Kategoria: soundeja

Testipenkissä: Manne Ventura Satin

”Mikä ihmeen Manne?” – tällainen on varmasti monen suomalaisen kitaristin ensireaktio, vaikka Manne Guitars on ollut pystyssä jo vuodesta 1987.

Manne Guitars on pohjois-italialainen kitarapaja, joiden futuristisista kitaroista löytyy monia omintakeisia yksityiskohtia. Myös vastuullinen luonnonvarojen käyttö on Manne Guitarsin erikoispiirre – kaikki heidän kitaroissaan käytetyt puut ovat sertifioituja tai paikallisia italialaisia puita.

Testissä on Mannen työjuhta – Ventura Satin (1.855 €, laadukas pussi kuuluu hintaan).

Venturan linjat ovat raikkaat, mutta niitä toteutettaessa on ajateltu myös ergonomiaa.

Pitkä yläsarvi ulottuu 12. nauhan kohdalle, minkä ansiosta balanssi hihnassa on erinomainen, ja sarvien rohkea leikkaus mahdollistaa vapaan pääsyn 24. nauhalle.

Manne Ventura on todellinen pulttikaulainen kitara, jossa kuusiokololla varustetut pultit purevat lujasti kaulaan upotetuun metallilevyyn. Tästä syntyy erittäin vankka kaulaliitos.

Kaulan kulma saavutetaan Manne-kitaroissa runkoa päin paksuuntuvalla kaulakorolla.

Niinsanotut multilaminaattikaulat, joissa kaula veistetään paksusta vaneriblokista, olivat hyvin tavallisia monissa eurooppalaisissa kitaroissa 1950-, 60-, ja 70-luvuilla. Lujasta vanerista tehdystä kaulasta voitiin usein jättää kaularauta kokonaan pois, mikä säästi silloin kustannuksia.

Manne Guitars on kaivanut vanhan rakennustavan esiin, mutta käyttää sitä sustainin parantamiseen. Kaula muodostuu Venturassa ulko-osista, jotka ovat kovaa vaahteraa, ja lujasta, pyökkivanerista tehdystä keskiosasta. Tämä pyökkiydin jäykistää kaulaa juuri siinä, missä se on ohennettu kaularaudan kanavan takia.

Jouhevasti toimivat mustat virittimet tulevat Gotohilta.

Viritinlavan ulkonäkö vastaa runkoa – mattapintainen valkoinen viimeistely ja musta reunalistoitus. Mustan satulan vieressä on ohut metallilevy, jonka alta löytyy kaksisuuntaisen kaularaudan säätöruuvi.

Manne käyttää otelautana kaikissa soittimissaan omaa synteettistä Resin-F-materiaaliaan. Nauhat ovat Dunlopin 6110 -kokoisia jumbonauhoja.

Manne Guitars käyttää pitkää metristä mensuuria, joka on 64 senttimetrillään vain muutaman millin lyhyempi kuin Fender-standardi.

Mikrofonienkin suhteen Manne Guitars luottaa omiin luomuksiin: Venturassa on kaksi Manne-humbuckeria, joissa on terämaiset magneetit.

Sekä volume- että tone-säätimissä on nostokytkin: ala-asennossa mikrofoni toimii tavallisesti humbuckerina sarjakytkennässä, kun taas yläasennossa saadaan hieman kirkkaampi soundi rinnakaiskytkennässä olevista keloista. Volume-potikan kytkin vaikuttaa kaulamikrofoniin, kun taas tonen kytkin on tarkoitettu tallamikrofonille.

Virittimien lailla myös talla ja palkkimainen kieltenpidin on poimittu Gotohin-mallistosta.

Runkopuuksi on valittu legendaarinen korina, joka on monelle tuttu 1950-luvun Gibson Explorer- ja Flying V -malleista. Korina (tai limba, lat. terminalia superba) on hyvin kevyt, vaalea puu läntisestä Afrikasta, joka ei ole uhanalainen. Korinassa ensiintyy tavallisesti syykuvioiden lisäksi joko vaaleita (white limba) tai tummia raitoja (black limba).

Venturan läpikuultava valkoinen mattaviimeistely tuntuu hyvin miellyttävältä, ja se tuo puun syykuviot herkullisesti esiin.

Testikitarassa rungon etupuolen reunalistoituksen päälle on muutamassa kohdassa sotkettu vähän valkoista väriä, mikä on harmillinen kosmetiikkavirhe tämänhintaisessa kitarassa.

Venturan elektroniikkalokero on esimerkillisen siisti ja taidokkaasti suojattu ulkoisilta häiriöiltä.

****

Manne Ventura on kevyt soitin, joka istuu rauhallisesti sylissä ja roikkuu mukavasti hihnassa.

Joillekuille runko ilman mukavuusviisteitä voi olla ongelma, mutta luulenpa että Venturan kaulaprofiili tulee jakamaan mielipiteitä sitäkin enemmän. Epäsymmetrinen profiilli, joka on bassopuolella hieman paksumpi kuin diskanttipuolella, on nimittäin kuin Ibanez Wizard -kaulojen hieman tuhdimipi isoveli.

Monista tällainen matala D-muoto tuntuu liian kulmikkaalta ja leveältä, toisille taas tämä profiili on kaiken nopean riffailun ja sooloilun alku.

Manne Guitars on tehnyt tässä selkeästi rohkean periaatepäätöksen, eikä laadukasta toteutusta voi mitenkään moittia. Kannattaa kuitenkin kokeilla tätä kitaraa itse ja tehdä omat päätelmät kaulasta!

Venturan sounditkin edustavat laatua isolla L:llä. Manne on onnistunut luomaan tehokkaat humbuckerit, jotka ovat kuitenkin soundiltaan hyvin avoimet ja tuoreet. Rinnakaiskytkentä ohentaa mikrofonien soundeja juuri sopivasti, ilman dramaattisia pudotuksia signaalitasossa tai hurinoita.

Tässä muutama soundiesimerkki:

Manne Ventura – puhdas – kaulamikki sarja

Manne Ventura – puhdas – kaulamikki rinnakkaiset kelat

Manne Ventura – puhdas – kaulamikki rinnakkaiset kelat + tallamikki sarja

Manne Ventura – puhdas – tallamikki sarja

Manne Ventura – puhdas – tallamikki rinnakkaiset kelat

Manne Ventura – särö – kaulamikki sarja

Manne Ventura – särö – kaulamikki rinnakkaiset kelat

Manne Ventura – särö – kaulamikki rinnakkaiset kelat + tallamikki sarja

Manne Ventura – särö – tallamikki sarja

Manne Ventura – särö – tallamikki rinnakkaiset kelat

Manne Guitars Ventura on loistava, piensarjassa tehty laatukitara sellaiselle kitaristille, joka arvostaa rohkeita ratkaisuja sekä ulkönäön että soitettavuuden kannalta.

****

Manne Guitars Ventura Satin

1.855 €

Maahantuoja: Nord Sound

****

Plussat

+ työnjälki

+ soitettavuus

+ soundi

+ monipuolisuus

+ paino

Miinukset

– viimeistelyn tarkkuus reunalistojen kohdalla

1

Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot

Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.

C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.

****

Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.

Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.

Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.

Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
• sormisoitto

• plektralla

****

Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.

Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.

OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.

Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.

Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.

Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.

Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.

Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.

Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…

Tältä Dreadnought kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.

****

Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.

Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.

****

Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.

Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.

SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.

Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:

• Running Man (Badenius/Berka)

****

1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.

Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).

Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:

• sormisoitto

• plektralla

2

Tanglewoodin pienikoppaiset Parlour-kitarat – myös vasurille

Tyylikäs videotesti Play Musicilta.

Tanglewoodin Parlour-kitarat saa myös Suomessa. Musamaailman valikoimassa ovat esimerkiksi Premier-sarjan TW173 ja TW133.

Tanglewoodin Rosewood Reserve -sarjassa taas on tarjolla B-Band-mikkijärjestelmällä varustettu TRP73VSE, joka on viimeistelty kauniilla tummalla liukuvärityksellä.

Myös vasenkätinen kitaristi voi löytää oman Parlour-kitaransa – Tanglewood TW73VS.

Muistakaa myös lokakuun vasuriviikot!  😀

0

Tokai LC-85 – Sounds! [][][][][] Tokai LC-85 – Soundeja! [][][][][]

Tokai LC-85 neck PU clean (kaulamikki puhtaana)

Tokai LC-85 both PUs clean (molemmat mikit puhtaina)

Tokai LC-85 bridge PU clean (tallamikki puhtaana)

πππππππππππ

Tokai LC-85 neck PU crunch (kaulamikki säröllä)

Tokai LC-85 both PUs crunch (molemmat mikit säröllä)

Tokai LC-85 bridge PU crunch (tallamikki säröllä)

πππππππππππ

Tokai LC-85 bridge PU lead (soolosoundi soitettu tallamikillä)

More information on the guitar HERE.

Lisätiedot löydät TÄSTÄ tai suoraan Musamaailmalta.

0

Fender-uutuus: Vahvistinmallisto Eric Claptonin maun mukaan!

Fender esittelee uutta EC-mallistoaan, joka koostuu kolmesta käsinjuotetuista Tweed-komboista.

Joukon pienin on 5-wattinen EC Vibro-Champ, jolla on 8-tuumainen Weber Alnico -kaiutin. Keskikokoinen EC Tremolux perustuu ’50-luvun Deluxe-komboon, ja 12-wattinen vahvistin on varustettu Celestion Heritage G12-65 -kaiuttimilla. EC Twinolux taas tarjoaa 40 wattia teho kahden 12-tuumaisten Weber (by Eminence) -kaiuttimensa kautta. Kaikissa malleissa on tremolo-efekti.

Lisätiedot löytyvät TÄSTÄ.

0

Squier Musicmaster Bass – Sounds!

The Squier Vista Musicmaster Bass (introduced in 1997) has been produced only for a short time, despite having been one of the best bang-for-the-buck-machines in the stable.

The original Fender Musicmaster Bass from 1971 was Fender’s most inexpensive short-scale bass at the time (probably ever). Many were sold as part of a two-piece set, which included a low-powered practice amp.

Squier’s version was one of the company’s first instruments made in China, and featured several genuine improvements over the Fender original.

The Squier features through-body stringing resulting in better sustain.

Instead of the Fender’s spartan two-saddle bridge, here we have an intonation-friendly four saddle bridge.

The headstock is finished in the same tasty seafoam green as the body.

The decent, full-sized tuners are good replicas of 1970s Schallers.

The best bit, though, is the Squier Vista Musicmaster Bass’ pickup. The Fender had been equipped with a rather weak Strat-style pickup. The Squier went for the singlecoil Precision Bass pickup, that had been on the first P-Basses (1951-56) – the result is a very healthy output and a full-bodied sound.

I used a Sans Amp Bass Driver for the Pro Tools -soundbites:

Musicmaster/fingerstyle

Musicmaster/plectrum

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Squier’s current bass lineup includes the Bronco Bass, which is clearly derived from the Musicmaster. The Bronco’s bridge is the 70s two-saddle type and the pickup comes from a guitar (!) – it’s a Bullet-series Strat-pickup.

0

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑