Epiphone Casino – lempikitarani

Omistamastani kitaroista Epiphone Casino on se jolla soitan eniten.

Mallilla on myös ollut tärkeä paikka Beatles-yhtiön soundissa Help-albumista eteenpäin – bändin kaikki kolme kitaristit omistivat kyseisen mallin. Paul McCartney on usein kertonut haastatteluissa, että Casino on hänen lempisoittimensa.

Epiphone Casino ES-230TD on kitaran alkuperäinen mallitunnus, ja se oli firman vastine Gibsonin ES-330-mallille.

Gibson oli ostanut Epiphone-yrityksen 1950-luvun loppupuolella, ja siirtänyt tuotantoa oman tehtaansa läheisyyteen Kalamazoohon. Nykyään Epiphone on Gibsonin edullinen brändi, ja soittimet rakennetaan lähes kaikki Kiinassa.

Oma Casinoni on varhaisen 2000-luvun tuotantoa Koreasta. Alun perin kitarassa oli kiiltävä viimeistely, mutta ystäväni Sebastian Bunge (Soundhaus Lübeck) muutti sitä hiekkapaperilla Lennon-tyyliseksi mattaksi asiakkaan pyynnöstä. Samalla hän vaihtoi soittimeen paremmat P-90 mikrofonit, jotka tulivat Göldoltä.

Vaikka Casino näyttää samankaltaiselta puoliakustiselta kitaralta kuin Gibsonin ES-335/-345/-355, on sen runko kuitenkin täysin ontto (niin kuin myös Gibson ES-330:ssä). Rungosta puuttuu puoliakustisen kitaran keskipalkki vaahterasta, minkä takia Casinon mahonkikaula on liimattu vanerirunkoon jo 16:n nauhan kohdalla.

60-luvun originaaleissa kaula on yksiosainen, mutta minun kitarassa on tyypillinen korealainen kolmiosainen kaula, yhdestä pitkästä osasta, johon on liitetty kaulan korko sekä viritinlapa (liitoskohta on hieman E-virittimien alapuolella).

Ensimmäisillä Casinoilla oli – ainakin minun mielestä – kömpelön näköiset, leveät Gibson-tyyliset lavat. Vuonna 1965 muutetiin muotoa kauniimpaan tiimalasi-kaltaiseen tyyliin.

Kitarani on helpposoittoinen ja soundiltaan presiis mitä odotin. ”Minulla on tässä jotain, mitä voisi kiinnostaa sinua”, Sebastian sanoi – ja hän oli oikeassa! Soitin Casinon Soundhausissa Fender ’65 Deluxe reissue -kombon läpi, ja sointi oli juuri kuin Lennonin soundi Apple-talon katossa silloin tammikuun 1969 lopussa (OK, tiedän, että Johnilla oli Twin…).

Rakastan tätä kitaraa! Soitan Casinoni esimerkiksi tässä.

Yläoleva juttu on otettu minun toisesta blogista.

__________________________________________________________

Juttuni allaolevista kahdesta kaunottareista – Gibson ES-330L ja Epiphone Inspired By Revolution Casino – julkaistiin Riffi-lehden numerossa 4/2010.

25/01/2011 0

I Love My Epiphone Casino

One of my all-time favourite guitars is the Epiphone Casino. It is the ultimate Beatle-guitar – all three guitar-playing Beatles have owned and played this model. Paul McCartney still rates the Casino as his personal favourite.

Originally called the Epiphone Casino ES-230TD it was the sister model to Gibson’s ES-330. Gibson had bought (the then US-firm) in the mid 1950s and produced Epiphone models alongside their own line in Kalamazoo (Michigan). Nowadays the Epi brand serves as Gibson’s cost-conscious line and the production has long been moved to the Far East (mostly China).

My Casino is an early Noughties Korean-manufactured guitar. Originally a natural (gloss) finished model, it has been Lennon-ised by my friend Sebastian Bunge of Soundhaus Lübeck (Germany). He dulled down the finish (at which point the serial number went missing) and installed higher quality P-90 pickups made by Göldo.

Although the Casino shares the double-cutaway thinline body of Gibson’s ES-335/-345/-355, it is nonetheless a completely hollow bodied model (like the ES-330). There is no maple centre block running the length of the plywood maple body, which is why the neck joint is at the 16th fret.

While the originals had one-piece mahogany necks, my guitar comes with a three-piece neck. Basically, the neck is one piece, save for an added bit to make up the height of the neck heel, as well as the headstock, which is joined to the rest north of the saddle/wrist area (not scarf-joined beneath the 2nd fret!).

While the first Casinos from the late 1950s/early 60s feature (rather ugly) wide Gibson-type headstocks, all post-65 models come with the much more distinctive Epi-hourglass design.

This guitar plays like a dream and sounds like it should. Sebastian pulled it out of its case and said ”I think you might be interested in this!” – damn right I was. He plugged the guitar into a Fender ’65 Deluxe reissue, and it sounded exactly like John on the Apple-building roof in January 1969 (OK, so John had played a Twin…).

I love this guitar. One example of myself playing the Epiphone Casino can be found here.

This post has been originally posted on my other blog in 2008.

__________________________________________________________

My review of these two beauties – the Gibson ES-330L and the Epiphone Inspired By Revolution Casino – can be found in Riffi Magazine’s issue 4/2010.

25/01/2011 2

Klassikkokitarat, osa 2: Gibson Les Paul

Kun Fender Esquire- ja Telecaster-kaksikko ilmestyi vuonna 1950, suuri enemmistö kitarajavalmistajia nauroi kalifornialaisen pikkupajan tuotokset nähtyään. Perinteikäiden firmojen edustajat halveksivat Fenderin ”WC:n istuimet”.

Melko pian huomattiin, että uuden pelaajan tuotteet alkoivat pikkuhiljaa myydä countrykitaristien piireissä.

Gibson Guitarsin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, huomasi myös asian, ajatteli että olisi parasta, jos Gibsonilla olisi omaa vastausta tähän haasteeseen.

Ja tästä vastauksesta tuli maailman myydyin nimikkokitara – Gibson Les Paul Standard.

Les Paul oli 50-luvulla erittäin suosittu kitaristi, joka oli vapaa-aikana myös keksijä.

Luonnollisesti Gibson loi oman näköisen kitaran, jolla on perinteinen liimattu kaula ja kaksikerroksinen runko kauniisti kaarevalla kannella. Kaula ja rungon takaosa veistettiin mahongista, reunalistoitettu otelauta oli palisanterista ja kansi vaahterasta.

Ensimmäinen versio oli varustettu kahdella P-90-mikrofoneilla ja vaahterakansi oli kullanvärinen. Tämän version soundi on hieman pehmeämpi kuin tavallisesti Fendereissä, mutta kuitenkin yllättävän jäntevä.

Varsinnaiseksi klassikoksi nousi kuitenkin vasta vuoden 1957 tulkinta aiheesta, joka on varustettu kahdella humbuckerilla ja viimeistelty kauniilla liukuvärityksellä.

Uudistetun version soinnissa oli nyt selvästi enemmän potkua ja lämpöä, mikä myöhemmin 60-luvulla auttoi kitaristejä loputomman sustainin metsästämisessä.

Hieman näyttävämpi musta (tai valkoinen) Les Paul Custom -mallikin on jo pitkään monien rock- ja metallikitaristien suosiossa (mm. Keith Richards, Randy Rhoads, Zakk Wylde).

Aloittelijan näkökulmasta Les Paul -kitaran hyvät puolet ovat sen kiinteä talla, jonka ansiosta virittäminen on helpompaa kuin esim. Stratocasterilla, ja Gibsonin pikkuisen lyhyempi mensuuri sekä loiva otelaudan kaarevuus, jotka tekevät kielten venytymisestä tuntuvasti helpompaa.

Huonoja puolija ovat Les Paul -kitaroiden suurempi paino, kun niitä vertaa Fender Stratocaster- tai Telecaster-malliin. Kaikissa Gibson-kitaroissa on myös taakse kallistuva viritinlapa, joka voi mennä helpompi rikki, jos kitaraa pudotetaan. Gibsonin tai kopion ostaessa kannatta siis hankkia myös ainakin paksusti topatun kuljetuskassin tai, jos budjetti salli, oikean kitaralaukun, jos sellainen ei kuulu hintaan.

22/01/2011 1

Guitar pickup types – the basics

Almost all pickups found on electric guitars are based on electromagnetic induction, which means creating an electrical current by using a changing magnetic field and a coil of copper wire.

In contrast to a dynamo or a power generator, both the magnet and the coil are stationary in a guitar pickup. Here the guitar string’s vibrations ”mix up” the magnetic field and cause a current to flow.

The resulting weak electrical signal passes through the guitar’s controls and – via the lead – on to the guitar amplifier, where the signal is amplified, so it can drive a speaker.

While virtually all pickups follow the same basic principles they are generally divided up into four types according to their different build:

* singlecoil pickups

* P-90

* humbucking pickups

* active pickups

****

The singlecoil pickup

The singlecoil pickup is the oldest and most basic pickup type of all. The most common singlecoils are the ones used in Fender Telecaster and Stratocaster -guitars, where six slug magnets are stuck into two plates made from vulcanised fibre. The coil is then wound around the magnets.

These slim and tall pickups tend to have a bright, cutting sound.

Check out these examples:

Telecaster clean

Telecaster drive

****

The P-90

The P-90 is the oldest Gibson-pickup still in regular use. Even though the P-90 is also a singlecoil pickup, it is put into its own category due to its different build.

Here the coil is wound around a plastic coil former with two oblong magnets stuck on underneath. The coil is much flatter and wider than a Fender-style singlecoil.

A wider coil isn’t able to pick up high frequencies (treble) as well as a narrow one, which is why a P-90 generally has a more middly tone than a Fender-singlecoil:

LP Junior clean

LP Junior drive

The P-90 is build in two main versions. For installation on semi-solid guitars a bottom-plate with installation brackets is used in combination with the so-called dog ear -cover. On solidbody guitars the P-90 is mostly installed with two long screws through the top of the unit, and a smaller ”soap bar” cover is used.

****

The humbucker

Singlecoil pickups sound great, but they all have one problem in common – they pick up noise from transformers, fluorescent lights, computer monitors, DVD-players etc, because a copper coil always acts as an antenna.

In the mid-1950 engineers started to develop ideas for noise-free guitar pickups. These days the anoraks like to debate who came first – Ray Butts, who invented the Filtertron-pickup for Gretsch, or Gibson’s Seth Lover.

In any case, in the end Gibson’s unit became the de facto industry standard.

The Gibson-type has two coils arranged next to each other, with a single oblong magnet stuck underneath, between the coils and the pickup’s bottom plate. Because the coils are wound in opposite directions, but their magnetic polarity is different, the noise is cancelled out while the guitar string’s vibration is picked up.

The original pickups were built with metal covers, but in the mid-Sixties some Blues-players (for example Eric Clapton) discovered you could squeeze out a few more drops of treble once the cover is removed (don’t try this at home, you can easily ruin the pickup).

Thanks to its twin coils a humbucker generally sounds bigger and fatter than a singlecoil, which is great for achieving overdriven and distorted tones.

This is what a typical humbucker sounds like:

Hamer clean

Hamer drive

****

The active pickup

The main difference between an active pickup and the three other pickup types is that the active pickup is equipped with a built-in pre-amplifier. Most active pickups are humbucking and come either in the Gibson-humbucker size or shrunk to fit a Stratocaster-pickup’s dimensions.

Thanks to their preamps most active pickups have a healthy output signal with a very clean tone. Most active units’ guts are sealed with plastic resin inside their cover, making them practically immune to feedback (a loud, howling or whistling sound from the amp) even at very high volume levels. This is why active pickups are very popular in the Metal genre.

The only drawback is that your guitar won’t work without a 9 V -battery.

This is what an EMG 81 sounds like:

Schecter clean

Schecter drive

****

Why do most electric guitars have more than one pickup?

The position of a pickup on a guitar influences what the pickup ”hears”.

The closer the unit is moved towards the bridge, the brighter and sharper the sound gets. The closer you move to the end of the fretboard, the warmer and fuller the sound becomes.

If a guitar is equipped with with more than one pickup you can use a switch to quickly select the desired guitar sound – either by selecting a pickup on its own or by combining two (or even three) units.

Here I’m switching from the neck pickup to the bridge pickup and back again:

Neck-Bridge-Neck-Bridge

15/01/2011 1

Perustietoa sähkökitaran mikrofoneista

Perinteiset sähkökitaran mikrofonit perustuvat sähkömagneettiseen induktioon, siis ilmiöön, jossa muutos magneettikentässä tuottaa sähkövirran lähellä olevassa kuparisilmukassa (kela).

Ero sähkögeneraattorin ja kitaramikin välillä piilee siinä, että generaattorissa joko kela tai magneetti liikkuu. Kitaramikrofonissa sekä kuparikela että magneetti ovat liikkumattomia – sähkökitaroissa kielten värähtely mikin magneettikentässä indusoi (tuottaa) pientä määrää sähköä.

Tämä erittäin heikko sähkövirta kulkee sitten kitaran säätimien ja kytkimien läpi kitarajohdon kautta vahvistimeen, jossa kitaran heikkoa sähkösignaalia vahvistetaan riittävästi, että kaiuttimesta kuulee ääniä.

Vaikka käytännössä kaikki kitaramikit toimivat samalla periaatteella, on olemassa neljä päätyyppiä, joilla on hieman eriäviä detaljiratkaisuja:

• yksikelainen

• P-90

• humbucker (tai kaksikelainen)

• aktiivimikki

****

Yksikelainen (engl. single coil tai singlecoil pickup)

Yksikelainen mikki on vanhin mikrofonityyppi. Yleisimmät ovat Fender Telecasterissa ja Stratocasterissa käytetyt mallit, jossa kuusi lyhyitä tankomagneettia on kiinnitetty kahdelle kuitulevylle. Magneettien ympäri on sitten käämitty kuparikela.

Kapeasta ja korkeasta mikistä lähtee raikas ja hieman teräväkin ääni.

Kuuntele tästä:

Telecaster clean

Telecaster drive

****

Gibson P-90

Vaikka Gibsonin P-90 on myös yksikelainen mikrofoni, pidetään tätä mikkiä yleensä omaksi tyypiksi sen erilaisen rakenteen vuoksi.

P-90-mikrofonissa on kaksi tankomagneettia, joita on liimattu kelan alle. Kela on sekä matalampi että huomattavasti leveämpi kuin Fenderin yksikelaisissa mikeissä.

Leveä kela ei pysty välittämään niin korkeat äänet kuin kapea vastine, minkä vuoksi P-90 kuulostaa selvästi keskiäänivoittoisempi kuin Fenderin mikrofoni:

LP Junior clean

LP Junior drive

Kun P-90 asennettaan puoliakustiseen kitaraan käytetään sellaisen mikrofonikuoren, jossa on ”korvat” (engl. dog ear cover). Monessa lankkukitaroissa taas P-90 esiintyy ”saippuapalana” (engl. soapbar pickup).

****

Humbucker (engl. ”bucks the hum” = vastustaa huminaa)

Yksikelaisten mikkien heikko kohta on, että ne poimivat kitaraäänen lisäksi myös ulkoiset hurinat ja huminat (loistoputkista, muuntajista, tietokonemonitoreista, dvd-soittimista jne) vahvistettavaksi. Kaikki kelat kun ovat samalla myös sähkömagneettisia antenneja.

1950-luvun keskivaiheella syntyi idea häiriövapaasta kitaramikrofonista. Nykyään asiantuntijat riitelevät joskus siitä kuka ensimmäisen humbuckerin todella keksi – Ray Butts, joka kehitti Gretschille Filtertron-nimisen mikin, vai Gibsonin Seth Lover.

Totta on kuitenkin, että Gibsonin humbuckerista tuli kitaramaailman standardi.

Gibson-humbuckerissa on kaksi vierekkäistä kelaa, joilla on yhteinen tankomagneetti kelojen ja mikrofonin metallisen aluslevyn välillä. Koska kelat on kytketty vastavaiheessa, mutta samalla kelojen magneettinen polariteetti on vastakkainen, häiriöäänet summaavat lopullisesta signaalista pois ja ainoastaan kielten värinä kulkee eteenpäin vahvistimelle.

Alkuperäisissä humbuckereissa oli aina metallinen suojakuori. 1960-luvun blues-miehet (esim. Eric Clapton) saivat kuitenkin selvillä, että kuoren poistaminen (HUOM: ainoastaan kitararakentajan homma! Älä missään nimessä kokeile tätä kotona!) lisää hivenen verran kirkkautta sointiin.

Kahden kelan ansiosta humbucker on myös voimakkaampi kuin monet yksikelaiset mikrofonit, mikä on usein eduksi, kun haetaan kermaisia särösoundeja.

Tältä kuulostaa tyypillinen humbuckeri:

Hamer clean

Hamer drive

****

Aktiivimikrofoni (engl. active pickup)

Aktiivimikrofoni poikkeaa tavallisesta kitaramikrofonista sisäisen etuvahvistimen ansiosta. Valtaosa aktiivimikeistä ovat humbuckereita – joko perinteisessä Gibson-koossa tai kutistettuna Stratocaster-kokoon.

Rakenteensa ja etuvahvistimensa ansiosta aktiivimikillä on tavallisesti puhtaampi soundi ja kuumempi signaali kuin perinteinen (passiivinen) mikrofoni. Lähes kaikissa aktiivimikrofoneissa sisälmykset sinetöidään hartsilla, mikä parantaa niiden mikkien vastustuskykyä kiertoa (kovaääninen ulina tai viheltäminen vahvistimen edessä) vasten. Tämän takia aktiivimikrofonit ovat niin suosittuja metal-kitaristien parissa.

Haittapuoli on ettei kitara toimi ilman (9 V) paristoa.

Tässä EMG 81 -mikrofonin soundi:

Schecter clean

Schecter drive

****

Miksi kitaroissa on usein enemmän kuin yksi mikrofoni?

Mikrofonin tarkka sijainti tallan ja otelaudan lopun välillä on yksi tärkeä tekijä kitaran sähköisessä soundissa.

Mitä lähemmäksi tallaa mikrofoni asennetaan, sitä purevammaksi soundi muuttuu. Kaulan lähellä taas sointi on huomattavasti lämpimämpi.

Kun on enemmän kuin yksi mikki voi kytkimellä kätevästi ja nopeasti vaihtaa yhdestä soundista toiseen, tai jopa yhdistää kahden (tai kolmen) mikrofonin signaaleja.

Tältä se kuulostaa kun vaihtaa kaulamikistä tallamikrofoniin ja takaisin.

vaihtaminen kaulamikistä tallamikkiin

14/01/2011 3