Classic Guitars, part 8: Gibson Firebird
This piece could also have been titled ”The Firebird: A famous enigma”, as the Gibson Firebird is the least well-known of the company’s classic solid body electrics. The reason for this relative lack in interest is down to the short production run of the original series, as well as the fact that only a few famous guitarists have used a Firebird as their main axe.
The Firebird/Thunderbird-line of guitars and basses was the 1963-version of the ”Let’s beat Fender”-game that Gibson started in 1958 with the Flying V and the Explorer. Gibson’s then-president Ted McCarty wanted to come out with a snazzy guitar that proved that a) Gibson wasn’t a behind-the-times, old-fashioned company of old farts, and b) could compete with Fender’s current glitzy offerings (the Jazzmaster and the Jaguar) in the looks stakes.
This time McCarty looked for help from outside the guitar industry. He hired renowned car designer Ray Dietrich to design a guitar purely from a designer’s viewpoint. What Dietrich finally came up with is now known as the ”reverse-body” Firebird-line (see picture above). These guitars (and their Thunderbird bass-brethren) are called ”reverse”, because, contrary to tradition (and ergonomical logic), the bass side of the body leans away from the neck, while the treble side is longer on the neck-facing side.
Gibson decided on a novel way (for them) of building the guitar: reverse Firebirds feature a through-neck construction, with the neck and the body’s central section being crafted from the same laminated mahogany/walnut blank. The body wings are made from mahogany, while the tuners are very interesting back-facing machines.
The original run (1963–’65) of reverse Firebird-guitars comprised four models:
• Firebird I: one mini-humbucker in bridge position, unbound rosewood fretboard, dot inlays, wraparound bridge
• Firebird III: two mini-humbuckers, bound rosewood fretboard, dot inlays, dot inlays, wraparound bridge, simple vibrato
• Firebird V: two mini-humbuckers, bound rosewood fretboard, trapezoid (crown) inlays, long engraved Gibson Vibrola
• Firebird VII: three mini-humbuckers, bound ebony fretboard, pearl block inlays, long engraved Gibson Vibrola, gold-coloured hardware
The standard finish was sunburst, but as as a Gibson-first, the Firebirds were also offered in a range of custom finishes, which weren’t very popular with the dealers, though.
****
Sadly, the reverse Firebirds weren’t selling very well. And then, when Fender started claiming Gibson had infringed on their ”offset waist”-patent and threatened a law suit, McCarty’s team decided on a swift redesign, which looked like this:
The non-reverse Firebirds (1965–’69) looked even more like a Fender-design, and abandoned the through-neck in favor of Gibson’s conventional set neck-joint. The Firebird I and III now sported P-90-pickups – two on the I and three on the III – while the Firebird V and VII stuck to their mini-humbuckers. All non-reverse models featured unbound rosewood fingerboards with dot inlays.
The non-reverse ’Birds didn’t set the guitar-playing world on fire either, so the company axed the series in 1969.
****
****
Since the mid-70s there have been plenty of reissues, as well as updated Firebird-models, but these clear-sounding guitars still tend to find favour with only a small clientele, compared to the rest of Gibson’s classics.
The best known users of Gibson Firebirds were/are Johnny Winter, Phil Manzanera (Roxy Music), Brian Jones (Rolling Stones), Clarence ”Gatemouth” Brown and Allen Collins (Lynyrd Skynyrd).
Kaksi joululahjaideaa
Tässä kaksi ideaa kitaristin joululahjaksi:
The Interactive Gibson Bible (2008)
Dave Hunter
(Jawbone/Outline Press, ISBN 978-1-906002-10-7)
Dave Hunterin kirja on ehkä hieman kuiva, sillä se sisältää kaikkien Gibson-sähkökitaroiden speksit, mutta ostos kannattaa jo pelkästään mukana tulevan, erinomaisen DVDn ansiosta.
DVDllä Dave Hunter ja sessioässä Carl Verheyen esittävät ja soittavat laajan kattauksen vanhoja Gibsoneita 1940-, -50 ja 60-luvuilta.
Tyylipuhdas kitaraporno – sekä silmälle että korvalle!
*******
Jeff Beck – Rock’n’Roll Party (DVD, 2010, Eagle Vision)
Jeff Beckin kunnianosoitus vuonna 2009 kuolleelle Les Paulille on suurella sydämellä toteutettu livetallenne. Beck heitti yhdessä Imelda Mayn, Mayn bändinsä ja usean yllätysvieraan kanssa kaksi upeaa keikkaa Iridium-klubissa, jossa Les Paul soitti vuosia säännöllisesti lähes kuolemaansa saakka.
Tämä levy, joka on saatavilla myös CD-versiona, pitäisi löytyä jokaisen kitaristin kokoelmasta!
Klassikkokitarat, osa 7: Gibson ES-175
Pisin jatkuvassa tuotannossa ollut Gibson-sähkökitara on Gibson ES-175.
Kun sitä esiteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1949 malli oli varustettu ainoastaan yhdellä P-90-mikrofonilla, joka sijaitsi lähellä kaulaa. Koska ES-175 oli alusta asti tarkoitettu sähköistettuksi jazzkitaraksi, runkoa rakennettiin muottiin prässätystä vaahteravanerista, eikä kokopuusta. Kitaran kaula on mahongista ja reunalistoitettu otelauta on palisanteria.
Ensimmäisinä vuosina kitaran talla oli kokonaan puusta, mutta 1950-luvun loppupuolesta lähtien on käytetty lähes aina Tune-o-matic-tallaa.
ES-175-mallissa esintyvät kaksi erilaista kieltenpidinmallia: ensimmäisissä tuotantomalleissa oli trapetsin muotoinen kieltenpidin (katso Gibsonia ylhäällä), myöhemmin kitara sai ihan oman mallinsa, jonka näkyy Epiphonen ES-175-versiossa. Molemmat versiot käytettiin vaihtelevasti 1970-luvusta lähtien.
Vuonna 1953 syntyi se varsinainen klassikko – kahdella mikrofonilla varustettu ES-175D. Vuodelta 1957 lähtien humbuckerit kuuluvat molemman mallin vakiovarusteisiin.
Vuonna 1971 lopetettiin yksimikrofonisen version sarjatuotantoa, ja kaksimikkisesta mallista tuli ES-175, ilman D:tä.
ES-175 on orkesterikitaroiden klassikko – kitara, joka on yhä monen orkesterikitaran esikuva.
Yes-yhtiön Steve Howe on rock-piireissä mallin tunnetuin käyttäjä.
Vuosina 1952-’58 oli ES-175:lla myös hieman näyttävämpi sisarmalli, nimeltään ES-295:
ES-295 on periaatteessa sama kitara kuin ES-175, paitsi että se on kokonaan kullanvärinen, muoviosat ovat valkoisia, ja alussa ES-295:llä oli alkuperäisen Les Paul -mallin pitkä trapetsitalla.
Monien mielestä ES-295 on se ”Elvis-malli”, koska Presleyn alkuperäinen kitaristi, Scotty Moore, käytti tätä soitinta usein.
Classic Guitars, part 7: Gibson ES-175
The Gibson ES-175 is the Gibson guitar, that has been in continuous production for the longest.
When it was first introduced in 1949 it was a single-pickup model, with a P-90 in the neck position. The ES-175 was meant to be an electric Jazz-guitar from the start, so the body was constructed from laminated, pressed maple, instead of featuring a solid carved top. The neck is mahogany and the bound fingerboard made from rosewood.
For the first few years the guitar was equipped with a pre-compensated ebony bridge, later models feature a tune-o-matic bridge.
Two different tailpieces can be found on an ES-175: at first it featured a trapeze, like the Gibson at the top, later models were equipped with the special T-shaped tailpiece of the Epiphone below, but since the 1970s both types have been used on and off.
In 1953 the original ES-175 was joined by the now classic two-pickup model, the ES-175D. From 1957 onwards both models have been equipped with humbucking pickups.
In 1971 the single-pickup model was deleted from Gibson’s range, and the two-pickup model’s designation thus changed to ES-175 without the ”D”.
The ES-175 is an absolut classic among full-body Jazz-guitars, and its has become the yardstick most newcomers have to live up to.
In Rock-circles Steve Howe of Yes is by far the most famous user.
From 1952 to ’58 the ES-175 also had a foxier sister, called the ES-295:
The ES-295 is built exactly like an ES-175, except for the all-gold finish, the cream pickguard, and the fact that the original incarnation featured the long Les Paul -trapeze-bridge.
Most people associate this model with early Rock’n’Roll as well as Country-music. Elvis Presley’s original guitarist, Scotty Moore, was often spotted with an ES-295.
George Benson – loistava kitaristi ja kaunis kitara
George Bensonin biisi Breezin’ on mielestäni yksi onnistuneimmista crossovereista, jossa jazz- ja pop-musiikki elävät sulassa sovussa. Komppi groovaa ja melodia kulkee kevyesti – loistava.
Pidin myös aina George Bensonin kitarasta. Ibanez George Benson -malli (GB-10) on klassikko, ja se oli ensimmäinen kitara, jonka kokeilin nuorena soitinliikkeessä 1970-luvun loppupuolella. Se oli yksi ensimmäisistä japanilaisista kitaroista, jotka todistivat, että laadukas kitara ei välttämättä tarvitse tulla USA:sta tai Euroopasta. Erikoista GB-10:ssä on sen – perinteistä orkesterikitaraa nähden – pienempi runko.
George Benson – cool crossover and nice guitar
George Benson’s track Breezin’ must be one of the most successful cases of a Jazz-artist crossing over into the Pop realm. The track grooves and the music seems to flow effortlessly – magic.
I always fancied his guitar, too. The classic Ibanez George Benson -model (GB-10) was the first electric guitar I ever picked up and played at my local guitar shop in the late Seventies. It was one of the models that proved that a Japanese guitar could really be a quality instrument. An excellent scaled-down take on the classic jazz guitar format.
Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot
Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.
C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.
****
Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.
Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.
Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.
Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
• sormisoitto
****
Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.
Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.
OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.
Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.
Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.
Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:
****
Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.
Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.
Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.
Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…
Tältä Dreadnought kuulostaa:
****
Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.
****
Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.
Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.
****
Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.
Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.
SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.
Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:
• Running Man (Badenius/Berka)
****
1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.
Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).
Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:
Tokai LC-85 Ltd Ed – parempi kuin alkuperäinen?
Ovelien vaihtokauppojen ansiosta yksi minun pojista on saanut ostettua itselleen Tokai LC-85 -kitaran.
LC-85-malli on yksi firman kalleimmasta kitaroista, joita valmistetaan Japanissa käsityöllä. Tämä Tokai on ”kunnianosoitus” kahdella humbuckerilla varustetulle Gibson Les Paul Custom -kitaralle.
Limited edition -version yksiosainen mahonkikaula on viimeistelty öljyämällä, tavallisissa malleissa se on lakattu kiiltävän mustaksi.
Eebenpuiseen otelautaan on asennettu 22 jumbo-kokoista nauhaa, sekä neliskulmaisia otemerkkejä helmiäisjäljitelmästä. Juha Lottonen on oston jälkeen hionut soittimen nauhat ja asentanut kitaralle uuden satulan luusta.
Runko on valmistettu perinteisellä tavalla: paksun mahonkisen takaosan päälle on liimattu vaahterakansi. Mustavalkoinen reunaloitus näyttää kyllä juhlavalta.
Käytetyn kitaran kultaisilla metalliosilla on asiaankuuluvat kulumanjäljät, niin kutsuttu ”patina”. Tallaksi on valittu Gotohin tune-o-matic. Mikrofonit taas ovat Tokain omia, vintage-tyylisiä PAF-Vintage Mark II -malleja.
Ja tässä kuvassa näkyy LC-85:n Gotoh-virittimiä…
Tämän kitaran soitettavuus on ensiluokkainen – kevyt ja notkea.
Tokain PAF-tyyliset mikrofonit kuulostavat isoilta ja eloisilta, ja niissä on maltillinen teho. Tästä syntyy fantastinen humbucker-soundi, jolla on oiva annos pirteyttä, kiitos vaahterakannen (jonka alkuperäinen Les Paul Custom sai vasta 1960-luvun loppumetreillä) ja eebenpuisen otelaudan.
Ainoastaan hieman jäykässä, laatikkomaisessa kytkimessä olisi mielestäni vielä pikkusen parantumisen varaa.
Aion lisätä lähipäivinä vielä esimerkkisoundeja blogille…
Tokain maahantuoja on Suomessa Musamaailma. Uusimmassa Riffi-lehdessä (6/2011) on mukana monisivuinen Tokai-liite!
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 