from the Musicmaster. The Bronco’s bridge is the 70s two-saddle type and the pickup comes from a guitar (!) – it’s a Bullet-series Strat-pickup.

0

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑