Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot

Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.

C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.

****

Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.

Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.

Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.

Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
• sormisoitto

• plektralla

****

Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.

Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.

OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.

Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.

Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.

Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.

Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.

Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.

Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…

Tältä Dreadnought kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.

****

Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.

Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.

****

Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.

Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.

SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.

Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:

• Running Man (Badenius/Berka)

****

1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.

Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).

Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:

• sormisoitto

• plektralla