Perustietoa sähkökitaran mikrofoneista

Perinteiset sähkökitaran mikrofonit perustuvat sähkömagneettiseen induktioon, siis ilmiöön, jossa muutos magneettikentässä tuottaa sähkövirran lähellä olevassa kuparisilmukassa (kela).

Ero sähkögeneraattorin ja kitaramikin välillä piilee siinä, että generaattorissa joko kela tai magneetti liikkuu. Kitaramikrofonissa sekä kuparikela että magneetti ovat liikkumattomia – sähkökitaroissa kielten värähtely mikin magneettikentässä indusoi (tuottaa) pientä määrää sähköä.

Tämä erittäin heikko sähkövirta kulkee sitten kitaran säätimien ja kytkimien läpi kitarajohdon kautta vahvistimeen, jossa kitaran heikkoa sähkösignaalia vahvistetaan riittävästi, että kaiuttimesta kuulee ääniä.

Vaikka käytännössä kaikki kitaramikit toimivat samalla periaatteella, on olemassa neljä päätyyppiä, joilla on hieman eriäviä detaljiratkaisuja:

• yksikelainen

• P-90

• humbucker (tai kaksikelainen)

• aktiivimikki

****

Yksikelainen (engl. single coil tai singlecoil pickup)

Yksikelainen mikki on vanhin mikrofonityyppi. Yleisimmät ovat Fender Telecasterissa ja Stratocasterissa käytetyt mallit, jossa kuusi lyhyitä tankomagneettia on kiinnitetty kahdelle kuitulevylle. Magneettien ympäri on sitten käämitty kuparikela.

Kapeasta ja korkeasta mikistä lähtee raikas ja hieman teräväkin ääni.

Kuuntele tästä:

Telecaster clean

Telecaster drive

****

Gibson P-90

Vaikka Gibsonin P-90 on myös yksikelainen mikrofoni, pidetään tätä mikkiä yleensä omaksi tyypiksi sen erilaisen rakenteen vuoksi.

P-90-mikrofonissa on kaksi tankomagneettia, joita on liimattu kelan alle. Kela on sekä matalampi että huomattavasti leveämpi kuin Fenderin yksikelaisissa mikeissä.

Leveä kela ei pysty välittämään niin korkeat äänet kuin kapea vastine, minkä vuoksi P-90 kuulostaa selvästi keskiäänivoittoisempi kuin Fenderin mikrofoni:

LP Junior clean

LP Junior drive

Kun P-90 asennettaan puoliakustiseen kitaraan käytetään sellaisen mikrofonikuoren, jossa on ”korvat” (engl. dog ear cover). Monessa lankkukitaroissa taas P-90 esiintyy ”saippuapalana” (engl. soapbar pickup).

****

Humbucker (engl. ”bucks the hum” = vastustaa huminaa)

Yksikelaisten mikkien heikko kohta on, että ne poimivat kitaraäänen lisäksi myös ulkoiset hurinat ja huminat (loistoputkista, muuntajista, tietokonemonitoreista, dvd-soittimista jne) vahvistettavaksi. Kaikki kelat kun ovat samalla myös sähkömagneettisia antenneja.

1950-luvun keskivaiheella syntyi idea häiriövapaasta kitaramikrofonista. Nykyään asiantuntijat riitelevät joskus siitä kuka ensimmäisen humbuckerin todella keksi – Ray Butts, joka kehitti Gretschille Filtertron-nimisen mikin, vai Gibsonin Seth Lover.

Totta on kuitenkin, että Gibsonin humbuckerista tuli kitaramaailman standardi.

Gibson-humbuckerissa on kaksi vierekkäistä kelaa, joilla on yhteinen tankomagneetti kelojen ja mikrofonin metallisen aluslevyn välillä. Koska kelat on kytketty vastavaiheessa, mutta samalla kelojen magneettinen polariteetti on vastakkainen, häiriöäänet summaavat lopullisesta signaalista pois ja ainoastaan kielten värinä kulkee eteenpäin vahvistimelle.

Alkuperäisissä humbuckereissa oli aina metallinen suojakuori. 1960-luvun blues-miehet (esim. Eric Clapton) saivat kuitenkin selvillä, että kuoren poistaminen (HUOM: ainoastaan kitararakentajan homma! Älä missään nimessä kokeile tätä kotona!) lisää hivenen verran kirkkautta sointiin.

Kahden kelan ansiosta humbucker on myös voimakkaampi kuin monet yksikelaiset mikrofonit, mikä on usein eduksi, kun haetaan kermaisia särösoundeja.

Tältä kuulostaa tyypillinen humbuckeri:

Hamer clean

Hamer drive

****

Aktiivimikrofoni (engl. active pickup)

Aktiivimikrofoni poikkeaa tavallisesta kitaramikrofonista sisäisen etuvahvistimen ansiosta. Valtaosa aktiivimikeistä ovat humbuckereita – joko perinteisessä Gibson-koossa tai kutistettuna Stratocaster-kokoon.

Rakenteensa ja etuvahvistimensa ansiosta aktiivimikillä on tavallisesti puhtaampi soundi ja kuumempi signaali kuin perinteinen (passiivinen) mikrofoni. Lähes kaikissa aktiivimikrofoneissa sisälmykset sinetöidään hartsilla, mikä parantaa niiden mikkien vastustuskykyä kiertoa (kovaääninen ulina tai viheltäminen vahvistimen edessä) vasten. Tämän takia aktiivimikrofonit ovat niin suosittuja metal-kitaristien parissa.

Haittapuoli on ettei kitara toimi ilman (9 V) paristoa.

Tässä EMG 81 -mikrofonin soundi:

Schecter clean

Schecter drive

****

Miksi kitaroissa on usein enemmän kuin yksi mikrofoni?

Mikrofonin tarkka sijainti tallan ja otelaudan lopun välillä on yksi tärkeä tekijä kitaran sähköisessä soundissa.

Mitä lähemmäksi tallaa mikrofoni asennetaan, sitä purevammaksi soundi muuttuu. Kaulan lähellä taas sointi on huomattavasti lämpimämpi.

Kun on enemmän kuin yksi mikki voi kytkimellä kätevästi ja nopeasti vaihtaa yhdestä soundista toiseen, tai jopa yhdistää kahden (tai kolmen) mikrofonin signaaleja.

Tältä se kuulostaa kun vaihtaa kaulamikistä tallamikrofoniin ja takaisin.

vaihtaminen kaulamikistä tallamikkiin

3 thoughts on “Perustietoa sähkökitaran mikrofoneista

Add yours

  1. Pystyykö perus EMG:n setin vaihtamaan Gibson SG:een helposti (liikkessä), vai onko kyseessä vaikeampi toimenpide? Esim. vaatiiko patteri enemmän tilaa kuin passiivit?

    1. Hei Tommi,

      Sinänsä perinteisten passiivimikkien vaihtaminen aktiivisiin EMG-mikrofoneihin on suhteellisen helppo toimenpide, etenkin kun uusissa EMG-seteissä lähes kaikki liittännät on toteutettu pistokkeilla, ja tarvittavat potikat kuuluvat settiin.

      Gibson SG:n tapauksessa ongelma on sen rungon ohuus, jonka takia se on melko todennäköistä, ettei 9 voltin paristo mahtuu elektroniikkalokeroon ilman ongelmia.

      SG-mallien välillä on toki eroja lokeron koossa – esimerkiksi Specialissa tai Standardissa on isompi lokero kuin vintage uusinnoissa – mutta on kuitenkin hyvin todennäköinen, että paristolle täyttyy jyrsiä oma lokeronsa.

      Terveisin,

      Martin B

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑