Digitaaliset viritysmittarit ovat helpottaneet kitaran virittämistä tuntuvasti. Vielä 1970-luvulla aloittelijoille oli apuvälineinä tarjoilla ainoastaan äänirauta, virityspilli tai huuliharppu.
Tässä kaksi videota virittämisestä:
****
Kielen vire on liian matala
Kieli viritetään oikealle sävelkorkeudelle kääntämällä virittimen nuppia hitaasti vastapäivään.
****
Kielen vire on liian korkea
Kieli viritetään ensin hieman liian matalaksi kääntämällä virittimen nuppia myötäpäivään, minkä jälkeen viritetään ylös oikealle sävelkorkeudelle. Näin kieli ei jää jumiin satulan uraan, mikä voi aiheuttaa vireen yhtäkkistä laskemista kesken soittoa.
The original Danelectro guitars and basses were built in the USA.
The company’s founder – Nat Daniel – started building guitar amps as early as the 1930s (for example Epiphone’s first Electar-series was Daniel’s brainchild), and right after the end of WWII, Danelectro started supplying large mail-order companies Montgomery Ward and Sears with amplifiers.
Instrument production at Danelectro started in 1954, with guitars carrying both the company’s own logo, as well as the house-brands of mail-order companies, like Silvertone.
Nat Daniel had an unbelievable knack for creating astonishingly well-playing and well-sounding instruments cheaply and effectively: Danelectro’s bolt-on necks were fixed to a body made from a plywood frame with fibreboard glued on as the material for the top and back. The top nut was made from aluminium and screwed to the top end of the fingerboard, while the bridge featured an uncompensated rosewood saddle atop a metal plate.
Danelectros are most famous for their special pickups, though, which feature a long bar magnet wound with coil-wire and stuffed into two lipstick tubes. Height adjustment is from the back of the body.
Danelectros have a special, bright and gnarly tone – wiry and edgy, but never brittle or weak.
The Danelectro Longhorn-bass’ clicky attack, often augmented by slapback tape echo, was a major ingredient in the Nashville Country-sound of the late Fifties into the Sixties.
And the 1960s also saw not only one, but two electric Danelectro-sitars (the more elaborate design carried the Coral-logo).
Nat Daniel died 1994, but the Danelectro-marque is still going strong with Far Eastern replicas and reissues, as well as new ”wacky” models.
Alkuperäiset Danelectro-kitarat ja -bassot rakennettiin 1950- ja 60-luvulla USAssa.
Firman perustaja – Nat Daniel – rakensi jo 1930-luvulla varhaisia kitaravahvistimia (esimerkiksi ensimmäinen Epiphone Electar -sarja oli hänen kehittämä), ja heti toisen maailmansodan jälkeen Danelectro rakensi Montgomery Ward- ja Sears-postimyyntiyrityksille soitinvahvistimia.
Vuodesta 1954 Danelectro on rakentanut myös omia kitaroita ja bassoja, sekä omalla nimellä varustettuina että postimyyntiyrityksille näiden brändinimeillä (esimerkiksi Silvertone).
Nat Danielilla oli kyky tehdä erittäin pelkistettyjä, mutta samalla tehokkasti toimivia soittimia hyvin edullisesti: ruuvikaulat liitettiin runkoihin, joilla oli vanerista tehty kehys, johon päälle on liimattu kuitulevystä tehty kansi ja pohja. Satula oli alumiinista ja ruuvattu otelaudan päähän, kun taas talla oli kasattu metallilevystä sekä yhtenäisestä tallapalasta palisanterista.
Suurin erikoisuus ovat kuitenkin Danelectron yksikelaiset mikrofonit: tankomagneetin ympäri on käämitty kela ja koko helahoito on upotettu kahteen metallisiin huulipunahylsyjen sisään. Korkeuden säätö tapahtuu rungon takapuolelta ruuveilla.
Danelectro-soittimien soundi on hyvin kirkas ja hieman pureva, muttei kuitenkaan ohut tai ponneton.
Danelectro Longhorn -basson naksahteleva atakki oli – usein slapback-delayllä höystettynä – tärkeä ainesosa 1950- ja 60-luvun Country-musiikissa.
Ja 1960-luvun psykedeelisissä hiteissä kuului usein yksi Danelectron kahdesta sähkösitarmalleista, joista yksi kantoi Coral-logon.
Nat Daniel kuoli vuonna 1994, mutta merkki elää ja voi hyvin uusissa sekä uusvanhoissa soittimissa, joita kaikki rakennetaan Kauko-Idässä.
Vaikka soitettavuudessa ja työn laadussa voi helposti havaita selviä eroja custom pajan soittimen ja massatuotetun sähkökitaran välillä, kuulostavat äänitetyt raidat yllättävän samankaltaisilta.
PRS Guitarsilta saa nyt Kauko-Idässä valmistetun version Singlecut-kitarastaan.
Löysin hyvin tehdyn esittelyvideon You Tubessa:
Les Paul -faneille tarkoitettu PRS SE 245 on paksumpi kuin muut tähän mennessä ilmestyneet SE-sarjan soittimet, ja sillä on Gibson-tyylinen (24,5 tuumaa/62,2 cm) mensuuri, mikä on hieman lyhyempi kuin PRS:n perinteinen mensuurin pituus (25 tuumaa/63,5 cm).
Dave Hunterin kirja on ehkä hieman kuiva, sillä se sisältää kaikkien Gibson-sähkökitaroiden speksit, mutta ostos kannattaa jo pelkästään mukana tulevan, erinomaisen DVDn ansiosta.
DVDllä Dave Hunter ja sessioässä Carl Verheyen esittävät ja soittavat laajan kattauksen vanhoja Gibsoneita 1940-, -50 ja 60-luvuilta.
Tyylipuhdas kitaraporno – sekä silmälle että korvalle!
*******
Jeff Beck – Rock’n’Roll Party (DVD, 2010, Eagle Vision)
Jeff Beckin kunnianosoitus vuonna 2009 kuolleelle Les Paulille on suurella sydämellä toteutettu livetallenne. Beck heitti yhdessä Imelda Mayn, Mayn bändinsä ja usean yllätysvieraan kanssa kaksi upeaa keikkaa Iridium-klubissa, jossa Les Paul soitti vuosia säännöllisesti lähes kuolemaansa saakka.
Tämä levy, joka on saatavilla myös CD-versiona, pitäisi löytyä jokaisen kitaristin kokoelmasta!
Onko ketään teistä huomannut, että Gibson on alkanut ”salaa”, takaportin kautta kokeilla muita puulajeja kuin niitä, joita on firmassa perinteisesti käytetty?
Voi olla, että tämä johtuu firman huolesta maapallon hupenevista raaka-aineista jalopuiden sektorissa. Mutta voi ollakin, että muutosta tehdään puhtaasti kokeilumielessä. Riippumatta syistä ainakin minusta tällainen muutos on hyvästä.
Tässä muutama esimerkki viime vuosista:
Upouusi Midtown Custom on veistetty suurilta osin perinteisistä puulajeista – vaahterasta ja mahongista – mutta sen sysimusta otelauta on Richlite-materiaalia. Richlite on puukuidun ja hartsin mikstuura, vähän samalla tavalla kuin Hagströmin Resinator. Myös Martin Guitars käyttää Richlitea joissakin malleissaan.
***
Raw Power -sarjan Les Paulit ja SG:t olivat mielenkiintoisia, koska ne oli tehty kokonaan vaahterasta.
***
Zoot Suit SG:ssä käytettiin runsaasti värikästä Stratabond-materiaalia. Stratabond on tavaramerkki laadukkaalle koivuvanerille.
***
Tämänhetkiset Melody Maker-mallit – Flying V, Les Paul, SG ja Explorer – rakennetaan kyllä tavallisilla mahonkikauloilla ja (ei ihan perinteisillä) vaahterarungoilla, mutta otelaudat ovat kuitenkin ruskeaksi ”paahdetusta”, lämpökäsitellystä vaahterasta.
***
Uuden Les Paul Studio Swirlin otelauta on apassista – ei-uhatusta afrikkailaisesta puulajista – joka on tullut käytöön viime aikoina myös useissa muissa Gibson-kitaroissa.
Is it just me or has anybody else noticed that Gibson Guitars seems to try to get us guitarists to slowly accept non-traditional woods in their Guitars?
If this move is conscious I can only applaud it in light of growing efforts to conserve our Mother Earth’s dwindling resources of precious woods. But if these changes have sprung from the mere desire to ”try something else” I think Gibson should be given credit for it, too.
Here are some recent examples:
The Midtown Custom uses traditional maple and mahogany for its body and neck, but features Richlite (a composite of wood fibres and resin) as the fingerboard.
***
The Raw Power -series of SGs and Les Pauls had been crafted using nothing but maple.
***
The Zoot Suit SG used plenty of dyed Stratabond – a fancy brand name for birch (or similar hardwood) plywood.
***
The current Melody Makers – Flying V, Les Paul, SG and Explorer – all feature maple bodies and mahogany necks. The dark fingerboard is also maple – torrefied (”baked”) maple!
***
The Les Paul Studio Swirl uses obeche for its fretboard, an African timber Gibson has started using more regularly these days.
Manne Guitars is a high-end guitar company from northern Italy, who isn’t afraid of doing things in their own special way.
Kitarablogi.com reviewed their bolt-neck model – Ventura Satin (current price in Finland: 1.855 €, comes with a pro-quality gig bag).
The Manne Ventura uses korina for the body. The neck features Manne’s special construction – maple with a centre strip of laminated beech. The long-scale instrument (64 cm/25.2″) has a Resin-F-fingerboard and Dunlop’s 6110 jumbo frets.
The Ventura Satin comes equipped with two powerful Manne-humbuckers with blade poles.
Both the volume- as well as the tone-control feature push/pull-switches, with the down position giving each humbucker wired traditionally, that is with the coils in series. The up position wires the coils in parallel, which results in a slightly brighter tone.
There were a few smudges of satin white finish on the black body binding of the review sample, which isn’t quite what you’d expect in a guitar of this price.
The control cavity, on the other hand, is truly exemplary, both in its cleanliness, as well as the thorough shielding.
****
Manne’s Ventura Satin is a very light and well-balanced guitar.
The neck profile may prove to be a dividing factor – some will love it, some may hate it. The Ventura’s slightly asymmetrical profile is reminiscent of a fatter version of Ibanez’ famous Wizard-neck. For some the feel will be too wide and angular, for others this neck is the only way to fly. Check it out for yourselves!
The Ventura’s sounds are excellent with a capital ”E”. Somehow Manne Guitars have managed to construct quite powerful humbuckers, which still posess amazing clarity. Switching over to parallel-mode gives you distinct sounds with more brightness, but without annoying drops in output and without pickup buzz.
Manne Guitars’ Ventura Satin is a fantastic instrument. It’s the perfect choice for guitarists, who like a contemporary guitar with bold styling and well-designed features.
