Review: Schecter Hellraiser Studio Acoustic
****
Schecter probably aren’t known so much as manufacturers of acoustic guitars, but they do carry a few acoustic-electric models in their current line-up. We picked up a new model from Schecter’s Hellraiser range for a review – the Hellraiser Studio Acoustic.
****
The Schecter Hellraiser Studio Acoustic (current street price in Finland approx. 600 €) is a stunning looker with a Grand Auditorium -sized, full-depth body.
The whole body – top, rims and back – is crafted from beautiful, laminated quilted maple. Our review sample sports a fetching see-through-black gloss finish.
The glued-in neck, which is finished in solid gloss black, is made from mahogany.
Judging by its headstock shape, Schecter seems to be aiming the Hellraiser Studio squarely at the Rock and Metal crowd. The headstock features intricate binding in luscious grey pearloid framed by black and white strips of plastic.
The sealed Grover-tuners sport a cool and moody black chrome finish.
The bound rosewood fretboard comes equipped with 20 jumbo-sized frets, giving the guitar an effortless modern playing feel.
The Hellraiser Studio’s ’board is adorned with cleanly executed gothic-style cross inlays, made from grey pearloid.
The stylish dark pearloid theme is carried over onto the soundbox – seen here in the back’s centre line.
Schecter’s Hellraiser Studio comes factory-equipped with a second strap button.
The guitar’s flowing lines are a thing of beauty.
The test sample’s bracings and kerfed linings look well made, even if there are a couple of glue specks in places.
The gothic theme continues in the rosewood rosette’s inlays.
A very dark finish is a double-edged sword for any manufacturer, because any tiny imperfection shows up more clearly. On the review instrument a tiny amount of white glue can be seen seeping out from under the bridge – the only small slip-up on this nicely-finished guitar.
The bridge is an interesting design, made from a composite material based on wood and black resin. The octave-compensated bridge saddle is Graph Tech’s man-made alternative to ivory, called Tusq.
The under-saddle-transducer is a Fishmanin Sonicore piezo pickup.
The UST’s signal is sent to a Fishman PreSys+ preamp featuring four-band EQ – bass, middle, treble and brilliance – a notch filter (to combat feedback or annoying stage resonances), a phase reverse switch (also for feedback removal), as well as a chromatic tuner, which also works without the guitar lead plugged in.
The PreSys+ makes battery changes a doddle.
****
Even though the Schecter Hellraiser Studio Acoustic is aimed at Rock musicians, Schecter haven’t chosen an overtly ”electric” neck profile for this steel-string – which is good in my opinion. The guitar’s well-rounded, medium D-profile feels great, giving you ample flesh to hold on to.
Sadly, our review sample suffers from some minor fretting issues, which lead to the high-e string buzzing at the first and 14. frets. Otherwise the set-up is good and the guitar plays well.
Nowadays it seems that many manufacturers have found out how to put together a good-sounding acoustic guitar using a laminated body. The Schecter Hellriser Studio is a good example of this. Even though you cannot find the out-and-out volume and punch of an all-solid shouter in a laminated steel-string, this Schecter really manages to hold its own, and do so with panache.
The all-maple body gives you a lively tone with a tight, sinewy bottom end, a clear mid-range (typical of maple-bodied steel-strings), as well as a nicely rounded top end. I see the Hellraiser Studio as a great choice for accompanying vocals, as the guitar’s clarity leaves ample space in the frequency spectrum for the singer.
The Fishman Sonicore/PreSys+ is a high-quality combination that sounds great right off the bat, without even touching the EQ. Fishman have managed to filter out most of the infamous nasal quack and attack click, so often found on lesser piezo systems. Thanks to this the Hellraiser’s EQ is freed up to fine-tune your (already great) basic tone, instead of having to combat any annoying tonal problems inherent in the original signal.
I recorded the following examples both acoustically (using an AKG C3000) and direct (with the Fishman’s EQ flat):
Fingerstyle – miked up (AKG C3000)
The review guitar’s fretting (or neck?) problem really is a shame, because overall this Schecter is an extremely nice acoustic-electric. Schecter are known for their stringent quality control, so maybe this here was the one guitar that slipped through.
Schecter’s Hellraiser Studio Acoustic is a beautiful instrument, offering easy playability and a great sound. The guitar’s clear voice records very well – regardless of whether you’re using a microphone or the fantastic on-board Fishman-system. I can only recommend a test run!
****
Schecter Hellraiser Studio Acoustic
Current street price in Finland approx. 600 €
Finnish distributor: Soundtools
****
Pros:
+ beautiful design
+ overall workmanship
+ playability
+ acoustic tone
+ pro-quality Fishman-electronics
Cons:
– some fretting issues on review sample
– some glue visible at bridge
Testipenkissä: Schecter Hellraiser Studio Acoustic
****
Schecter Guitars ei ole ehkä kovin tunnettu akustisista kitaroistaan, mutta firman mallistosta löytyy tosiaan muutama elektroakustinen teräskielinen. Saimme testiin Hellraiser-sarjan uuden akustisen jäsenen – Hellraiser Studio Acoustic.
****
Schecter Hellraiser Studio Acoustic (katuhinta noin 600 €) on hyvin näyttävä soitin Schecterin omalla designilla, joka on lähellä Grand Auditorium -mallia, mutta aavistuksen verran syvemmällä kopalla.
Koppa on valmistettu kauniista (quilt maple) loimuvaahteravanerista, ja se on saanut ylleen see-through-black-nimistä kiiltävää liukuväritystä.
Koppaan on liimattu mahonkikaula, jolla on kiiltävä musta viimeistely.
Schecterin kohderyhmä on lavan ulkonäön perusteella luultavasti Rock- ja Metal-musiikkia soittavat kitaristit. Lapa on koristeltu erittäin siistillä reunalistoituksella, johon on käytetty helmiäismuovia.
Laadukkaiden Grover-virittimien tummaa viimeistelyä kutsutaan mustaksi kromiksi.
Reunalistoitettuun palisanteriotelautaan on asennettu 20 jumbo-kokoista nauhaa, joiden ansiosta kitaran soittotuntuma on hyvin nykyaikainen ja vaivaton.
Hellraiser Studio -akustisella on otelaudassa myös erittäin siistejä gootti-tyylisiä upotuksiä tummasta helmiäismuovista.
Tyylikäs helmiäis-teema jatkuu myös pohjan keskiviivassa, ja sitä säestää kaunis reunalistoitus.
Hellraiser Studiolla on muuten jo valmiiksi asennettu toinen hihnatappi (mikä ei ole akustisissa kitaroissa lainkaan itsestäänselvyys).
Schecterin sulavamuotoinen runko on hyvin kaunis. Kitaran kärjekäs talla sopii hyvin soittimen gootti-tyyliseen ilmeeseen.
Testiyksilön kaikki rimoitukset näyttävät hyvin siisteiltä, vaikka siellä täällä näkyykin pieniä liimatahroja.
Soittimen näyttävässä, palisanterista veistetystä rosetissa on samanlaisia upotuksia kuin otelaudassa.
Hyvin tumma viimeistely on valmistajan näkökulmasta aina hieman hankala, koska pienetkin epäsiisteydet näkyvät niin hyvin. Testiyksilön tallan alta pursuava valkoinen liima on ainoa lipsahdus Schecterin muuten kiitettävässä viimeistelyssä.
Itse talla on mielenkiintoinen, mustasta hartsista ja puusta valmistettu nykyaikainen komposiittitalla, ja Schecterin omaa suunnittelua. Kompensoitu satula on tehty Graph Techin, norsunluuta muistuttavasta, keraamisesta Tusq-materiaalista.
Tallaluun alle on sijoitettu Fishmanin Sonicore-piezomikrofoni.
Mikrofonin signaali vahvistetaan ja muokataan laadukkaalla Fishman PreSys+ -etuvahvistimella. Tarjolla on nelikaistainen taajuuskorjain – bass, middle, treble ja brilliance – kuoppasuodatin (notch filter, jolla voi poistaa feedbackia aiheuttavan taajuuden), vaihekääntäjä (phase) feedbackia vastaan, sekä kroomaattinen viritysmittari (toimii myös ilman johtoa).
Paristonvaihto käy PreSys-etuvahvistimessa erittäin kätevästi ja nopeasti.
****
Vaikka Schecter Hellraiser Studio Acoustic on selvästi rokkarille suunnattu kitara, on se onneksi saanut kunnon teräskielisen kaulaprofiilin. Kyseessä on mukavan täyteläinen, keskipaksu D-kaula, jonka ansiosta käsi saa kunnon otteen soitettaessa, eikä väsy niin nopeasti kuin joidenkin ”vauhtikaulojen” kanssa.
Valitettavasti testiyksilössä on jotain pientä häikkää nauhoituksessa, jonka takia ylä-e-kieli sirisee häiritsevästi ensimmäisen nauhan ja myös 14. nauhan kohdalla, muuten kitara soi puhtaasti ja hyvin.
Nykyään monet valmistajat ilmiselvästi osaavat myös tehdä hyvin soivia vanerikoppaisia teräskielisiä kitaroita. Tämä Schecter on hyvä esimerkki tästä. Vaikka sellaista täyspuisen soittimen todella kovaa potkua ja äänekkyyttä ei luonnolliseti löydy vanerikoppaisesta kitarasta, on Schecteriun Hellraiser Studio todellakin yllättävän voimakasääninen ja eloisa tapaus.
Vaahterakopan soundissa on tiukka bassotoisto, tälle puulajille tyypillinen siisti keskialue, sekä kauniisti soiva diskantti. Mielestäni Hellraiser Studio sopii erittäin hyvin lauluäänen komppaamiseen, koska sen erotteleva sointi jättää laululle riittävästi tilaa.
Fishmanin Sonicore/PreSys+ -yhdistelmä on erittäin laadukas tapaus, joka kuulostaa jo hyvin terveeltä EQ:t neutraaliasennossa. Fishman on onnistunut hyvin pitämään piezomikrofoneja yleisesti vaivaavaa marisevaa nasaalisuutta suurilta osin aisoissa. Tämän ansiosta PreSysin taajuuskorjaimia ei tarvitse haaskata huonon perusäänen korjailuun, vaan voi keskittyä kokonaan hyvän perussoundin hienosäätämiseen.
Äänitin seuraavat esimerkit samanaikaisesti sekä akustisesti (AKG C3000 -mikrofonilla) että linjasoittona (EQ:t neutraaliasennossa):
Näppäily – mikitetty (AKG C3000)
Testiyksilön pieni nauhaongelma on mielestäni todella harmillinen, koska muuten tämä Schecter on erittäin sympaattinen tapaus. Toivottavasti kyse on niin sanotusta ”maanantaikappaleesta”, joka on jostain kumman syystä läpäissyt Schecterin laadunvalvontajärjestelmää.
Muuten Schecter Hellraiser Studio Acoustic on nimittäin erittäin kaunis ja hyvin soiva elektroakustinen kitara. Helpposoittoisen Schecterin raikas ääni on helppo tallentaa, joko perinteisesti mikittämällä studiomikrofonilla tai käyttämällä soittimen tarjoamaa laadukasta Fishman-etuvahvistinta. Kokeilemisen arvoinen soitin siis!
****
Schecter Hellraiser Studio Acoustic
katuhinta noin 600 €
Maahantuoja: Soundtools
****
Plussat:
+ tyylikäs ulkonäkö
+ työnjälki (paitsi nauhatyö testikitarassa)
+ soittotuntuma
+ akustinen ääni
+ laadukas Fishman-etuvahvistin
Miinukset:
– nauhaongelmat testisoittimessa
– liimajäljet tallan alla
Review: Tokai SG-75
Tokai Guitars’ SG-75 is the company’s top model in their line of Gibson SG copies – a carefully crafted, Japanese version of the American original from the 1960s.
****
The Tokai SG-75 (current price in Finland: 928 €) is based on the first version of the Gibson SG, which was introduced in 1961 as the new Les Paul Standard guitar. At that time the original Les Paul -range started showing seriously flagging sales figures, so Ted McCarty instigated a complete rethink of Gibson’s main solidbody model. The idea was to create a sleeker and lighter guitar.
Mr Paul wasn’t pleased with the result and didn’t renew his endorsement deal, which is why the new model was renamed the Gibson SG (= Solid Guitar) in 1963.
Tokai’s SG-75 is a great recreation of the classic model, and stays very faithful to the original design, displaying exemplary attention to detail in the process.
Take the body, for example: Its two pieces of fine mahogany have been matched so well it took a magnifying glass to make out the glue line at all! The well-applied red dye and the expertly executed thin finish really show off the guitar’s curves, as well as the nice grain of the wood.
Vintage-style tuners are a tasteful choice for the SG-75 model.
The rosewood fretboard is bound in single-ply cream plastic, and sports the traditional ”crown” inlays associated with guitars of this type. The workmanship on the frets can only be called exemplary.
The neck joint on the Tokai SG-75 sits – as tradition dictates – at the last fret (22nd). This arrangement gives you unhampered access to the uppermost frets, but the trade-off is a slightly weaker neck joint in comparison to, say, LP-style guitars. Buying a secure guitar stand and a quality hard case for this type of guitar is a very good idea.
In terms of its pickups, controls and hardware the Tokai SG-75 is a typical Gibson-type guitar.
The bridge is a modern update of the venerable Tune-o-Matic-bridge: The intonation adjustment screws are properly secured to the bridge’s base. On 1960s originals only a flimsy retaining wire keeps the saddles from falling off mid-song, should you break a string.
The pickups on most SG-type guitars are placed differently, compared to LP-style double-humbucker guitars:
The neck pickup has been moved a good two centimetres away from the end of the fretboard to add a little strength to the neck joint. In order to keep the tonal difference between the neck ’bucker and the bridge unit as wide as possible, the bridge humbucker has also been moved a few millimetres closer to the bridge.
The control set-up is also pure SG, with the three-way toggle, the four controls (two volumes, two tones) and the output jack all crammed together in the lower bout.
Using an angled plug is a very good idea on SG-type guitars, as it reduces weight-induced stress – and thus breakages – on the rather thin area of mahogany routed out around the jack.
One word says it all – quality!
****
Vintage 1960s examples of Gibson SGs all feature rather thin necks, many (from about 1966/67 onwards) of which also have a narrower nut width. Some guitarists – like Angus Young – actually prefer these necks, but for many others this type of neck profile is simply too insubstantial.
Luckily, Tokai have decided not to paint themselves into a corner here: The neck profile of the SG-75 is a nice, not-too-chunky D, which is a tad more muscular than Gibson’s current 60s-profile.
In addition to the improvement in playability there’s also an improvement in tone and sustain to be had from slightly bigger necks on SG-style guitars. More wood means added stiffness and less damping due to vibrational absorption in the long, unsupported neck.
The extremely lightweight Tokai SG-75 is a fine example of how an SG-style guitar differs from a LP-type in its acoustic and electric tones. The acoustic tone is a good deal more open, and it displays a lovely vocal mid-range timbre, as well as a slightly lighter bass response. The SG-75 feels very alive and is brimful of dynamic nuances.
Tokai’s fine PAF-Vintage Mk3 -humbuckers work exceedingly well in this context, because these vintage-type, moderately-powered pickups have an open and dynamic sound, and don’t clog up the guitar’s mid-range frequencies.
The more ”trebly” pickup placement does its bit to underscore the SG-75’s clear and crisp acoustic tone. The bane of LP-type guitars – the muddy neck humbucker sound – is, thankfully, completely absent here, and the bright and airy top end of the bridge pickup will make you think twice about an SG’s suitability for traditional Country music.
Here’s a clean clip:
Here’s the Tokai through an overdriven channel:
And here’s the music from the video:
The Tokai SG-75 is the best SG-type guitar I’ve played so far. The Tokai offers fine workmanship, great playability and tasty tones in a surprisingly affordable package.
****
Tokai SG-75
Current price in Finland: 928 €
Finnish distribution: Musamailma
****
Pros:
+ value-for-money
+ workmanship
+ neck profile
+ pickups
+ playability
+ sound
****
Testipenkissä: Tokai SG-75
Tokai Guitarsin SG-75 on firman Gibson SG -kopioiden aatelia – laadukas, Japanissa huolellisesti valmistettu uusintapainos 1960-luvun soittimesta.
****
Tokai SG-75 (928 €) perustuu Gibson SG -mallin alkuperäisversioon, joka esiteltiin vuonna 1961 uutena Les Paul -nimikkomallina. Alkuperäisen Les Paul -mallin myyntiluvut olivat silloin kuihtumassa kasaan, minkä vuoksi Ted McCarty antoi tuotekehittelyosastolle määräyksen kehittää uusi, kevyempi sähkökitaramalli.
Herra Paul ei pitänyt uudesta, virtaviivaisesta kitarasta, ja jätti endorser-sopimuksensa uusimatta, minkä takia malli sai 1963 uuden nimen – Gibson SG.
Tokai SG-75:n muotoilu on pienimpiä yksityiskohtia myöten erittäin onnistunut ja työnjälki on esimerkkillisen huolellinen.
Esimerkiksi rungon kaksi mahonkipalaa oli sovitettu testiyksilössä niin hyvin yhteen, että tarvitsin liimasauman löytämiseen hyvän valaistuksen lisäksi vielä suurennuslasia! Puun punainen värjäys ja soittimen ohut, täydelliseen peilipintaan kiilotettu lakkaus korostavat kitaran onnistunutta muotoilua, sekä mahongin syykuvioita.
Viritinlapaan on asennettu vintage-tyyliset virittimet.
Palisanteriotelauta on koristeltu kermanvaalealla muovilistalla. Nauhatyön huolellisuus on testiyksilössä suorastaan esimerkkillistä.
Tokai SG-75:n kaulaliitos on – perinteen mukaisesti – viimeisen nauhan (22.) kohdalla. Siten mahdollistuu vapaa pääsy ylimmille nauhoille, mutta tällainen kaulaliitos on suhteellisen haavoittuva – laadukkaan kitaratelineen ja kovan laukun hankkiminen on suositeltavaa.
Metalliosien ja elektroniikankin osalta Tokai SG-75 on tyyppillinen Gibson-tyylinen sähkökitara.
Tässä Tokaissa käytetään parannettua versiota alkuperäisestä Tune-o-Matic-tallasta: tallan ulkomitat pysyvät samoina, mutta tallapalojen säätöruuvit istuvat turvallisesti sen rungossa. 1960-luvun alkuperäisissä talloissa ainoastaan heppoinen metallivaijeri estää tallapalojen putoamisen, kun kieli katkeaa.
SG-tyylisissä kitaroissa humbucker-mikrofonit on asennettu eri paikkoihin kuin esimerkiksi Les Paul -malleissa:
Kaulaliitosta on hieman vahvistettu siirtämällä kaulamikrofonia kaksi senttimetriä kauemmas otelaudasta, ja jotta mikrofonien väliset soundilliset erot säilysivät mahdollisimman isoina, on myös tallamikrofonia siirretty muutaman millimetrin lähemmäs tallaa.
Tokai-mallistakin löytyy SG-kitaroille tyyppillinen asetelma – kolmiasentoinen vipukytkin, neljä säädintä (kaksi volumea, kaksi tonea) sekä lähtöjakki, kaikki tiiviissä rykelmässä.
Koska lähtöjakki on asennettu suoraan runkopuuhun, joka on siitä kohtaa vain muutaman millimetrin paksuinen, kannattaa SG-kitaroiden kanssa käyttää kulmaplugilla varustettua johtoa.
Tätä näkymää voi kuvailla osuvasti yhdellä sanalla – laatutyötä!
****
Aidoissa 60-luvun Gibson SG:ssä on melko ohut, suhteellisen kapea kaulaprofiili, joka sopii vain harvoille kitaristeille hyvin (esim. Angus Young).
Onneksi Tokai on päätynyt tässä kohtaa selvästi järkevämpään ratkaisuun: SG-75:n kaulaprofiili on hyvin yleispätevä ja mukavan täyteläinen D, joka on hieman paksumpi kuin Gibsonin 1960-kaula.
Paremman soitettavuuden lisäksi tuhdimpi kaulaprofiili myös parantaa SG-tyylisissä sähkökitaroissa soittimen soundia ja sustainia. Paksumpi, ja tämän ansiosta jäykempi kaula absorboi nimittäin vähemmän kielten värähtelystä syntyvää energiaa kuin ohuempi vastine.
Erittäin kevyt Tokai SG-75 ei ole ainoastaan soittotuntumaltaan selvästi erilainen soitin kuin tyyppillinen LP-tyylinen kitara, vaan myös sen akustinen sointi eroaa selkeästi isoveljestään. SG soi hyvin avoimella äänellä, jossa on hieman kevyempi bassorekisteri kuin monissa LP-tyylisissä kitaroissa. SG-75 on hyvin eloisa kitara, jolla on laaja dynaaminen spektri, sekä laulava keskialue.
Tokain erinomaiset PAF-Vintage Mk3 -mikrofonit tukevat kitaran akustista ääntä esimerkkillisesti, koska vintagemaisesti matalatehoiset humbuckerit eivät värjää (tehokkaiden mikkien tavoin) kitaran signaalia honottavalla keskialueella.
Mikkien sijainti korostaa sopivasti SG-75:n tuoretta akustista ääntä – LP-kitaroista tuttu kaulahumbuckerin mutaisuus pysyy kokonaan poissa kuvasta, ja yllättävän kirkkaan tallamikrofonin ansiosta tällä kitaralla pystyy vetämään uskottavasti myös vanhan liiton Country-musiikkia.
Tämän jutun loppupäätelmä on yksinkertaisesti se, että Tokai SG-75 on paras kokeilemani SG-tyylinen kitara. Tokai tarjoaa loistavan soitettavuuden, erittäin huolellisen työnjäljen ja erinomaisen soundin yllättävän edullisessa paketissa.
****
Tokai SG-75
928 €
Maahantuoja: Musamailma
****
Plussat:
+ hinta-laatu-suhde
+ työnjälki
+ kaulaprofiili
+ mikrofonit
+ soittotuntuma
+ soundi
****
Bass Porn: My 1987 Rickenbacker 4003
My Rickenbacker 4003 is finished in silver, and sports the black hardware so common on 1980s Rickenbackers.
Old Rickies from the 1960s use Kluson tuners. Seventies models were most often equipped with Grover tuners. By the Eighties Rickenbacker had switched to Rickenbacker-branded Schaller tuners from Germany.
The original 4001 basses featured triangular ”shark-fin” inlays that went all the way from one edge of the fretboard to the other, effectively cutting the ’board into many pieces. The Rickenbacker 4003 has redesigned and slightly smaller inlays.
Viewed from the top both singlecoil pickups seem identical.
While the units feature virtually identical polepieces and coils, they do differ in the details. The neck pickup is powered by a single, flat bar magnet stuck underneath the bobbin.
The 4003’s distinctive bridge pickup tone of the Eighties model is produced by using a unique, thick rubber/ceramic-compound magnet that has a large gap (for the wiring) on the fingerboard-facing side. The hand rest has been removed by the previous owner.
The Rickenbacker bass bridge stands in its own recess inside the combined tailpiece and mute assembly.
In the Eighties Rickenbacker experimented with different tailpiece thicknesses, leading to quite a few bridge assemblies featuring two additional screws close to the ball ends. These factory-installed screws keep the – slightly too flexible – tailpiece from being bent out of shape by the string pull.
The body binding on Rickenbacker basses is usually glued to the body wings before the wings are attached to the through-neck.
Look closely, and you’ll be able to spot the glue-lines demarcating the through-neck.
Rickenbacker used several different numbering schemes throughout the decades. In 1987 they introduced a new numbering system with a letter indicating the month of production (A = January) and a number standing for the year (0 = 1987). Additionally there are four numbers on the lower edge of the jack plate (digitally wiped from this photograph).
The Rick-O-Sound-output is for use with a Y-cable (stereo plug to two mono plugs), splitting the pickup signals for use with two amplifiers or for adding different effects to each of the pickups.
This is what my own Rickenbacker-bass sounds like, when recorded using a SansAmp Bass Driver DI-box:
****
Some Rick-tastic clips:
Classic Guitars, part 10: PRS Custom 24
In the mid-Seventies both of the guitar industry’s giants – Fender and Gibson – had lost their innovative edge and much of their corporate prestige. Both companies had been taken over by large corporations, and profit margins started to push quality control into the background.
Many discerning guitarists were starting to subscribe to the notion of ”They’re not making ’em like they used to”, which left the doors wide open to Far Eastern copy guitars, as well as to small boutique makers.
PRS Guitars, just like Hamer Guitars, took Gibson’s classic solidbody designs as a basis for their ”modern vintage” models.
With PRS Guitars it all started with a young Paul Reed Smith converting one spare bedroom at his childhood home into a workshop in 1975. By the next year he had already moved into a small workshop in Annapolis, and started attracting customers such as Ted Nugent and Peter Frampton. His first guitars were based closely on the double cutaway Gibson Les Paul Special, but featured humbucking pickups.
A few years down the road Paul Smith added fancy flame maple tops into the mix, and he managed to sell four of these guitars to Carlos Santana. Santana’s signature PRS models are still based on these original guitars.
But Smith wasn’t satisfied with simply producing refined versions of past Gibson-classics, so he set out to develop the ultimate solidbody guitar.
By 1985 Paul Smith had finalised his vision and started his own production facility. At the NAMM shows of 1985 Smith unveiled the PRS Custom 24 – the model that has defined the whole brand to this day. The new guitar ingeniously combined the best features of a Gibson Les Paul Standard and a Fender Stratocaster, as well as including many of Smith’s own improvements – not least the smooth and reliable PRS-vibrato and his own (Schaller-made) locking tuners.
The PRS Custom 24 combines Gibson-style materials and construction with a Fender-like outline, balance and (in most cases) a vibrato bridge. Added into the mix are a middle-of-the-road 25-inch (63.5 cm) scale length – about halfway between the softer Gibson (24.75″/62.9 cm) and the harder Fender (25.5″/64.8 cm) scale lengths – as well as two PRS-humbuckers with coil-splits.
Originally the Custom 24 came equipped with two knobs and one mini-switch. The knob closest to the bridge pickup was (and still is) the master volume control, with the second knob actually being a five-way rotary pickup selector, and not a control pot. The mini-switch was called the Sweet Switch, and served in lieu of a regular tone control, by giving you a set tone with rolled-off highs.
The Sweet Switch was replaced by a regular tone control around 1989, and these days many Customs also feature a regular five-way pickup selector.
Over the years PRS have changed many details in the construction, harware and electronics of their guitars, but the Custom 24 still carries the essence of what PRS Guitars are all about – it is a beautiful, yet practical quality instrument. Or as Carlos Santana put it in an interview with Paul Reed Smith a few years ago: ”It’s a guitar that gives you no excuses not to play to the best of your abilities.”
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 