In 1957 they introduced their first bass model, the 4000, which was the world’s first through-neck bass.
Rickenbacker’s two-pickup model – the Rickenbacker 4001 (introduced in 1961) – turned out to become one of the company’s most successful instruments. Paul McCartney and Chris Squire are probably the bass’ best-known users – they played the 4001’s export version4001S.
In 1979 Rickenbacker came up with a model updated for use with roundwound strings. The new bass was named the 4003 and it featured new truss rods (Rickenbackers always have two!) and more powerful singlecoil pickups with the neck unit moved slightly closer towards the bridge.
My own Rickenbacker 4003 was built in 1987.
Except for the rosewood fretboard, a 4003 is crafted completely from maple. The neck goes all the way from the headstock to the end of the body (a so-called Through-Neck), while the body is formed by two pieces of maple glued to the neck’s sides.
Rickenbacker typically uses a reddish type of rosewood for their fingerboards, which are usually gloss-lacquered. Another typical company trait is the narrow binding, which leaves a visible gap between the binding and the neck’s finish.
The tuning machines have been made in Germany by Schaller.
Rickenbacker’s idiosyncratic bridge design includes an adjustable string mute mechanism. Setting the correct octave compensation is a little bit more complicated than it need be – you have to detune the strings to get to the adjustment screws.
Alongside the use of maple as the instrument’s main ingredient the 4003’s singlecoil pickups play a large role in this model’s throaty tone. Most users remove the bridge pickup’s metal cover, as it tends to get in the way of your right hand.
The silver metal finish is kind of rare, even though a similar bass appeared on the cover of Rickenbacker’s bass catalogue in the mid-80s. The most popular finishes are ”Fireglo” (a red sunburst), ”Jetglo” (black) ja ”Mapleglo” (natural gloss finish).
You can check out the sound of my 4003 here or here.
Rickenbacker tajusi melko nopeasti, että Leo Fenderin keksimä sähköbasso pitkällä mensuurilla ei ollutkaan niin hullu idea kuin monet väittivät.
Vuonna 1957 firma toi markkinnoilla ensimmäisen sähköbassonsa, jolla oli mallitunnus 4000 – se oli ensimmäinen basso, jossa kaula jatkoi yhtenäisenä koko rungon läpi.
Kaksimikrofonisesta sisarmallista tuli sitten oikea klassikko – Rickenbacker 4001 (tuotanto aloitettu vuonna 1961). Paul McCartneysta ja Chris Squireistä tuli tunnetuimpia Rickenbacker-käyttäjiä – tosin he soittivat 4001:n brittiversiota4001S.
Vuonna 1979 sai 4001 uudella kaularaudalla ja vahvemmilla mikrofoneilla varustetun rinnakaisversion nimeltään Rickenbacker 4003.
Minun oma Rickenbacker 4003 on vuosimallia 1987.
Palisanteriotelautaa lukuunottamatta 4003 on veistetty kokonaan vaahterasta. Kaula jatkuu rungon läpi (ns. Through-Neck), ja basson runko koostuu kahdesta vaahterapalasta, joita on liitetty kaulan sivuun.
Rickenbacker on aina käyttänyt hieman punertavaa palisanterilaatua otelaudoissaan. Perinteisesti firman otelautoja viimeistellään kiiltävällä kirkaslakalla. Tyyppillinen on myös otelaudan matala reunalistoitus, joka jättää osan palisanterista näkyviin.
Virityskoneistojen valmistaja on 1970-luvun loppupuolelta ollut saksalainen Schaller.
Rickenbackereissa on läheis aina firman oma, hieman omintakeinen talla, johon on integroitu myös säädettävä solukumisordino. Oktaavikompensaation säätäminen on hieman monimutkainen, koska kielet joutuu löystää sitä varten…
Korkean ”vaahterapitoisuuden” ohella on yksikelaisille mikrofoneille tärkeä rooli 4003:n jäntevässä soundissa. Monet soittajat poistavat tallamikrofonin metallisuojan, koska se on oikean käden tiellä (näin teki myös bassoni entinen omistaja).
Hopeanvärinen metalliviimeistelly on suhteellisen harvinen, vaikka juuri tämänvärinen soitin oli 1980-luvun keskivälillä Rickenbackerin bassokatalogin kannessa. Tavallisimpia väriä ovat ”Fireglo” (punainen liukuväritys), ”Jetglo” (musta) ja ”Mapleglo” (kirkaslakkaus).
Voitte kuunnella oman 4003:n sointia esimerkiksi tässä tai tässä.
Presarin ilmestymisen jälkeen kesti melko pitkään, ennen kuin sähköbassosta tuli riittävän suosittua, että Fender uskalsi lanseerata toisen bassomallin.
Fender Jazz -basso tuli markkinnoille vuonna 1960 firman deluxe-versiona.
Leo Fender otti soittajien parannusehdotuksia vastaan ja rakensi uuden bassonsa niiden perusteella. Uudessa Jazz-mallissa oli huomattavasti solakkaampaa kaulaprofiili, entisestäkin ergonomisempi runko sekä monipuolisempi sounditarjonta, kahden yksikelaisten mikrofonien ansiosta.
Ihan ensimmäisissä Jazz-bassoissa käytettiin päällekkäisiä säätimiä, joissa kummallakin mikrofonilla oma volume- (päällekkäinen nuppi) ja tone-säätimensä (musta rengas, katso kuva tämän jutun alussa).
Jo vuonna 1961 elektroniikka muutettiin kuitenkin niin, että kummallakin mikrofonilla oli oma volume-säätimensä, mutta molemmilla oli yhteinen master tone. Tämän järjestelmän etu on sen selkeys, ja tällaista volume/volume/tone-asetelma kutsutaan nykyään Jazz Bass -säädinasetelmaksi.
Mikrofonit on käämitty toisiinsa nähden vastakkaiseen suuntaan, ja myös niiden magneettinen polariteetti on vastakkainen, minkä ansiosta ne toimii yhdessä humbuckerina.
Vaikka perusversio myytiin kolmivärisellä liukuvärityksellä, monet Jazz-bassot tilattiin niin kutsutulla Custom Color -viimeistelyllä, jossa usein myös viritinlapa oli värillinen.
1960-luvun loppupuolella ja myös koko 1970-luvulla Jazz-bassolla oli reunalistoitettu otelauta – joka oli usein palisanterin sijaan veistetty vaahterasta – ja neliskanttiset otemerkit (joko mustia tai vaaleata helmiäismuovia).
Ulkonäöstä riipumatta soundi pysyi kuitenkin aina samana. Jazz-basso soi täyteläisesti, mutta sen ääni on kuitenkin notkeampi ja hieman selkeämpi kuin Precision-mallin sointi. Etumikrofoni on lämmin, tallamikrofoni herkullisen nasaalinen ja mikrofonien yhdistelmä pikkuisen ontto, mikä loi perustan Funk-bassistien slap-soittoon.
Minulla oli toisesta rakennusprojektista vielä palaa khaya ivorensis -mahonkia jäljellä. Jotenkin se aiheutti minussa palavan halun rakentaa soittimen siitä.
Syksyllä 2003 pyysin sitten appiukkoni Peteriä sahaamaan minulle khayasta Precision-rungon. Muut osat hankin Saksasta Rockingerilta.
Maadoituskanavan sekä elektroniikkalokeron kannet Peter valmisti wengestä.
Tältä valmis bassoni näyttää:
Runko on petsattu tumman viinipunaiseksi ja se on ohuesti lakattu, kun taas vaahterkaulaa on viimeistelty pelkästään aseöljyllä.
Alun perin P-Manilla ei ollut viiste oikealle käsivarrelle, koska se näytti mielestäni hyvältä näin. Mutta pidemmän soiton seurauksena sain lieviä kipuja oikeaan käteen, minkä takia veistin näin jälkikäteen etuviisteen runkoon.
Satula on itsevoitelevasta grafiitti-muovi-seoksesta (Graphtech), ja vintage-tyylinen talla on luultavasti Gotoh:n valmistama:
P-Man-bassoni on erittäin ja olen hyvin tyytyväinen soittimen sointiin. Mahonkirungon ja ison humbuckerin ansiosta soundi on orgaaninen ja täyteläinen – runkopuun karaktääri tulee hyvin esiin kuivassa keskialueessa.
Almost all pickups found on electric guitars are based on electromagnetic induction, which means creating an electrical current by using a changing magnetic field and a coil of copper wire.
In contrast to a dynamo or a power generator, both the magnet and the coil are stationary in a guitar pickup. Here the guitar string’s vibrations ”mix up” the magnetic field and cause a current to flow.
The resulting weak electrical signal passes through the guitar’s controls and – via the lead – on to the guitar amplifier, where the signal is amplified, so it can drive a speaker.
While virtually all pickups follow the same basic principles they are generally divided up into four types according to their different build:
* singlecoil pickups
* P-90
* humbucking pickups
* active pickups
****
The singlecoil pickup
The singlecoil pickup is the oldest and most basic pickup type of all. The most common singlecoils are the ones used in Fender Telecaster and Stratocaster -guitars, where six slug magnets are stuck into two plates made from vulcanised fibre. The coil is then wound around the magnets.
These slim and tall pickups tend to have a bright, cutting sound.
The P-90 is the oldest Gibson-pickup still in regular use. Even though the P-90 is also a singlecoil pickup, it is put into its own category due to its different build.
Here the coil is wound around a plastic coil former with two oblong magnets stuck on underneath. The coil is much flatter and wider than a Fender-style singlecoil.
A wider coil isn’t able to pick up high frequencies (treble) as well as a narrow one, which is why a P-90 generally has a more middly tone than a Fender-singlecoil:
The P-90 is build in two main versions. For installation on semi-solid guitars a bottom-plate with installation brackets is used in combination with the so-called dog ear -cover. On solidbody guitars the P-90 is mostly installed with two long screws through the top of the unit, and a smaller ”soap bar” cover is used.
****
The humbucker
Singlecoil pickups sound great, but they all have one problem in common – they pick up noise from transformers, fluorescent lights, computer monitors, DVD-players etc, because a copper coil always acts as an antenna.
In the mid-1950 engineers started to develop ideas for noise-free guitar pickups. These days the anoraks like to debate who came first – Ray Butts, who invented the Filtertron-pickup for Gretsch, or Gibson’s Seth Lover.
In any case, in the end Gibson’s unit became the de facto industry standard.
The Gibson-type has two coils arranged next to each other, with a single oblong magnet stuck underneath, between the coils and the pickup’s bottom plate. Because the coils are wound in opposite directions, but their magnetic polarity is different, the noise is cancelled out while the guitar string’s vibration is picked up.
The original pickups were built with metal covers, but in the mid-Sixties some Blues-players (for example Eric Clapton) discovered you could squeeze out a few more drops of treble once the cover is removed (don’t try this at home, you can easily ruin the pickup).
Thanks to its twin coils a humbucker generally sounds bigger and fatter than a singlecoil, which is great for achieving overdriven and distorted tones.
The main difference between an active pickup and the three other pickup types is that the active pickup is equipped with a built-in pre-amplifier. Most active pickups are humbucking and come either in the Gibson-humbucker size or shrunk to fit a Stratocaster-pickup’s dimensions.
Thanks to their preamps most active pickups have a healthy output signal with a very clean tone. Most active units’ guts are sealed with plastic resin inside their cover, making them practically immune to feedback (a loud, howling or whistling sound from the amp) even at very high volume levels. This is why active pickups are very popular in the Metal genre.
The only drawback is that your guitar won’t work without a 9 V -battery.
Why do most electric guitars have more than one pickup?
The position of a pickup on a guitar influences what the pickup ”hears”.
The closer the unit is moved towards the bridge, the brighter and sharper the sound gets. The closer you move to the end of the fretboard, the warmer and fuller the sound becomes.
If a guitar is equipped with with more than one pickup you can use a switch to quickly select the desired guitar sound – either by selecting a pickup on its own or by combining two (or even three) units.
Here I’m switching from the neck pickup to the bridge pickup and back again:
Perinteiset sähkökitaran mikrofonit perustuvat sähkömagneettiseen induktioon, siis ilmiöön, jossa muutos magneettikentässä tuottaa sähkövirran lähellä olevassa kuparisilmukassa (kela).
Ero sähkögeneraattorin ja kitaramikin välillä piilee siinä, että generaattorissa joko kela tai magneetti liikkuu. Kitaramikrofonissa sekä kuparikela että magneetti ovat liikkumattomia – sähkökitaroissa kielten värähtely mikin magneettikentässä indusoi (tuottaa) pientä määrää sähköä.
Tämä erittäin heikko sähkövirta kulkee sitten kitaran säätimien ja kytkimien läpi kitarajohdon kautta vahvistimeen, jossa kitaran heikkoa sähkösignaalia vahvistetaan riittävästi, että kaiuttimesta kuulee ääniä.
Vaikka käytännössä kaikki kitaramikit toimivat samalla periaatteella, on olemassa neljä päätyyppiä, joilla on hieman eriäviä detaljiratkaisuja:
• yksikelainen
• P-90
• humbucker (tai kaksikelainen)
• aktiivimikki
****
Yksikelainen(engl. single coil tai singlecoil pickup)
Yksikelainen mikki on vanhin mikrofonityyppi. Yleisimmät ovat Fender Telecasterissa ja Stratocasterissa käytetyt mallit, jossa kuusi lyhyitä tankomagneettia on kiinnitetty kahdelle kuitulevylle. Magneettien ympäri on sitten käämitty kuparikela.
Kapeasta ja korkeasta mikistä lähtee raikas ja hieman teräväkin ääni.
Vaikka Gibsonin P-90 on myös yksikelainen mikrofoni, pidetään tätä mikkiä yleensä omaksi tyypiksi sen erilaisen rakenteen vuoksi.
P-90-mikrofonissa on kaksi tankomagneettia, joita on liimattu kelan alle. Kela on sekä matalampi että huomattavasti leveämpi kuin Fenderin yksikelaisissa mikeissä.
Leveä kela ei pysty välittämään niin korkeat äänet kuin kapea vastine, minkä vuoksi P-90 kuulostaa selvästi keskiäänivoittoisempi kuin Fenderin mikrofoni:
Kun P-90 asennettaan puoliakustiseen kitaraan käytetään sellaisen mikrofonikuoren, jossa on ”korvat” (engl. dog ear cover). Monessa lankkukitaroissa taas P-90 esiintyy ”saippuapalana” (engl. soapbar pickup).
****
Humbucker (engl. ”bucks the hum” = vastustaa huminaa)
Yksikelaisten mikkien heikko kohta on, että ne poimivat kitaraäänen lisäksi myös ulkoiset hurinat ja huminat (loistoputkista, muuntajista, tietokonemonitoreista, dvd-soittimista jne) vahvistettavaksi. Kaikki kelat kun ovat samalla myös sähkömagneettisia antenneja.
1950-luvun keskivaiheella syntyi idea häiriövapaasta kitaramikrofonista. Nykyään asiantuntijat riitelevät joskus siitä kuka ensimmäisen humbuckerin todella keksi – Ray Butts, joka kehitti Gretschille Filtertron-nimisen mikin, vai Gibsonin Seth Lover.
Totta on kuitenkin, että Gibsonin humbuckerista tuli kitaramaailman standardi.
Gibson-humbuckerissa on kaksi vierekkäistä kelaa, joilla on yhteinen tankomagneetti kelojen ja mikrofonin metallisen aluslevyn välillä. Koska kelat on kytketty vastavaiheessa, mutta samalla kelojen magneettinen polariteetti on vastakkainen, häiriöäänet summaavat lopullisesta signaalista pois ja ainoastaan kielten värinä kulkee eteenpäin vahvistimelle.
Alkuperäisissä humbuckereissa oli aina metallinen suojakuori. 1960-luvun blues-miehet (esim. Eric Clapton) saivat kuitenkin selvillä, että kuoren poistaminen (HUOM: ainoastaan kitararakentajan homma! Älä missään nimessä kokeile tätä kotona!) lisää hivenen verran kirkkautta sointiin.
Kahden kelan ansiosta humbucker on myös voimakkaampi kuin monet yksikelaiset mikrofonit, mikä on usein eduksi, kun haetaan kermaisia särösoundeja.
Aktiivimikrofoni poikkeaa tavallisesta kitaramikrofonista sisäisen etuvahvistimen ansiosta. Valtaosa aktiivimikeistä ovat humbuckereita – joko perinteisessä Gibson-koossa tai kutistettuna Stratocaster-kokoon.
Rakenteensa ja etuvahvistimensa ansiosta aktiivimikillä on tavallisesti puhtaampi soundi ja kuumempi signaali kuin perinteinen (passiivinen) mikrofoni. Lähes kaikissa aktiivimikrofoneissa sisälmykset sinetöidään hartsilla, mikä parantaa niiden mikkien vastustuskykyä kiertoa (kovaääninen ulina tai viheltäminen vahvistimen edessä) vasten. Tämän takia aktiivimikrofonit ovat niin suosittuja metal-kitaristien parissa.
Haittapuoli on ettei kitara toimi ilman (9 V) paristoa.
Miksi kitaroissa on usein enemmän kuin yksi mikrofoni?
Mikrofonin tarkka sijainti tallan ja otelaudan lopun välillä on yksi tärkeä tekijä kitaran sähköisessä soundissa.
Mitä lähemmäksi tallaa mikrofoni asennetaan, sitä purevammaksi soundi muuttuu. Kaulan lähellä taas sointi on huomattavasti lämpimämpi.
Kun on enemmän kuin yksi mikki voi kytkimellä kätevästi ja nopeasti vaihtaa yhdestä soundista toiseen, tai jopa yhdistää kahden (tai kolmen) mikrofonin signaaleja.
Tältä se kuulostaa kun vaihtaa kaulamikistä tallamikrofoniin ja takaisin.
En tiedä miksi, mutta GibsoninEB-3 on ollut jo pitkään kiehtova soitin minulle.
Voi olla, että se johtuukin siitä, että se oli ensimmäinen sähköbasso, jonka soitin.
Olin neljätoista, ja soitin yhdessä opiskelijabändissä, jossa kaikki muut olivat luonnollisesti 20 v ja päälle. Mutta minulla olikin kaksi ässää hihassa: a) soitin pianoa ja b) olin melko taitava transkriboimaan biisejä suoraan levyiltä (tai kelanauhalta). Bändin basisti (ja keulahahmo) omisti EB-3:n ja sillä sain muutaman kerran soittaa – wow! 🙂
Gibson EB-3:llä on firman historiassa kunnia olla ainoa suhteellisen suosittu basso. Esimerkiksi tänä päivänä niin suosittu Thunderbird oli täysi floppi, ja sen tuotanto lopetettiin jo kuuden vuoden jälkeen (1963-1969). EB-3 taas oli tuotannossa vuodesta 1961 vuoteen ’79 saakka.
Bassossa oli sama mahonkirunko kuin SG-kitarassa. Koska alkuperäinen EB-3 on lyhyellä mensuurilla varustettu, soitin on hyvin kompakti ja kevyt.
Etumikrofoni on iso humbucker ja tallan vieressä on minihumbucker. Neliasentoisella kiertokytkimellä sai valittua kummankin mikrofonin yksitellen, molemmat yhdessä ja viimeinen valinta oli kummallisen kuristettu baritoni-vaihtoehto.
1970-luvun alussa kaulamateriaali muuttui mahongista vaahteraan, ja pian tämän jälkeen kaulamikrofoni siirrettiin lähemmäksi tallaa.
Vuosina 1969-74 myytiin myös täyspitkällä mensuurilla varustetun version – EB-3L – jolla oli lähes aina myös avoin viritinlapa. Pitkän kaulan takia EB-3L oli aika kaulanpainoinen.
EB-3:n pikkuveli on itse asiassa isoveli: EB-0 tuli markkinoille vuonna 1959 Les Paul Junior -rungolla.
Vuonna 1961 EB-0 muutettiin sitten SG-sarjan yhteensopivaksi. Myös EB-0:n mikrofonin sijainti siirrettiin 1970-luvulla hieman lähemmäksi tallaa. Vuosissa 1962-65 myytiin myös säröllä varustetun version (EB-0F).
Tällä hetkellä Gibsonin mallistossa on kaksi SG Bass -nimistä mallia. Faded-sarjan vaihtoehdossa on pyöreät otemerkinnät ja ohut mattalakkaus, kun taas Standard-bassossa on tavallinen kiiltävä viimeistelly, sekä otelaudassa crown-upotukset. Molemmissa on kytkimen sijaan Jazz-basson kaltainen elektroniikka – kaksi volumea ja master tone -säädin.
Edullinen tytärbrändi Epiphone tarjoaa jostain syystä EB-3:n ainoastaan pitkällä mensuurilla.
Manner-Euroopassa ja Englannissa saatava Club Edition on sekin EB-3L:n kopio, mutta se pääsee kuitenkin kosmeettisesti jo lähempää Gibsonia.
Epiphonen EB-0 on vaatimattomampi otus ruuvikaulalla, mutta sillä on ainakin lyhyt mensuuri.
EB-3:n (ja EB-0:n) leveä soundi ja notkea soitettavuus olivat 1960/70-luvun taitteessa hyvin suosittu bluesin, heavyn ja hard rockin piireissä.
Tunnetuimmat mallin soittajat ovat selvästi Cream-yhtiön Jack Bruce ja Freen basisti Andy Fraser.
Jos haluatte tietää lisää näistä malleista, kannattaa tilata Riffi 3/2000 (Epiphone EB-3 -testi) ja Riffi 3/2007 (Gibson SG Reissue Bass -juttu) täältä.
Tässä ovat Gibsonin omat esimerkkisoundit SG-bassosta:
