Jos on halunnut itselleen uuden, käsinjuotetun putkivahvistimen, vaihtoehtoja on tähän mennessä ollut käytännössä kaksi – joko ostaa kallis boutique- tai custom shop –vahvistin, tai kasata vahvistin rakennussarjan pohjalta.
Brittiläinen Juketone tarjoaa kuitenkin kolmannenkin vaihtoehdon tweed-faneille – edullisia, Fender-henkisiä putkivahvistimia, jotka suunnitellaan Englannissa ja valmistetaan Kiinassa.
True Blood perustuu suurilta osin legendaariseen 1950-luvun Fender Champ -komboon (5F1-versio), johon Juketone on tehnyt pieniä muutoksia.
Tweed-Champeja on rakennettu 1950-luvun eri vaiheissa kolmella eri kaiutinkotelolla. True Bloodin kaiutinkotelo on kokonaan suorakaiteinen (niin kuin 1955/56-malleissa), kun taas Fenderin Custom Shop -versiossa pohja on syvempi kuin kansi (50-luvun lopun versio).
Tweed-kankaalla päällystetty kotelo on valmistettu lähes täysin vanerista, lukuun ottamatta takalevyjä, jotka ovat kuitulevyä.
Tärkeimmät erot vanhan Champin ja Juketonen True Bloodin välillä löytyvät tasasuuntaajaputkesta ja kaiuttimesta.
Audio-osaston Ruby Tubes 12AX7- ja 6V6GT -putkien lisäksi vahvistimesta löytyy hieman harvinaisempi kiinalainen 6Z4-tasasuuntaaja, joka ei ole yhteensopiva samannimisen amerikkalaisen putkityypin kanssa.
Vanhoissa tweed-Champeissa on yleensä Jensen-kaiutin, mutta Juketone on valinnut komboonsa selvästi brittiläisemman, kahdeksantuumaisen Celestion Super 8 -mallin, joka on alnico-versio saman valmistajan suositusta Eight 15 -kaiuttimesta.
Metallisen vahvistinkotelon sisältä löytyy kauttaaltaan laadukkaita komponentteja, jotka on juotettu siististi lasikuitulevyn juotoskorviin.
Työnjälki ei kuitenkaan (luonnollisesti) ole aivan samalla viivalla verrattuna esimerikiksi Bluetonen valmistamiin boutique -vahvistimiin, joissa styrkkarin sisälmykset näyttävät suorastaan taideteokselta. Juketone True Blood tarjoaa kuitenkin hämmästyttävän laadukkaan putkivahvistinelämyksen todella edullisesti.
****
Tärkeä osa 5F1-tyypisten Champien (ja Champ-kloonien) viehätystä on se, että ne tarjoavat soundille suorimman mahdollisen tien kitarasta kaiuttimelle. Ei masteria, ei taajuuskorjaimia, ei efektejä – yksi kanava, kaksi tuloa ja pelkkä volume-säädin, siinä kaikki!
Vaikka tämä 1950-luvun harjoituskombo vaikuttaakin monien silmistä muinaisesineeltä, on Tweed Champillä silti yhä monta ystävää.
Juketone True Blood -kombon salaisuus piilee vahvistimen interaktiivisuudessa. Luontevin tapa käyttää tällaista pikkukomboa on asettaa sen volume-säädin täysille (tai lähes täysille), ja hallita soundia soittimen omilla volume- ja tone-säätimillä. Vahvistimen tuottaman luontaisen kompression ansiosta saadaan eloisia ja täyteläisiä puhtaita soundeja myös pienelle säädetyillä humbuckerilla.
Jos kaipaa True Bloodilta hieman enemmän puhdasta headroomia (esim. huuliharppua vahvistettaessa), kannattaa etuasteessa kokeilla 12AX7-putken sijaan 12A_7-perheen hieman ”heikompia” malleja, kuten esimerkiksi 12AU7 tai 12AT7.
Tällä tavoin soivat Telecasterin, LP Juniorin ja Hamer Studio Customin tallamikrofonit True Blood -kombon kautta. Jokaisessa klipissä kombon Volume-säätimen asennot ovat ”6”, ”8”, ”10” ja ”12”. Taltiointiin on käytetty Shure SM57-mikrofonia:
Juketone True Bloodin pieni teho ja muhkea kompressio tekee kombosta myös oivan työkalun (koti-) studiossa. Hieman kaikua ja kompressiota, sekä pieni ripaus EQ:ta lisämausteiksi miksausvaiheessa, ja lopputulos kuulostaa paljon isommalta ja mehevämmältä kuin uskoisi:
****
Juketone True Blood on mielestäni oiva valinta suoraviivaista putkikomboa olohuoneeseen tai kotistudioon etsittäessä.
Se on helppo ja edullinen tapa saada itselleen aitoa tweed-tyylistä soundia. Celestion-kaiuttimen tuoma jäntevä keskialue ja muhkea basso ovat minun mielestäni ainoastaan plussaa!
Juketone-kombo on varteenotettava vaihtoehto tavallisille, massatuotetuille pikkukomboille – eikä vain hyvän soundinsa ansiosta. Käsinjuotetun elektroniikan etuja ovat myös helpompi huolto ja modifiointi.
Klassinen (nailonkielinen) kitara on yhä erittäin suosittu soitin. Monille klassinen kitara on se ensimmäinen soitin, jolla aloittelijan matka musiikin maailmaan alkaa.
Tästä syystä Kitarablogissa päätettiin tehdä pieni katsaus tärkeän 250-400 euron hintasegmentin soittimista. Kohtuullisella satsauksella saa nykyään jo kunnon kitaran kokopuisella kannella.
Kokopuisella kannella on iso merkitys soittimen sointiin, ja säännöllisesti soitettuna kansi herää henkeen ja kitaran luonne nousee esiin. Totta, vanerikannestakin lähtee ääni, mutta soitin soi aina vaisummin, eikä sen sointi kypsy ajan kanssa.
Klassisen kitaran isä oli espanjalainen puuseppä ja soitinrakentaja Antonio de Torres Jurado (1817-1892). Torres antoi kitaralle sen lopullisen ulkomuodon, soittimen rakennustavan (esim. kannen rimoitus tai erillinen tallaluu) ja sen rakentamiseen sopivat materiaalit.
Torres käytti suurimmilta osin kitaroissaan seetriä kaulamateriaaliksi ja ruusupuuta otelaudaksi. Kansi oli veistetty lähes poikkeuksetta kuusesta, mutta pohjan ja sivujen materialien suhteen Torresin soittimissa oli isompi vaihtelevuus. Kopat tehtiin ruusupuusta, mahongista, vaahterasta ja sypressistä.
Koska sypressi oli jo Torresin aikaan huomattavasti halvempi puu kuin esimerkiksi ruusupuu, olivat sypressikoppaiset soittimet myös halvempia kuin muut mallit. Monilla flamenco-kitaristeilla oli tiukka rahatilanne, miksi he valitsivat usein juuri sypressi-kitaran. Tästä syystä myös tänä päivänä monien valmistajien flamenco-kitaroissa sivut ja pohja ovat sypressistä.
Monissa nykypäivän klassississa kitaroissa on kaulaliitos toteutettu liimaamalla kaula kopassa olevaan kaulablokkiin.
Torresin tapa oli toisenlainen, ja hänen liitostaan kutsutaan nykyään espanjalaiseksi koroksi tai jalaksi (engl. Spanish Heel):
Kaula-aihio ja kaulablokki tehdään silloin yhdestä palasta. Aihion kummassakin sivussa on ura jonne liimataan kopan sivut kiinni. Tästä syntyy kehikko, johon lisätään kitaran pohja ja kansi.
Espanjalaisen jalan ystävät väittävät, että tämä rakennustapa parantaa kitaran sointia. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Torresin tapa on liian monimutkainen, ja että se tekee mahdollisesta kaulakulman korjauksesta hyvin hankalan. Mene ja tiedä…
Tunnen itseni suomalaisen lastenohjelman juontajaksi, kun totean, että tässä kitarakatsauksessa ei ole häviäjiä. Jokainen esitelty kitara on oikea soitin, jolla voi tehdä kaunista musiikkia.
On kuitenkin hyvin mielenkiintoista huomata eri valmistajien näkemykset toteuttaa Torresin klassikkoreseptiä tässä hintaluokassa meille nykymuusikoille.
Edetään aakkosjärjestyksessä…
****
Admira on yksi isoimmista klassisten kitaroiden valmistajista maailmassa.
Saksalainen maahanmuuttaja Enrique (saks. Heinrich) Keller perusti vuonna 1944 soitintehtaan Pohjois-Espanjaan. Ajan mittaan pienestä työpajasta kasvoi varteenotettava yritys.
Admira A5 on edullinen malli espanjalaisvalmistajan Handcrafted-sarjasta.
Kevyen soittimen työnjälki vaikuttaa erittäin siistiltä. Kitaran ohut lakkaus tuo A5:n puiden sävyt ja syykuviot sopivasti esiin. Pikantteina yksityiskohtina voi mainita mallin kultaiset virityskoneistot helmiäismuovisilla nupeilla, sekä A5:n hauska rosetti, jossa näkyvät pienet kitarat rivissä.
Admira A5 on yksi tämän katsauksen kolmesta kitarasta, joilla on Spanish Heel -kaula.
Kaulaprofiili on aidosti klassinen, mikä tarkoittaa leveää, laakeaa ja hartioissa aavistuksen verran kulmikasta.
Maltillinen kieltenkorkeus tekee soittotuntumasta erittäin mukavan ja vaivattoman.
Admira A5 -kitaralla on iso ja hyvin tasapainoinen ääni muhkealla bassolla ja selkeällä atakilla.
Malaga on yksi tämän katsauksen kevyimmistä soittimista. Seetrikannella varustetun kitaran työnjälki on erinomaisen siisti, ja lopputulos on hyvin kaunis soitin. Malagan alhainen hinta näkyy ainoastaan kopan sisäisistä – sivuja pohjaan ja kanteen liittävistä – tukirimoista, jotka ovat nekin hyvin siistejä, mutta yksinkertaisemmat ja ohuemmat.
Admira Malagan kaulaprofiili on perinteisen klassinen.
Yllättävän matala kieltenkorkeus helpottaa kitaran soittotuntumaa aloittelijoille sopivaksi, mutta se tekee tästä mallista myös erinomaisen flamenco-soittimen, sen tuoman napsakan atakin ansiosta.
Matalasta ja nopeasta tatsista huolimatta Malaga soi siististi ilman kielten sirinää, ja kitaralla on iso ja täyteläinen ääni.
****
Esteve on hyvin perinnetietoinen klassisten kitaroiden valmistaja Espanjasta.
Esteven 4ST on valmistajan Student-malliston soitin.
Seetrikannen tumma viimeistely ja erittäin kaunis rosetti antavat tälle kitaralle hyvin tyylikkään ilmeen.
4ST on toinen kitara tässä katsauksessa, joka on rakennettu espanjalaisella jallalla. Työnjälki on kauttaltaan hyvin siisti.
Esteven kaulaprofiili on aidosti klassinen – leveä ja laakea. Kieltenkorkeuskin on perinteisissä lukemissa. Soittotuntuma on hyvin mukava.
Esteve 4ST soi voimakkaalla äänellä, joka on lämmin ja tasapainoinen. Kitaran atakki on mukavan selkeä.
****
Kantare-kitarat ovat suomalaisen tietotaidon ja kekseliäisyyden tuotoksia.
Kantare-soittimet ovat suomalaisen kitararakennuksen grand old manin, Kauko Liikasen, suunnittelemia.
Kansirimoitus on näissä kitaroissa hyvin erilainen perinteisen viuhkaa muistuttavan rimoitukseen (fan bracing) verrattuna. Kauko Liikasen ja Uwe Florathin keksimä LRS-rimoitus (Lens Resonance System) keskittää rimoituksen optisen linssin tavoin tallan ympärille. LRS:n suurin etu on, että kitaran kansi voi värähdellä vapaamin kuin perinteisen rimoituksen kanssa, samalla kun tuetaan tallan ympäröivä aluetta paremmin.
Soittimet valmistetaan Romaniassa. Valmistaja Hora on yksi Euroopan suurimmista akustisia kieli- ja jousisoittimia valmistavista yrityksistä.
Kantare Dolce C hg on kiiltäväksi lakattu kitara LRS-rimoitetulla seetrikannella.
Testikitaraan on asennettu Kantaren uusi käsivarsituki, joka on saatavilla pieneen lisähintaan. Tuella saadaan soittajan käsivarsi mukavaan soittoasentoon, ja se estää samalla myös käsivarrren aiheuttamaa kannen demppausta.
Dolce C hg on erittäin siististi rakennettu ja hyvin tyylikäs soitin.
LRS-rimoituksen lisäksi toinen mielenkiintoinen ominaisuus monissa Kantare-soittimissa on niiden loimuvaahterasta veistetyt kaulat.
Klassisissa kitaroissa käytetään yleisesti mahonkia tai seetriä kaulan materiaaleina, kun taas jousisoittimissa vaahtera on yleisin puulaji. Vaahteran lujuus on mainio peruste sen valinnalle myös klassisen kitaran kaulapuuksi, ja Hora-tehtaalla on isot loimuvaahteravarastot.
Kantaren uudet virityskoneistot ovat hyvin laadukkaita ja toimivat pehmeän sulavasti.
Dolce C hg:n kaulaprofiili on selvästi pyöreämpi kuin perinnekauloissa, mikä voi olla monien mielestä mukavampi vaihtoehto. Aloittelijoille oikean nauhan löytämistä helpotetaan pienillä dot-merkeillä viidennen ja seitsemännen nauhan kohdilla.
Kantare Dolce hg on varsin äänekäs kitara. Sen soundi on hyvin erotteleva selkeällä atakilla.
Kantare Vivace C on mattaviimeistelty uudella, ekologisilla tavalla.
Vivace C:n mattaviimeistelyssä käytetään saksalaisen Hesse Lignal -firman uutta, myrkytöntä Proterra Resit -pintamaalia. Proterra Resit perustuu uudenlaiseen sekoitukseen šellakasta, öljystä ja carnauba-vahasta.
Šellakka on orgaaninen polymeeri, jota on käytetty jo hyvin pitkään esimerkiksi jousisoittimien viimeistelyssä. Perinteisesti šellakkaa on hyvin työlästä levittää ja käyttää, minkä vuoksi sitä käytetään nykyään vain kalliissa soittimissa. Uusi Proterra Resit -pintakäsittely taas on nopea ja helppo käyttää.
Kantare Vivace C näyttää ja tuntuu ”luomukitaralta” sanan parhaassa merkityksessä.
Uusi viimeistely tuo myös loimuvaahterakaulan kauneuden esiin.
Kaulaprofiili on hieman perinteistä pyöreämpi, ja myös tässä Kantaressa on otelaudan reunassa kaksi otemerkkiä.
Vivace C:n ääni on luomuteemaan sopivasti kuiva ja orgaaninen. Tässä kuuluu selvästi puun sointi. Bassot eivät kumise, keskialue on lämmin ja diskantti avoin, muttei terävä.
LaManchan soittimet suunnittellaan Saksassa, ja ne valmistetaan firman omassa tehtaassa Kiinassa.
LaMancha on nykyään Saksassa eniten myyvä klassisten kitaroiden merkki, ja monet mallit ovat myös voittaneet European Guitar Teachers Association -järjestön palkintoja.
LaMancha Rubi CM SN on mattaviimeistelty kitara kapealla kaulalla, mikä tekee soittamisesta helpomman esimerkiksi lapsille.
Rubi CM SN on kolmas kitara tässä katsauksessa, jolla on spanish heel -kaulaliitos.
Kaulapuuksi on valittu toona-niminen puulaji, joka on seetrin sukulainen. Toonaa kasvaa esimerkiksi Aasiassa ja Australiassa.
Kaulan lujuutta lisäävät kaksi grafiittitankoa, joita on upotettu kaulaan ruusupuisen otelaudan alle.
LaManchan työnjälki on hyvin siisti. Rubi CM SN on hyvin tyylikäs ja erittäin kevyt kitara.
Rubin kaulaprofiili on paitsi kapeampi myös hieman pyöreämpi kuin perinteisessä klassisessa kitarassa. Otelaudan reunaan on upotettu pienet otemerkit viidennen ja seitsemännen nauhan kohdalla.
LaManchan soitettavuus on erinomainen.
Rubi CM SN -mallin ääni on mukavan tasapainoinen ja hieman kuiva. Bassorekisteri on jäntevä. Tässä kitarassa soi puu.
****
Japanilainen Takamine on tunnettu etenkin mikitetyistä teräskielisistä kitaroista, mutta firmalla on myös klassisia kitaroita valikoimassaan.
Takamine GC3-NAT on Kiinassa valmistettu klassinen kitara kuusikannella.
Kannen kellertävä värisävy muistuttaa šellakalla viimeistellyn kitaran ulkonäköä.
GC3-NAT:n pelkistetty ruusupuinen talla on raikas kontrasti soittimen runsaasti koristeltuun rosettiin.
Takamine varmistaa myös klassisten kaulojensa lujuutta asentamalla niihin kaularaudan.
GC3-NAT-mallin kaulaprofiili on hyvin perinteinen – leveä, laakea ja aavistuksen verran kulmikas. Kielten korkeus oli säädetty mukavan matalaksi, mikä teki soittotuntumasta vaivattoman.
Tämä Takamine tarvitsi hieman sisäänsoittoa, ennen kun ääni aukesi kunnolla. Toimenpide kuitenkin kannatti ehdottomasti, koska GC3-NAT:n ääni on kauniisti laulava ja avoin, sekä napakalla atakilla höystetty.
****
Valencia oli ainakin minulle uusi tuttavuus, vaikka firma on perustettu jo vuonna 1972.
Valencia-kitarat sunnittellaan Australiassa, ja ne valmistetaan useissa eri tehtaissa Kiinassa ja Indonesiassa.
Kuusikannella varustettu Valencia GC50 on tämän katsauksen runsaimmin koristeltu soitin.
Sekä kannen että pohjan reunat on koristeltu monikerroksisella reunalistoituksella, jossa uloin kerros on mahonkia.
Pohjan keskisaumassakin on kaunis mahonkikoristus.
GC50:n kaula on tehty kolmesta pitkästä vierekkäisestä palasta. Keskimmäinen pala on käännetty pituussuunnassa 180 astetta, mikä minimoi kaulan vääntymisen riskin.
Valencian kaulaprofiili perustuu perinnekaulaan, mutta siihen on lisätty aavistuksen verran pyöreyttä.
Testisoittimen kielten korkeus on jo hieman korkea omaan makuuni (en ole Andrés Segovia). Soitinrakentaja (tai kokenut soittaja itse) voisi madaltaa GC50:n tallaa varmasti ongelmitta vielä noin millimetrin verran, mikä tekisi tatsista selvästi pehmeämmän.
Valencia GC50:n soundi on hyvin avoin ja lyyrinen. Ylänauhoillakin soitetuissa äänissä on kaunis, laulava klangi.
****
Klassiset kitarat ovat aina olleet hyvin tärkeä osa Yamaha Guitarsin mallistossa, ja firman C40-malli on yhä eniten myyty klassinen kitara maailmassa.
Uusi Concert-sarja on luonnollinen jatkumo Yamahan tuotekehitykselle.
CG122MS:n soitettavuus on hyvin mukava perinteisellä tatsilla.
Tämän Yamahan äänessä on mukana aimo annos puun klangia. Sointi on kaunis ja tasapainoinen, selkeällä atakilla höystettynä.
Tämän katsauksen ainoana kitarana Yamaha CG142S tarjoaa mattaviimeistellyn kaulan yhdistettynä kiiltäväksi lakattuun koppaan.
CG142S edustaa hillittyä tyylikkyyttä. Työnjälki on erittäin siisti.
Tämän Yamahan kaulaprofiili tuntuu aavistuksen verran ohuemmalta kuin yleisesti klassisissa kitaroissa. Mallin soitettavuus on hyvin mukava.
Myös CG142S-kitarassa on otelaudan reunassa kaksi otemerkkiä.
Yamaha CG142S soi pyöreästi, mutta silti selkeästi. Soundin keskialue on kauniin siisti ja kitara artikuloi tarkasti.
****
Yhteenvetona voisin todeta, että hintahaarukassa 250-400 euroa on tarjolla runsaasti hyvin rakennettuja ja hyvin soivia klassisia kitaroita. Soittaja voi niistä valita itselleen sopivimman vaihtoehdon käyttötarkoituksen, ulkonäön ja soundin perusteella.
Kuvitellaan, että olemme läsnä Fender vahvistinosaston aivoriihessä lämpimässä Kaliforniassa, syksyllä 1966. Sessiossa on tarkoitus ideoida uutta vahvistinsarjaa.
Yksi osallistujista sanoo: ”Hei, tyypit. Jotenkin alkaa tympiä se, että teemme koko ajan vain vahvistimia country-kitaristeille ja tylsille viihdyttäjille. Miten olisi, jos tekisimme sarjan kitaravahvistimia, joissa olisi vähän enemmän ’munaa’ Blues- ja Rock-väelle? Kuulin pienestä englantilaisesta firmasta, joka rakentaa tuunattuja Bassman-kopioita, ja jengi tykkää. Meilläkin pitäisi olla tällaisia hot-rod-vahvistimia!”
Fenderin Bassbreaker 18/30 on kuin se olisi ilmestynyt jostain rinnakkaistodellisuudesta, jossa firma olisi 60-luvun lopulla päättänyt valmistaa amerikkalaisia putkivahvistimia selvällä ”brittikorostuksella”.
Uutuus on kahdella 12-tuumaisella elementillä varustettu Fender-kombo uudella, tyylikkäällä Gray Tweed -päällysteellä. Kaiutinkotelo on rakennettu laadukkaasta koivuvanerista, minkä ansiosta isokokoisen kombon paino jää alle 23 kilon.
Bassbreakerin mallitunnus ”18/30” viittaa siihen, että kombon kaksi kanavaa ovat käytännössä kaksi erillistä vahvistinta:
Ykköskanava (Channel One) perustuu Fender Blackface Deluxe -vahvistimeen, ja sen pääteteho on 30 wattia. Kakkoskanava (Channel Two) sen sijaan on kevyesti modattu versio hieman aikaisemmasta, ruskeasta Deluxesta. Kakkoskanavan pääteteho on 18 wattia.
Uusi Bassbreaker on A/B-luokan täysputkivahvistin puolijohdetasasuuntajalla.
Etuaste on rakennettu kahden 12AX7-putken ympärille, kun taas pääte saa tehonsa neljästä EL84-putkesta. EL84 mielletään yleisesti brittivahvistimiin – perinteisesti Fenkuissa, kuten muissakin jenkkivahvistimissa, käytetään 6V6- tai 6L6-pääteputkia.
Takapaneelista löytyy lisäkaappilähdön ja linjalähdön (päätevahvistimen jälkeen) lisäksi myös jakki pakettiin kuuluvalle jalkakytkimelle.
”Brittipäätteen” lisäksi Bassbreaker 18/30 -kombossa myös kaiutinvalinta on ei-perinteinen. 60-luvun Fendereistä tuttujen Jensen- tai JBL-kaiuttimien sijaan uutuusvahvistimeen on asennettu pari 12-tuumaista Celestion V-Type -kaiutinta.
****
Ykköskanavan (”Blackface”) enimmäkseen puhtaita soundeja varten on varattu kolmialueinen taajuuskorjainosasto, kun taas kakkoskanavasta (”Brownface”) löytyy ainoastaan yksi Tone-säädin.
Tärkein asia ensin – Fender Bassbreaker 18/30 on uskomattoman kovaääninen! Kyseessä on aito non-master-volume-putkikone, joka liikkuu samassa teholuokassa esimerkiksi Marshall 1962 Bluesbreakerin tai Vox AC30:n kanssa.
Kerrostaloasuntoon 18/30 ei todellakaan sovi, koska kakkoskanavan herkulliset särösoundit heräävät henkiin vain kovalla volyymillä. Ja tämä vaikka kombo toimiikin silloin ainoastaan kahdella pääteputkella, minkä vuoksi teho laskee 18 wattiin ja päätevahvistimen puhdas headroom on hyvinkin rajallinen.
Jos Bassbreaker-mallisto kiinnostaa, mutta tämän kombon äänekkyys ei tunnu sopivan käyttötarkoitukseen, kannattaa kokeilla saman sarjan Bassbreaker 15 -komboa, jossa on mm. master volume -säädin.
Pienillä Volume-asetuksilla molemmista Bassbreaker 18/30 –kanavista saa puhtaita soundeja. Channel One on kaksikosta se helisevämpi ja kirkkaampi, kun taas Channel Two on hieman pyöreämpi ja rouheampi. EL84-pääteputkien ja Celestion-kaiuttimien ansiosta uutuuskombon perussoundi ei ole pikkutarkka kopio firman vanhoista klassikkomalleista, vaan todella herkullinen sekoitus 1960-luvun Fender-soundeista ja perinteisten brittikombojen keskialueen murinasta ja potkusta.
Tässä lyhyt pätkä puhtailla asetuksilla (molemmat volume-säätimet kello yhdeksän ja kymmenen välillä), vaahterakaulaisella Fender Stratocasterilla soitettuna:
Demobiisissä soi kaksi komppikitaraa – Gibson Les Paul Junior (Channel One, oikea stereokanava) ja Fender Telecaster (Channel Two, vasemmalta) – sekä Epiphone Les Paul Standard -kitaralla (vintage-tyylisillä EMG HZ -mikrofoneilla) soitettu soolokitara (Channel Two, volume-säädin kello kolme):
****
Fenderin Bassbreaker 18/30 on oikein mainio ja kovaääninen putkivahvistin sellaisille Blues- ja Rock-kitaristeille, jotka tietävät miten non-master-volume-vahvistimien kanssa tullaan toimeen. Uudessa 18/30:ssa yhdistyvät 60-luvun Fender-kombojen parhaat ominaisuudet ja saman aikakauden brittiklassikkojen lihaksikkaan rouhea asenne.
Bassbreaker 18/30 -kombo ei sovi olohuoneen harjoittelukumppaniksi, ja myös kotistudioon se voi osoitauttua liian kovaääniseksi. Tämä on pro-luokan putkivahvistin, joka on tarkoitettu livekäyttöön sellaisissa paikoissa (ja bändeissä), joissa kitaristia ei alituiseen kehoteta soittamaan hiljempaa.
Imagine a brainstorming session at Fender R&D in sunny California, sometime in late 1966. The brief of the day is to come up with a new guitar amplifier.
One of the guys speaks up: ”I’m kinda bored of sparkling TV cowboys and clean-cut entertainers. How about we design an amp for the Blues and Rock players? I’ve heard some little company in England has been doing a sort of Bassman-on-steroids thing, and it seems to catch on. We should try to come up with something that really rocks, too!”
In reality that meeting never took place, but what if it had?
****
The new Fender Bassbreaker 18/30 Combo (list price in Finland: 799 €) could well have been the result of our imaginary R&D session.
The Bassbreaker 18/30 is like a visitor from a parallel universe, in which Fender has taken a turn in the mid-Sixties to design guitar amplifiers with a distinctly British accent.
This is a 2 x 12 Fender combo with a cool new trim, called Gray Tweed. The cabinet is built from birch ply, resulting in a combo with a still-manageable weight of just below 23 kg.
The Bassbreaker 18/30’s model name hints at the fact that this amp features two different Fender designs in one package:
Channel One of this two-channel amplifier is based on a Blackface Fender Deluxe and gives you 30 watts of output power. Channel Two on the other hand has been lifted from the earlier brown version of the Deluxe combo, and puts out 18 watts.
The Bassbreaker is an all-valve guitar amp with solid-state rectification, and it runs in Class A/B.
The preamp section is designed around a pair of 12AX7s, while the power amp uses a quartet of EL84s, instead of Fender’s more traditional 6V6 or 6L6 power tubes.
The back panel sports jack sockets for the channel-switching footswitch (included, as is an amp cover), external speaker cabinets, and a post power amp line level output.
In addition to the more ”British accent” of the Bassbreaker 18/30’s power amp valves, Fender has also opted for a pair of chunky 12-inch Celestion V-Type speakers, instead of the Jensen and JBL models the company favoured in the 1960s.
****
The 18/30’s Channel One – the Blackface channel – offers you a full three-band EQ-section for your clean tones, while Channel Two (”Brownface”) is more spartan with its single tone control.
First, let me stress that the Fender Bassbreaker 18/30 is really very loud! This is a non-master volume tube combo, which lies in the same ballpark as similar amps, such as the Marshall 1962 Bluesbreaker or Vox AC30 combos, when it comes to sheer sound pressure levels.
The 18/30 really isn’t meant for living room use, because you need to raise Channel Two’s volume substantially, if you want to enjoy the combo’s tasty dirt. And this is despite the fact that this Bassbreaker combo shuts off two of its power tubes, whenever you engage Channel Two, in order to drop the amp’s headroom so it will distort earlier.
If high volume is an issue, but you still want a piece of that Bassbreaker action, I’d suggest you check out the Bassbreaker 15 combo, which comes with a master volume control.
At low volume settings both Bassbreaker 18/30 channels will give you clean tones, with Channel One having a brighter and more chimey voice, and Channel Two sounding a bit earthier. Thanks to the EL84 power amp, this isn’t your traditional Fender combo, but rather a mix of Fender character and UK-style mid-range growl and attitude.
Here’s a short clip of both channels set to clean (volumes between 9 and 10 o’clock) and played with a maple neck Stratocaster:
The demo song features two rhythm guitars – a Gibson Les Paul Junior (Channel One, stereo right) and a Fender Telecaster (Channel Two, stereo left) – and a lead guitar part, that has been played on an Epiphone Les Paul Standard with vintage-type EMG HZ-pickups through Channel Two (volume at 3 o’clock):
****
Fender’s Bassbreaker 18/30 is a great-sounding guitar combo for the Blues and Rock guitarist, who knows how to coax great tones from an in-your-face non-master valve amp. The 18/30 manages to combine the best aspects of 1960s Fender amps with the chunk and grit usually associated with British designs.
The Bassbreaker 18/30 is too loud to be used as a bedroom or home studio amp. This combo has been designed as a professional tool for the gigging guitarist, who doesn’t have to ”turn it down” all the time.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 