Kategoria: perustietoa

What do the terms ”Gibson 50’s neck” and ”Gibson 60’s neck” mean?

When Gibson overhauled their very successful Les Paul Standard -guitar about ten years ago, it was decided to offer the model with two different neck profiles.

Most Gibson-fans agree that the best Les Paul necks were the ones on the original Sunbursts, produced from 1958 to 1960:

• In 1959 the neck profile was a well-rounded, but not too big D-shape

• In 1960 the profile was changed to a flatter and thinner shape, resulting in a C-profile

These two neck profiles are today represented in Gibson’s 50’s- and 60’s-necks. Their cross-sections look something like this:

****

As most things in life, Gibson’s neck profiles aren’t as simple a matter as the company’s terminology will have us believe:

• The ”50’s neck” should really be called a ”1959”-profile, because earlier in the Fifties Gibson-necks were much fatter.

• The ”60’s neck”, on the other hand, is really an ”early 60’s”-profile, as the company moved on to an even flatter – as well as narrower – profile in the latter part of the Sixties.

But still, Gibson’s current 50s/60s-terminology works well with most players when talking about neck shapes.

****

Gibson’s newest feature on some models is an asymmetrical neck profile, which has a fuller bass side and a thinner treble side.

5

Mitä tarkoittaa ”Gibson 50’s neck” ja ”Gibson 60’s neck”?

Kun Gibson uudisti noin kymmenen vuotta sitten Les Paul Standard -mallinsa, päätettiin tarjota kestosuosikki peräti kahdella eri kaulaprofiililla.

Enemmistö Gibson-faneista on yksimielinen siitä, että firman parhaan tuntuiset Les Paul -kaulat valmistettiin 1950- ja -60-luvun taitteessa:

• vuoden 1959:n kaulaprofiili oli täyteläinen, muttei liian paksu D-muoto

• vuonna 1960 kaulaprofiili muutettiin hieman ohuemmaksi ja tasaisemmaksi – syntyi C-muotoinen profiili

Juuri näitä kaksi Gibson-profiilia tarkoitetaan, silloin kun puhutaan 50’s- ja 60’s-neckistä, ja niiden poikkileikkaukset näyttävät suunnilleen tällaiselta:

****

Kuten monet asiat elämässä, myös nämä kaksi käsitettä yksinkertaistavat hieman monimutkaisemman aihepiirin:

• ”50’s neck” pitäisi kutsua ”1959”-profiiliksi, koska ennen sitä Gibson-kitaroissa kaulaprofiili oli huomattavasti paksumpi.

• ”60’s neck” taas pitäisi nimittää ”early 60’s”-profiiliksi, koska kuuskytluvun toisella puoliskolla kaulat muutettiin vielä ohuemmaksi ja samalla myös kapeammaksi.

Mutta näinkin asia tulee kuitenkin selväksi, ja nämä termit palvelevat valtaosaa kitaristeja mainiosti.

****

Uusin juttu joissakin Gibsoneissa on muuten epäsymmetrinen kaulaprofiili, joka on bassopuolella paksumpi kuin diskanttipuolella.

2

Kaksi joululahjaideaa

Tässä kaksi ideaa kitaristin joululahjaksi:

The Interactive Gibson Bible (2008)

Dave Hunter

(Jawbone/Outline Press, ISBN 978-1-906002-10-7)

Dave Hunterin kirja on ehkä hieman kuiva, sillä se sisältää kaikkien Gibson-sähkökitaroiden speksit, mutta ostos kannattaa jo pelkästään mukana tulevan, erinomaisen DVDn ansiosta.

DVDllä Dave Hunter ja sessioässä Carl Verheyen esittävät ja soittavat laajan kattauksen vanhoja Gibsoneita 1940-, -50 ja 60-luvuilta.

Tyylipuhdas kitaraporno – sekä silmälle että korvalle!

*******

Jeff Beck – Rock’n’Roll Party (DVD, 2010, Eagle Vision)

Jeff Beckin kunnianosoitus vuonna 2009 kuolleelle Les Paulille on suurella sydämellä toteutettu livetallenne. Beck heitti yhdessä Imelda Mayn, Mayn bändinsä ja usean yllätysvieraan kanssa kaksi upeaa keikkaa Iridium-klubissa, jossa Les Paul soitti vuosia säännöllisesti lähes kuolemaansa saakka.

Tämä levy, joka on saatavilla myös CD-versiona, pitäisi löytyä jokaisen kitaristin kokoelmasta!

0

Kielten korkeus kitaroissa ja bassoissa

Usein kysytään ”oikeita arvoja” kielten korkeudelle kitaroissa ja bassoissa.

Asia ei ole kuitenkin aivan niin helppoa, koska ”oikea” on kielisoittimissakin hyvin subjektiivinen käsite, johon vaikuttavat esimerkiksi seuraavat seikat:

* mensuuri – mitä pidempi mensuuri, sitä matalampi kieli voi olla

* kielten paksuus – paksumpi kieli on samassa virityksessä jäykempi kuin ohut; paksumman kielisatsin saa säädettyä matalammaksi

* viritys – matala viritys tarvitsee korkeammat kielet kuin korkeampi viritys

* soittajan käyttämä voima – varovaisesti soittava kitaristi tai basisti ei tarvitse niin korkeat kielet kuin hyvin voimakkaasti soittava

* omat mieltymykset – itse en kestä lainkaan rämiseviä kieliä, myös sähkösoittimen akustisessa käytössä; toiset voivat hyvinkin elää vähäisillä sivuäänillä (edesmennyt John Entwistle sanoi: ”Hyvin säädetty basso rämisee koko otelaudalla samalla voimakkuudella.”)

***

Omissa soittimissani pidän tämänkaltaiset arvot (mitattuna 12. nauhalla nauhan yläpuolelta kielen alapuoleen):

Sähkökitarat, 010-satsi:

E: 2,2 mm/e: 1,8 mm

_______________

Akustiset kitarat, 012-satsi:

E: 2,5 mm/e: 2,0 mm

_______________

Sähköbasso, pitkä mensuuri, 045-105:

E: 2,8 mm/g: 2,4 mm

_______________

Sähköbasso, lyhyt mensuuri, 045-105:

E: 3,5 mm/g: 3,0 mm

0

Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot

Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.

C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.

****

Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.

Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.

Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.

Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
• sormisoitto

• plektralla

****

Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.

Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.

OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.

Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.

Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.

Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.

Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.

Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.

Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…

Tältä Dreadnought kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.

****

Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.

Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.

****

Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.

Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.

SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.

Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:

• Running Man (Badenius/Berka)

****

1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.

Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).

Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:

• sormisoitto

• plektralla

2

Vibratalla kiinteäksi – Strato-tyylisen vibraton blokkaus

Jotkut kitaristi pitäävät Stratocaster-vibran tuomasta klangista, mutta eivät käytä vibratallaa lainkaan (esimerkiksi Eric Clapton).

Kelluvaksi säädetty vibratalla – siis sellainen talla, joka mahdollistaa kammen alaspainamisen lisäksi myös ylösvetämistä – usein hankaloittaa myös kielten venymistä.

On kaksi lääkettä tähän ilmiöön:

• Vibran voi varustaa viidellä jousilla ja säätää jousipidikkeen ruuvit niin, että vibran pohjalevy makaa rungon päällä (viritä ennen säätämistä kielet puolitoista askelta alas). Tämän jälkeen joutuu tavallisesti säätämään kielten korkeutta ja/tai intonaatiota uudestaan tallapaloista. Tämän proseduurin etu on, että kammella saa yhä painettua vibraa alaspäin, mutta kielten venymistä ei enää muuta tallan asentoa.

• Jos vibratoa ei todellakaan halua käyttää, kannattaa ensin säätää jousipidikkeen niin, että pohjalevy makaa rungon päällä (viritä ennen säätämistä kielet puolitoista askelta alas). Sitten valmistetaan keskikovasta puusta palikan, joka sopii tarkasti vibrablokin ja rungon väliin, ja estää näin blokin liikumista. Tämän jälkeen joutuu tavallisesti säätämään kielten korkeutta ja/tai intonaatiota uudestaan tallapaloista. Tämänkaltainen blokkaus voi lisätä kitarasoundiin hieman sustainea. Kannattaa muuten toimenpiteen jälkeen varastoida kammen erillään kitarasta, ettei joku muu erehdy käyttämään blokattua vibraa – kampi voi silloin murtua.

0

*** Mustang Bass *** New for 2011 *** Uutuusmalli ***

Squier have just released their cost-conscious version of Fender’s Mustang Bass.

The Mustang Bass – originally introduced in 1966 – was Fender’s first short-scale bass.

Famous users have included Denny Laine (Wings) and Bill Wyman (Rolling Stones).

Squierin uusin basso on edullinen versio Fenderin Mustang-bassosta.

Alkuperäinen Mustang Bass vuodelta 1966 oli firman ensimmäinen lyhytskaalainen bassomalli.

Nimekkäät soittajat olivat esimerkiksi Denny Laine (Wings) ja Bill Wyman (Rolling Stones).

1

Basic Knowledge: Guitar Controls

Traditionally electric guitars are equipped with two types of controls: A volume control adjusts the signal level, while a tone control usually controls the signal’s brightness.

Both controls use the same, basic electronic component – the potentiometer (or pot), an adjustable resistor with three contacts.

A horseshoe-shaped track of electrically resistant material (often graphite) runs between the pot’s two outer contacts. The middle contact is wired to a wiper which runs on top of this resistant track, and which is mechanically connected to the pot’s shaft.

^^^^

In a volume control the incoming signal is usually connected to one of the outer contacts, while the other end of the resistant track is connected to earth (=ground).

Because a current will always choose the path of least resistance, the closer the wiper is to the track’s input side the louder the signal will be. The closer the wiper gets to the other end of the track the more signal will go to ground, as the resistance between the wiper and the earthed contact is becoming more and more negligible. Sending audio to ground basically means junking it.

^^^^

In a tone control a capacitor is used as an audio filter (generally) in front of the pot to skim off the treble (=top end) of the signal. Only the treble content is then fed through the pot, with the wiper’s position determining the amount of top end that is ”flushed down the drain” by being sent to earth.

In many Gibsons (like the Les Paul or the SG) the signal is first fed through the filtering capacitor before it arrives at the control pot’s contact.

Most other guitars (for example Fender models) have the capacitor connected between the pot’s output and earth (ground).

Save

0

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑