Vintage Mick Abrahams Signature
****
****
Gibson SG Pete Townshend 50th Anniversary
****
Epiphone 1961 SG Special Ltd. Edition
****
SG-types with P-90s: Which one would you buy?
Klassikkokitarat, osa 7: Gibson ES-175
Pisin jatkuvassa tuotannossa ollut Gibson-sähkökitara on Gibson ES-175.
Kun sitä esiteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1949 malli oli varustettu ainoastaan yhdellä P-90-mikrofonilla, joka sijaitsi lähellä kaulaa. Koska ES-175 oli alusta asti tarkoitettu sähköistettuksi jazzkitaraksi, runkoa rakennettiin muottiin prässätystä vaahteravanerista, eikä kokopuusta. Kitaran kaula on mahongista ja reunalistoitettu otelauta on palisanteria.
Ensimmäisinä vuosina kitaran talla oli kokonaan puusta, mutta 1950-luvun loppupuolesta lähtien on käytetty lähes aina Tune-o-matic-tallaa.
ES-175-mallissa esintyvät kaksi erilaista kieltenpidinmallia: ensimmäisissä tuotantomalleissa oli trapetsin muotoinen kieltenpidin (katso Gibsonia ylhäällä), myöhemmin kitara sai ihan oman mallinsa, jonka näkyy Epiphonen ES-175-versiossa. Molemmat versiot käytettiin vaihtelevasti 1970-luvusta lähtien.
Vuonna 1953 syntyi se varsinainen klassikko – kahdella mikrofonilla varustettu ES-175D. Vuodelta 1957 lähtien humbuckerit kuuluvat molemman mallin vakiovarusteisiin.
Vuonna 1971 lopetettiin yksimikrofonisen version sarjatuotantoa, ja kaksimikkisesta mallista tuli ES-175, ilman D:tä.
ES-175 on orkesterikitaroiden klassikko – kitara, joka on yhä monen orkesterikitaran esikuva.
Yes-yhtiön Steve Howe on rock-piireissä mallin tunnetuin käyttäjä.
Vuosina 1952-’58 oli ES-175:lla myös hieman näyttävämpi sisarmalli, nimeltään ES-295:
ES-295 on periaatteessa sama kitara kuin ES-175, paitsi että se on kokonaan kullanvärinen, muoviosat ovat valkoisia, ja alussa ES-295:llä oli alkuperäisen Les Paul -mallin pitkä trapetsitalla.
Monien mielestä ES-295 on se ”Elvis-malli”, koska Presleyn alkuperäinen kitaristi, Scotty Moore, käytti tätä soitinta usein.
Classic Guitars, part 7: Gibson ES-175
The Gibson ES-175 is the Gibson guitar, that has been in continuous production for the longest.
When it was first introduced in 1949 it was a single-pickup model, with a P-90 in the neck position. The ES-175 was meant to be an electric Jazz-guitar from the start, so the body was constructed from laminated, pressed maple, instead of featuring a solid carved top. The neck is mahogany and the bound fingerboard made from rosewood.
For the first few years the guitar was equipped with a pre-compensated ebony bridge, later models feature a tune-o-matic bridge.
Two different tailpieces can be found on an ES-175: at first it featured a trapeze, like the Gibson at the top, later models were equipped with the special T-shaped tailpiece of the Epiphone below, but since the 1970s both types have been used on and off.
In 1953 the original ES-175 was joined by the now classic two-pickup model, the ES-175D. From 1957 onwards both models have been equipped with humbucking pickups.
In 1971 the single-pickup model was deleted from Gibson’s range, and the two-pickup model’s designation thus changed to ES-175 without the ”D”.
The ES-175 is an absolut classic among full-body Jazz-guitars, and its has become the yardstick most newcomers have to live up to.
In Rock-circles Steve Howe of Yes is by far the most famous user.
From 1952 to ’58 the ES-175 also had a foxier sister, called the ES-295:
The ES-295 is built exactly like an ES-175, except for the all-gold finish, the cream pickguard, and the fact that the original incarnation featured the long Les Paul -trapeze-bridge.
Most people associate this model with early Rock’n’Roll as well as Country-music. Elvis Presley’s original guitarist, Scotty Moore, was often spotted with an ES-295.
Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot
Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.
C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.
****
Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.
Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.
Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.
Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
• sormisoitto
****
Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.
Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.
OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.
Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.
Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.
Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:
****
Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.
Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.
Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.
Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…
Tältä Dreadnought kuulostaa:
****
Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.
****
Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.
Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.
****
Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.
Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.
SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.
Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:
• Running Man (Badenius/Berka)
****
1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.
Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).
Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:
Epiphone Phant-o-matic
Uusi Epiphone Phant-o-matic on My Chemical Romance -bändin kitaristin, Frank Ieron, nimikkomalli. Kitara perustuu Epiphone Wilshire -malliin, mutta sillä on Les Paul Custom -tyylinen kaula, täyskokoiset humbuckerit, mykistysnappi sekä Gibson ES-345:stä tuttu Varitone-kytkin.
The new Epiphone Phant-o-matic has been developed with My Chemical Romance’s Frank Iero. The model is based on the Epiphone Wilshire, but features a Les Paul Custom -neck, full-sized humbuckers and a kill-switch, as well as the Varitone-switch first seen on the Gibson ES-345.
The Red Riddle – my Kasuga ES-335 -copy
Everybody has heard of Tokai, and there’s plenty of knowledge about Greco’s and Ibanez’ copycat instruments around.
The Kasuga-brand is a much rarer beast, even though the company produced many decent instruments (many of those were copies) between the mid-Sixties and the Eighties.
I own a Kasuga-version of Gibson’s classic ES-335, which was most likely produced in the late 1970s, judging by its main specs.
I found my Kasuga by chance in a flea-market in the early Nineties. The price asked was so low and the guitar so red, it was a no-brainer. 😉
The classic curves of a Gibson ES-335/345/355 are one of the prettiest guitar shapes, in my opinion.
In some respects this copy is a funny hodgepodge of different attributes lifted from different periods of the original’s lifespan. Additionally there are also some of Kasuga’s own details added.
Take the headstock, for example, which is the larger version, generally used for the bound headstock of the Gibson ES-355 model.
A previous owner had installed a brass nut – very much in fashion in the early Eighties. The extremely low frets are original, as are the large pearl inlays. The neck profile is a copy of Gibson’s 1970’s slim type.
The sealed tuners are of a make that I’ve never seen before or since. There’s the typical 1970s volute, meant to strengthen the neck’s wrist and the headstock.
Genuine mahogany has been used for the set neck.
One of the f-holes reveals the body’s five-ply laminate, which seems to be maple/mahogany/maple/mahogany/maple.
The Kasuga even mimics Gibson’s Seventies short centre block, that only starts at the bridge. The neck has its own little block. In this case the centre block has been fashioned from mahogany.
The electronics are high quality – the original pots all still work fine, as does the switch. I only had to replace the output jack some ten years ago.
Strangely enough the arch of the body is not as pronounced and graceful, as on the originals. The humbuckers are standard sized, but the bezels are wider than normal.
The body ears have been left completely flat on the Kasuga, while the original sports very attractive arching both on the top as well as the back. The ears are slightly pointed, as was usual in post-1964 Gibsons as well.
Here are some Kasuga soundbites:
Punainen arvoitus – Kasuga ES-335 -kopio
Kaikki tuntevat Tokain, ja myös Ibanezin ja Grecon kopiosoittimista löytyy tietoa laajasti.
Harvinaisempi tapaus on japanilainen merkki Kasuga, joka oli rakentanut soittimia – monet niistä kopiosoittimia – 1960-luvulta lähtien.
Minulla on (luultavasti 1970-luvun loppupuolelta peräisin oleva) Kasugan kopio Gibson ES-335 -puoliakustisesta.
Löysin Kasugani sattumoisin yhdeltä kirpputorilta 1990-luvun alussa. Kitaran hinta oli niin alhainen, että ostos kannatti jo kaunottaren punaisen värin takia 😉
Gibsonin klassinen ES-335/345/355-muoto on mielestäni yksi kauniimmista kitaratyypeistä.
Tämän kopion yksityiskohdat sekoittavat hauskasti (eikä mitenkään vintage-tietoisesti) eri aikakausien ominaisuudet, ja valmistajakin on lisännyt soppaan muutaman oman ratkaisun.
Viritinlapa on kopio Gibson ES-355:n isommasta mallista, vaikka tässä tapauksessa koristus on selvästi ES-335:n mukainen (ei reunalistoitus, pieni kukka-upotus).
Edellinen omistaja oli asentanut 1980-luvun alussa niin suosittua messinkisatulaa. Alkuperäiset nauhat ovat erittäin matalat ja helmiäisupotukset isot – niin kuin tavallisesti ES-355-kitarassa. Kaula on siro kuin 1970-luvun Gibsoneissa.
Suljetut virittimet ovat minulle tuntemattomasta brändistä. Satulan vastapuolella on kaulassa 1970-luvulle tyyppillinen paksunnos (engl. volute), joka on tarkoitettu suojaamaan lapaa murtumisestä.
Kaula on veistetty oikeasta mahongista, ja se on liimattu vanerirunkoon perinteisellä tavalla.
F-aukon reunalla näkyy, että vaneri on viisikerroksinen – ilmeisesti vaahtera/mahonki/vaahtera/mahonki/vaahtera.
Kasugalla on 1970-luvulle tavanomaista lyhyttä keskipalkkia, joka menee tallasta runkoon loppuun. Kaula istuu omassa pienessä blokissa. Kitarani tapauksessa blokki on tehty mahongista.
Elektroniikka on toteutettu laadukkaasti – Kasugassa on yhä alkuperäinen kytkin ja potikat, ainoastaan jakin joutuin vaihtamaan jonkin aikaa sitten.
Rungon muotoilussa valmistaja on ollut yllättävän suurpiirteinen, eikä kansi kaareutuu ihan niin kauniisti kuin alkuperäisessä Gibsonissa. Humbuckerit ovat standardikokoa, mutta niiden kehykset ovat hieman perinteisiä isompia.
Rungon korvat ovat sitä hieman terävämpi sorttia, joka on tavallinen 1964-1981 välillä rakennetuissa oikeissa Gibsoneissa. Mutta myös tässä sekä kansi että pohja ovat tasaisia, eivät ne kaartu holvimaisesti niin kuin oikeassa Gibsonissa.
Tältä Kasugan ES-335-kopio kuulostaa:
Epiphone-uutuudet syksylle 2011 ****** New Epiphone gear for autumn 2011
Epiphonelta on tulossa uusia malleja, joita pitäisi olla saatavilla lähiaikoina – juuri oikealla hetkellä joulutoiveitamme varten:
Epiphone will be releasing some tasty new models – just in time for your Christmas wish-lists:
****
Pete Townshend -faneille tarjotaan viimein kunnon Epiphone-versio vanhasta SG Special -kitarasta. Reunalistoitettu, liimattu kaula, kaksi P-90-mikrofonia sekä kiinteä talla – todella jeeeeees!
At last Epiphone is releasing a Pete Townshend -style SG Special with a bound fretboard, a glued-in neck, two P-90s and a wraparound bridge – Who-tastic!
****
Les Paul Ultra III on päivitetty versio Ultra kakkosesta. Ultra III:lla on vielä paremmat humbuckerit sekä USB-lähtö (NI:n Guitar Rig LE -ohjelmapaketti kuuluu hintaan).
The Les Paul Ultra III is a further improvement on the Ultra II. The Ultra III has even better humbuckers, as well as a USB-port (NI’s Guitar Rig LE is included in the package).
****
Ja puoliakustisen kitaran ystäville on tarjolla Epiphonen oma versio ES-339-mallista, jolla on ES-335:n rakenne, mutta pienemmällä kopalla klassikkoon verrattuna.
Friends of semis are treated to the Epiphone ES-339, which is basically an ES-335, only with a smaller body.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 