Posts tagged ‘Leo Fender’

24/02/2012

Classic Guitars, part 9: Fender Jazzmaster and Jaguar

The Fender Jazzmaster was introduced in 1958 as a conscious effort to broaden Fender’s user base and appeal.

The company’s first efforts – the now legendary Telecaster and Stratocaster models – had already proven to be successful, but were then still widely perceived as bright-sounding guitars for Country & Western, as well as early Rock ’n’ Roll. Now Leo Fender and his team were aiming for the more ”serious” guitarists of the Jazz and Easy Listening genres.

Fender kept the standard long Fender-scale (25.5″), but – for the first time – added a rosewood fingerboard. The reasons for the rosewood board were both cosmetic – it looked classier than the lacquered maple of previous models – as well for tonal reasons, with rosewood imbuing the sound with a warmer timbre. The Jazzmaster was also the company’s first guitar with an enlarged version of the Strat-headstock, which was meant to combat dead spots and wolf-tones.

The body was a brand-new design premiering the company’s patented offset waist feature, meant to improve balance, especially when playing seated.

A new, front-mounted vibrato with a softer, spongier action (meant as a direct competitor to Bigsby’s models) was also devised. The vibrato – which worked with a separate, rocking bridge – was easy to adjust from the front, and also featured a locking mechanism for disabling the system (and keeping the guitar in tune even after a string breakage).

The most important changes took place in the electronics of the Jazzmaster: The pickups were clearly Fender’s attempt at getting a Gibson P-90 -type tonality, with the wide and flat coils. The controls featured two different circuits, with the normal circuit offering a 3-way toggle switch, as well as a master volume and tone control. A slide switch on the scratchplate’s upper shoulder engaged the so-called Rhythm Circuit, which switched on only the neck pickup going through its own set of volume and tone controls (above the neck pickup).

After a first wave of enthusiasm over Fender’s new top-of-the-line guitar, the Jazzmaster’s success sadly waned. Most conservative Jazz guitarists wouldn’t touch Fender’s ”plank” with a barge pole, and still considered the sound as too bright, while the company’s usual customers were perfectly happy with their more straightforward Strats and Teles.

The biggest genuine problem with Jazzmasters lies in their singlecoil pickups, which take in a lot of extraneous hum and interference (just like P-90’s do).

Modern players also tend to complain about the vibrato system’s flimsy bridge saddles, although, in fairness, one should note that this is mostly due to our modern light string gauges. The Jazzmaster-vibrato had been designed at a time when ”light gauge” meant an 012-set with a wound g-string.

Today the Jazzmaster’s appeal lies mostly in the alternative field, and not too many name players spring to mind:

Thurston Moore and Lee Ranaldo (Sonic Youth), J Mascis (Dinosaur Jr.), as well as British songwriter Elvis Costello are the most well-known Jazzmaster players.

****

In 1962 Fender took the Jazzmaster as the basis for a brand-new model, geared towards Surf and Pop guitarists – called the Fender Jaguar.

The Jaguar was Fender’s first guitar with 22 frets, and it featured a relatively short scale of 24″ (even shorter than Gibson’s usual 24.75″). The general look stayed in place, but the Jaguar was adorned with glitzy chrome control plates.

Fender took the criticisms over the Jazzmaster-pickups to heart and designed new pickups for the Jaguar. The new units are reminiscent of Strat-pickups, but feature slightly higher coils, as well as metal shielding plates that enclose most of the pickups’ bottom and sides.

The normal/Rhythm-circuit set-up stayed in place, but the normal circuit now featured three slide switches – an on/off-switch for each pickup, plus a ”strangle” switch that cuts all bottom end from the output signal.

The Jaguar originally also came equipped with a detachable mechanical string mute, which wasn’t well-received by guitar players.

Sadly, the Jaguar’s fate followed along the Jazzmaster’s lines – after a first wave of success sales dwindled in the wake of the British Invasion.

The most famous names associated with the Fender Jaguar are Carl Wilson (The Beach Boys), Kurt Cobain (Nirvana) and Johnny Marr (The Smiths, Modest Mouse).

As with the Jazzmaster, the Jaguar has seen a resurgence of sorts over the past few years, with many new and modified versions springing up, such as the Fender Blacktop Jaguar HH.

22/08/2011

Fender vuonna 1959

27/02/2011

Classic Basses, part 2: Fender Jazz

It took quite some time for the electric bass to really catch on. Fender introduced the Precision Bass in 1951, but had to wait for almost a whole decade, before they felt that the market was ready for a second bass guitar from the company.

In 1960 Fender released its deluxe update – the Jazz Bass.

Leo Fender listened to the most common complaints made by players and sampled their suggestions for improvements, and he addressed these issues with the new model. The Jazz has a more slender neck profile, a more ergonomic body shape and it offers a wider sound palette (thanks to its two singlecoil pickups) compared to its forebear.

The very first batch of Jazz Basses was equipped with stacked concentric controls, which offered separate volume and tone controls for each of the two pickups (see the sunburst bass above).

But already in 1961 the electronics were updated to the less fussy combination now widely known as the Jazz Bass -set-up – separate volume controls with one master tone.

The pickups are reverse wound/reverse polarity, which means that when used together they defeat transformer hum and electromagnetic buzz effectively.

While the standard version was offered in three-tone sunburst only, the Jazz Bass was ordered in Custom Color -finishes quite regularly in the 1960s, often with matching headstock faces.

From the end of the ’60s and all through the ’70s the fretboard was bound and featured large block inlays. Maple fingerboards were quite common during the ’70s.

Despite the changes in its looks the Jazz Bass’ sound always stayed excellent. Its sound is slightly more slender and transparent than that of its equally famous stablemate. The front pickup is full, but less throaty than a P-Bass’ split-coil unit. The bridge pickup has a nice, nasal timbre, and the combination is slightly hollowed out with a fresh zing, which made funky slap bass styles so fashionable.

________________________________________________________

Check out the sound of my own Squier Jazz Bass (Made in Japan, 1985) here.

22/02/2011

Klassikkobassot, osa 2: Fender Jazz

Presarin ilmestymisen jälkeen kesti melko pitkään, ennen kuin sähköbassosta tuli riittävän suosittua, että Fender uskalsi lanseerata toisen bassomallin.

Fender Jazz -basso tuli markkinnoille vuonna 1960 firman deluxe-versiona.

Leo Fender otti soittajien parannusehdotuksia vastaan ja rakensi uuden bassonsa niiden perusteella. Uudessa Jazz-mallissa oli huomattavasti solakkaampaa kaulaprofiili, entisestäkin ergonomisempi runko sekä monipuolisempi sounditarjonta, kahden yksikelaisten mikrofonien ansiosta.

Ihan ensimmäisissä Jazz-bassoissa käytettiin päällekkäisiä säätimiä, joissa kummallakin mikrofonilla oma volume- (päällekkäinen nuppi) ja tone-säätimensä (musta rengas, katso kuva tämän jutun alussa).

Jo vuonna 1961 elektroniikka muutettiin kuitenkin niin, että kummallakin mikrofonilla oli oma volume-säätimensä, mutta molemmilla oli yhteinen master tone. Tämän järjestelmän etu on sen selkeys, ja tällaista volume/volume/tone-asetelma kutsutaan nykyään Jazz Bass -säädinasetelmaksi.

Mikrofonit on käämitty toisiinsa nähden vastakkaiseen suuntaan, ja myös niiden magneettinen polariteetti on vastakkainen, minkä ansiosta ne toimii yhdessä humbuckerina.

Vaikka perusversio myytiin kolmivärisellä liukuvärityksellä, monet Jazz-bassot tilattiin niin kutsutulla Custom Color -viimeistelyllä, jossa usein myös viritinlapa oli värillinen.

1960-luvun loppupuolella ja myös koko 1970-luvulla Jazz-bassolla oli reunalistoitettu otelauta – joka oli usein palisanterin sijaan veistetty vaahterasta – ja neliskanttiset otemerkit (joko mustia tai vaaleata helmiäismuovia).

Ulkonäöstä riipumatta soundi pysyi kuitenkin aina samana. Jazz-basso soi täyteläisesti, mutta sen ääni on kuitenkin notkeampi ja hieman selkeämpi kuin Precision-mallin sointi. Etumikrofoni on lämmin, tallamikrofoni herkullisen nasaalinen ja mikrofonien yhdistelmä pikkuisen ontto, mikä loi perustan Funk-bassistien slap-soittoon.

________________________________________________________

Oman Squier Jazz Bass:n (Made in Japan, vm. 1985) soundin voi kunnella esimerkiksi tästä.

_________________________________________________________

09/02/2011

Classic Basses, part 1: Fender Precision

Leo Fender’s and George Fullerton’s Precision Bass was the world’s first electric bass guitar. It was introduced to the puzzled public in 1951.

Tony Bacon and Barry Moorehouse quote Fender’s old production chief from the 50s and 60s, Forrest White, on the initial impact the new-fangled instrument had (in their well-written ”The Bass Book”):

”Those who were not sure if Leo was crazy when he brought out the solidbody guitar were darn sure he was crazy now, since he came up with an electric bass. They were convinced a person had to be out of their mind to play that thing.”

Leo and George took the Telecaster-concept and adapted it for a bass instrument. At the same time they hit upon some standards – almost by mistake – that are still valid these days. The most important ones are the body’s additional long upper horn, which helped in balancing such a long-necked instrument, as well as the scale length of 34 inches (84,6 cm).

Initial problems in the project were the total lack of appropriate strings, which had to be custom-ordered from V.C. Squier, as well as tuning machines. At first they used sawed off double bass tuners, before they were able to order Kluson-machines, manufactured to Fender’s own specifications.

The first edition of the Precision Bass, made between 1951 and 1954, had a yellowish, semi-opaque-finished (blonde) slab ash body, a black Bakelite scratchplate, a Telecaster-style single coil pickup and a one-piece maple neck with a Telecaster-headstock. The simple bridge had only two saddles, which were first made from plastic and later from metal.

When the Stratocaster was introduced in 1954 the P-Bass received a slight make-over: the body gained Fender’s comfort contours, the scratchplate changed to single-ply white plastic and the standard finish became two-tone sunburst.

The Sting Signature Precision is based on a ’54-’56 P-Bass:

But Leo Fender still wasn’t quite satisfied with his creation: the pickup was picking up too much buzz, and its spiky signal tended to trash a lot of Bassman-amp speakers. Adding to this the Precision’s intonation wasn’t really very precise, because of the spartan bridge. And lastly it seemed that the small headstock had something to do with some dead notes on the g-string around the 5th fret.

All these problems were addressed in the major overhaul (in 1957), which turned the Precision into the classic we all know today: with a large Strat-style headstock, a bridge with four individual saddles and a brand-new split-coil pickup.

This new pickup consisted of two halves, one each for the E- and A-string as well as the D- and g-string, wound reverse and with opposing magnetic polarities. Once hooked up in series the split-coil pickup produces a humbucking signal with a singlecoil sound. Placing each string between its own pair of magnets (in contrast to the single magnet below each string in the old design) also smoothed out the attack phase of each note, which in turn resulted in a signal that was much easier on a bass amp’s speakers.

The very first ”new and improved” Precisions also featured a gold-coloured aluminium scratchplate.

In 1959 Fender switched to rosewood fingerboards on all of their string instruments. Since the end of the 60s the P-Bass has been available both with a one-piece maple neck as well as with a rosewood fretboard.

Nowadays Squier and Fender offer a Precision-model for all seasons and budgets, from vintage replicas to modern updates.

___________________________________________________________

You can listen to the sound of a 1976 fretless Fender Precision here.

The song was written by my late friend Pauli Rissanen, who also sings on the recording.

06/02/2011

Klassikkobassot, osa 1: Fender Precision

Leo Fenderin ja George Fullertonin kehittämä Precision Bass oli maailman ensimmäinen sähköbasso, ja se ilmestyi vuonna 1951.

Tony Baconin ja Barry Moorehousen loistavassa kirjassa ”The Bass Book” Fenderin 1950/60-luvun tuotantopäällikkö Forrest White kertoi musiikkimaailman reaktioista uuteen soittimeen:

”Ne ihmiset, jotka eivät olleet Telecasterin ilmestymisen yhteydessä ihan varmoja, oliko Leolla muutama ruuvi löysällä, olivat nyt täysin varmoja siitä, että ukko on hullu!”

Leo ja George ottivat Telecasterista mallin ja laajensivat konseptin bassosoittimelle sopivaksi. Samalla ne keksivät lähes ”vahingossa” muutamia sähköbasson standardia, jotka ovat vielä tänä päivänäkin voimassa. Tärkeimmät ovat rungon pitkä yläsarvi, jonka ansiosta basson pitkä kaula ei vaikuta negatiivisesti soittimen balanssiin, ja mensuurin pituus (34 tuumaa/84,6 cm).

Isoja hankaluuksia aiheutti sopivien kielien puuttuminen (ensimmäiset tilattiin juuri P-bassoa varten V.C. Squierilta), ja virittimetkin piti kustomoida itse sahaamalla kontrabasson virittimia poikki, ennen kuin Klusonilta saatiin tilattua Fenderin speksien mukaisia kapistuksia.

Vuodelta 1951-1954 Presarilla oli (Telecasterin lailla) kellertävän viimeistelty suorakantinen saarnirunko, iso musta pleksi, Telecaster-tyylinen yksikelainen mikrofoni, sekä kitaralta lainattu lapa. Tallassa oli vain kaksi tallapalaa (ensin muovista, sen jälkeen metallista).

Kun Stratocaster-kitara saatiin valmis (1954), muutettiin P-bassoa hieman Straton mukaiseksi: rungolla oli nyt mukavuusviisteet, viimeistelly oli sunburst ja pleksi valkoinen.

Stingin nimikkomalli on sellaisen Precisionin (1954-56) uusintapainos:

Leo Fender ei kuitenkaan ollut vielä ihan tyytyväinen luomukseensa: mikrofoni oli häiriöherkkä ja sen tuhti potku rikkoi herkästi Bassman-vahvistimen kaiuttimia. Intonaatiokin ei ollut aivan kohdallaan, ja pieni lapa aiheutti selvästi kuolleita kohtia g-kielellä (4-5:n nauhan kohdalla).

Uudesta päivityksestä tuli meille kaikille tuttu Presari, jossa on Stratocaster-lapa, neljällä tallapaloilla varustettu talla ja uusi splitcoil mikrofoni.

Uudessa mikissä on erilliset puoliskot E- ja A-kielille ja D- ja g-kielillä, jotka ovat sekä magneettisesti että kelojensa suhteen vastavaiheessa toisiaan. Kun puoliskot kytketään sarjaan tulee niistä käytännössä humbucker yksikelaisen mikrofonin soundilla. Uudessa mikrofonissa on myös aina kaksi magneettia jokaisen kielen molemmin puolin, minkä ansiosta atakista tulee hieman miedompaa (kun vertaa aikaisempaan mikrofoniin).

Ensimmäisissä ”uusissa” Presarissa oli myös alumiinista valmistettu kullanvärinen plektrasuoja.

Vuonna 1959 kaikki Fender-kitarat ja myös Precision saivat palisanteriotelaudan. 1960-luvun loppupuolelta taas alkoi P-bassoissa valinnanvapaus otelaudan suhteen, ja myös tänä päivänä saa oman maun mukaan vaahtera- tai palisanteriotelaudalla varustetun mallin.

Squierilta ja Fenderilta saa jokaiselle budjetille sopivan version Presarilta – vanhojen mallien uusintapainoksista nykyaikaiseen päivitykseen.

___________________________________________________________

Oman nauhattoman Presarin (vuodelta 1976) soundia voi kuunnella esimerkiksi tässä.

Biisin on kirjoittanut edesmennyt ystäväni Pauli Rissanen, joka myös laulaa siinä demossa.

23/01/2011

Klassikkokitarat, osa 3: Fender Telecaster

Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.

Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.

Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.

Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.

Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.

Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.

Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.

Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.

Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.

Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.

On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.

Save