Classic Basses, part 6: Höfner 500/1

The Höfner 500/1 is a German electric bass guitar, which has been in production since 1956.

It is quite likely that this hollow-body, short-scale model (76,2 cm = 30″) would have been destined to become a mere footnote in bass history, if not for one small incident in 1961. A young, newly ”elected” bass player from Liverpool – named Paul McCartney – was browsing the local instrument stores in Hamburg (Germany), for a mid-priced electric bass, preferably left-handed. He found the Höfner 500/1 – and the rest, as they say, is history…

****

During the first years of production many of the 500/1’s specifications were changed on nearly a yearly basis.

The first production models came equipped with two long and narrow singlecoil pickups, which were placed in the neck and middle positions. An oval control plate sported two volume and two tone controls.

****

In 1959 Höfner changed the control layout: a long rectangular plate offered two separate volume controls, as well as three two-position sliders for turning each pickup on or off and choosing between solo (full power) and rhythm mode (slightly dampened). This switching (Aggregat E2 B) also gives you a fat, treble-deprived signal, whenever the middle (later bridge) pickup is turned off using the slider switch – Reggae-bass galore.

****

The singlecoils were switched to humbucking pickups in 1960. The metal covers on these units are stamped with a diamond and the Höfner-logo. This model is the bass that Paul McCartney bought in Hamburg (it had to be ordered left-handed):

****

In 1962 the second pickup was moved close to the bridge. Shortly hereafter it the 500/1’s humbuckers were switched to the so-called staple-top-pickups, which, despite their look, are singlecoils. The pickups got their nickname, because the bridge-facing polepieces look somewhat like staples. In 1963 Paul McCartney received/bought (the available info is not quite clear on this) this type of Höfner 500/1 – which he continues to use to this day!

****

From 1967 onwards Höfner’s new blade-pickups were installed on the 500/1.

The Höfner 500/1 stayed more or less this way until the latter part of the Nineties, before the Beatles Anthology -series kicked off a renaissance.

My own 500/1 -bass is a January 1990 -model. Then, demand for Beatle-basses was so low, that Höfner only built them on order, and for a very advantageous price.

My Höfner sports a maple neck, which is one-piece save for the neck heel. The tuners are sealed Gotoh guitar models.

The top of the hollow body is spruce plywood, while the sides and back have been crafted from anigré-plywood (lat. aningeria spp.).

The Höfner’s sound is big, fat, huge and warm, but still has ample zing and growl with roundwound strings.

I’m mainly a fingerstyle player, but tend to use a plectrum whenever I play the 500/1, because its strings sit rather high above the body and are quite close to each other.

For some strange reason my Beatle-bass sounds fantastic plugged directly into a mixing console or soundcard, even without using a DI-box!

****

These days Höfner produces the excellent mid-price Contemporary-version (made in China) alongside its more pricier German reissues:

The main difference is that the Contemporary 500/1 is semi-solid, with a maple centre block running the length of its body. This adds some sustain, as well as making the bass less susceptible to feedback than an original.

****

The Höfner 500/1 -sound is probably known to all of us – listen to virtually any Beatles-record pre-1966. Later examples include the Beatles-tracks Get Back and Come Together, as well as McCartney’s solo-single My Brave Face.

You can also check out my Höfner here and here.

…and rounding it all off, here’s a snipped I copied from one of my ProTools-sessions:

Höfner 500/1 sound

29/12/2011 0

Klassikkobassot, osa 6: Höfner 500/1

Saksalainen Höfner 500/1 ilmestyi vuonna 1956.

Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä onttokoppainen, lyhyellä mesuurilla (76,2 cm = 30″) varustettu basso olisi muuten jäänyt historian alaviiteeksi, mutta onneksi nuori brittiläinen muusikko Paul McCartney löysi vuonna 1961 Hampurilaisessa musiikkiliikkeessä juuri sellaisen Höfner 500/1 -basson. Höfner-basso oli kevyt, edullinen sekä tilattavissa vasenkätisenä – siis juuri sellainen soitin, jota McCartney etsi.

****

Tuotannon ensimmäisissä vuosissa 500/1-mallin speksit muuttuivat nopeaan tahtiin.

Ihan alussa bassolla oli kaksi kapeaa yksikelaista mikrofonia, jotka asennettiin lähellä toisiaan. Yksi oli heti otelaudan vierellä ja toinen keskiasennossa. Basson neljä säädintä – oma volume ja tone kummallekin mikrofonille – oli asennettu soikeaan muovilevyyn.

****

Vuonna 1959 Höfner muutti elektroniikan speksejä: suorakulmaisessa muovilevyssä oli nyt tarjolla kaksi volume-säädintä. Kolmella liukukytkimillä laitetaan mikrofonit yksitellen päälle/pois, sekä valita täyden tehon soolo-moodin ja hieman vaimennetun rytmi-moodin välillä. Tähän kytkentään on lisätty myös Höfnerin erikoinen tapa poistaa signaalista kaikki diskantit, aina kun laitetaan keskimikrofonin (myöhemmin tallamikin) pois päältä liukukytkimellä – reggae-basistin unelma.

****

Vuonna 1960 päivitettiin 500/1:n mikrofonit humbuckereihin. Mikrofonien metallikuoreen oli painettu vinoneliö sekä Höfner-logo, minkä takia niitä kutsutaan englanniksi Diamond-pickupiksi. Juuri tällaisen basson Paul McCartney tilasi Hampurissa:

****

Vuonna 1962 toinen mikrofonista siirrettiin lähempää tallaa. Mikkien rakenne muutettiin jälleen (nämä mikrofonit ovat ulkonäköönsä huolimatta yksikelaisia): tallanpuoleisellä kelalla oli nyt näkyvät suorakulmeiset napapalat, jotka pilkistivät metallikuoreen läpi. Kaulanpuoleisellä kelalla taas oli säädettävät naparuuvit. Koska kiinteät napapalat muistuttavat ulkonäöltään nitomanastoja näitä mikrofoneja kutsutaan englanniksi staple-top-pickupiksi. Vuonna 1963 Paul McCartney sai tämän version lahjaksi silloiselta brittiläiseltä maahantuojilta Selmer – ja hän käyttä tätä yksilöä yhä!

****

Vuonna 1967 mikrofonit muutettiin sellaiseksi, että yksikelaisten keskellä on pitkä, terämäinen magneetti ja sen yläpuolella on ohuita naparuuveja.

Höfner 500/1 pysyi tällaisena 1990-luvun loppupuoleen saakka, ennen kuin Beatles Anthology -sarjan myötä kiinnostus 500/1-mallia kohti kasvoi jälleen.

Oma Höfner 500/1 -bassoni on valmistettu tammikuussa 1990. Silloin Beatle-basson kysyntä oli niin alhainen, että 500/1-tehtiin ainoastaan tilauksesta, ja hinta oli yllättävän alhainen.

Minun Höfnerissä kaula on veistetty vaahterasta – pitkän yhtenäiseen osaan on liimattu erillinen pala kaulakorkoa varten. Virittimet ovat Gotohin koteloidut kitaravirittimet.

Runko on tutun tapaan täysin ontto. Kansi on kuusivanerista, kun taas sivut ja pohja tehtiin silloin anigré-vanerista (lat. aningeria spp.).

Höfner 500/1:n soundi on iso, lämmin ja pyöreää, mutta bassolta saa myös mukavasti murahdusta mukaan, etenkin roundwound-kielillä.

Vaikka soitan pääsääntöisesti sormityylillä, käytän Höfnerillä aina plektran, koska kielet istuvat melko korkealla kannen yllä ja myös hyvin lähellä toisiaan.

Jostain kumman syystä aidot Beatle-bassot voidaan usein syöttää suoraan mikseriin (tai ulkoiseen äänikortiin) ilman DI-boksia – suora soundi on ja pysyy mehukkaana!

****

Vanhojen mallien uusintapainoksien lisäksi Höfner teettää nykyään myös laadukkaan kiinalaisen Contemporary-sarjan:

Pääero Contemporary-sarjan Beatle-bassossa on, että edullisen mallin runko on puoliakustinen – rungon sisällä on vaahterasta veistetty keskipalkki, minkä ansiosta sustain on hieman pidempi.

****

Höfner 500/1 -mallin soundi on laajasti tuttu kaikista Beatles-levyistä ennen 1966. Hyvät esimerkit ovat myös Beatles-biisit Get Back ja Come Together, sekä McCartneyn soolosinkku My Brave Face.

Soitan oman Höfnerin esimerkiksi tässä ja tässä.

…ja tämän lisäksi vielä lyhyt ote yhden biisin bassoraidasta: Höfner 500/1 sound

27/12/2011 3

Three shades of P-90 **** Kolme kertaa P-90

Here are three soundbites I recorded for you of three different P-90 bridge pickups on three different guitars:

• the Epiphone Casino has Göldo pickups with metal covers

• the Vintage VS6 Mick Abrahams has Wilkinson soapbars with plastic covers

• the Gibson Les Paul Junior comes with a Gibson P-90 and a plastic dog-ear cover

All guitars were played through a clean Fender-type amp model with a Boss SD-1 in front.

Casino bridge P-90

VS6 Mick Abrahams bridge P-90

Junior P-90

Tässä ovat kolme soundiesimerkkiä kolmesta kitaroista ja niiden P-90 tallamikrofoneista:

• Epiphone Casinossa on Göldo-mikit, joilla on metallikansi

• Vintage VS Mick Abrahams -nimikkomallissa on Wilkinson-mikit muovikansilla (saippuapalat)

• Gibson Les Paul Juniorissa on firman oma P-90 muovikannella

Kaikki kitarat soitettiin puhtaan Fender-tyylisen mallinnuksen ja Boss SD-1 pedaalin läpi.

11/04/2011 3

Classic Basses, part 3: Rickenbacker 4001/4003

Rickenbacker was one of the first manufacturers to latch onto Leo Fender’s idea of an electric bass with a proper long scale.

In 1957 they introduced their first bass model, the 4000, which was the world’s first through-neck bass.

Rickenbacker’s two-pickup model – the Rickenbacker 4001 (introduced in 1961) – turned out to become one of the company’s most successful instruments. Paul McCartney and Chris Squire are probably the bass’ best-known users – they played the 4001’s export version 4001S.

In 1979 Rickenbacker came up with a model updated for use with roundwound strings. The new bass was named the 4003 and it featured new truss rods (Rickenbackers always have two!) and more powerful singlecoil pickups with the neck unit moved slightly closer towards the bridge.

My own Rickenbacker 4003 was built in 1987.

Except for the rosewood fretboard, a 4003 is crafted completely from maple. The neck goes all the way from the headstock to the end of the body (a so-called Through-Neck), while the body is formed by two pieces of maple glued to the neck’s sides.

Rickenbacker typically uses a reddish type of rosewood for their fingerboards, which are usually gloss-lacquered. Another typical company trait is the narrow binding, which leaves a visible gap between the binding and the neck’s finish.

The tuning machines have been made in Germany by Schaller.

Rickenbacker’s idiosyncratic bridge design includes an adjustable string mute mechanism. Setting the correct octave compensation is a little bit more complicated than it need be – you have to detune the strings to get to the adjustment screws.

Alongside the use of maple as the instrument’s main ingredient the 4003’s singlecoil pickups play a large role in this model’s throaty tone. Most users remove the bridge pickup’s metal cover, as it tends to get in the way of your right hand.

The silver metal finish is kind of rare, even though a similar bass appeared on the cover of Rickenbacker’s bass catalogue in the mid-80s. The most popular finishes are ”Fireglo” (a red sunburst), ”Jetglo” (black) ja ”Mapleglo” (natural gloss finish).

You can check out the sound of my 4003 here or here.

14/03/2011 1

Klassikkobassot, osa 3: Rickenbacker 4001/4003

Rickenbacker tajusi melko nopeasti, että Leo Fenderin keksimä sähköbasso pitkällä mensuurilla ei ollutkaan niin hullu idea kuin monet väittivät.

Vuonna 1957 firma toi markkinnoilla ensimmäisen sähköbassonsa, jolla oli mallitunnus 4000 – se oli ensimmäinen basso, jossa kaula jatkoi yhtenäisenä koko rungon läpi.

Kaksimikrofonisesta sisarmallista tuli sitten oikea klassikko – Rickenbacker 4001 (tuotanto aloitettu vuonna 1961). Paul McCartneysta ja Chris Squireistä tuli tunnetuimpia Rickenbacker-käyttäjiä – tosin he soittivat 4001:n brittiversiota 4001S.

Vuonna 1979 sai 4001 uudella kaularaudalla ja vahvemmilla mikrofoneilla varustetun rinnakaisversion nimeltään Rickenbacker 4003.

Minun oma Rickenbacker 4003 on vuosimallia 1987.

Palisanteriotelautaa lukuunottamatta 4003 on veistetty kokonaan vaahterasta. Kaula jatkuu rungon läpi (ns. Through-Neck), ja basson runko koostuu kahdesta vaahterapalasta, joita on liitetty kaulan sivuun.

Rickenbacker on aina käyttänyt hieman punertavaa palisanterilaatua otelaudoissaan. Perinteisesti firman otelautoja viimeistellään kiiltävällä kirkaslakalla. Tyyppillinen on myös otelaudan matala reunalistoitus, joka jättää osan palisanterista näkyviin.

Virityskoneistojen valmistaja on 1970-luvun loppupuolelta ollut saksalainen Schaller.

Rickenbackereissa on läheis aina firman oma, hieman omintakeinen talla, johon on integroitu myös säädettävä solukumisordino. Oktaavikompensaation säätäminen on hieman monimutkainen, koska kielet joutuu löystää sitä varten…

Korkean ”vaahterapitoisuuden” ohella on yksikelaisille mikrofoneille tärkeä rooli 4003:n jäntevässä soundissa. Monet soittajat poistavat tallamikrofonin metallisuojan, koska se on oikean käden tiellä (näin teki myös bassoni entinen omistaja).

Hopeanvärinen metalliviimeistelly on suhteellisen harvinen, vaikka juuri tämänvärinen soitin oli 1980-luvun keskivälillä Rickenbackerin bassokatalogin kannessa. Tavallisimpia väriä ovat ”Fireglo” (punainen liukuväritys), ”Jetglo” (musta) ja ”Mapleglo” (kirkaslakkaus).

Voitte kuunnella oman 4003:n sointia esimerkiksi tässä tai tässä.

11/03/2011 7

Guitar pickup types – the basics

Almost all pickups found on electric guitars are based on electromagnetic induction, which means creating an electrical current by using a changing magnetic field and a coil of copper wire.

In contrast to a dynamo or a power generator, both the magnet and the coil are stationary in a guitar pickup. Here the guitar string’s vibrations ”mix up” the magnetic field and cause a current to flow.

The resulting weak electrical signal passes through the guitar’s controls and – via the lead – on to the guitar amplifier, where the signal is amplified, so it can drive a speaker.

While virtually all pickups follow the same basic principles they are generally divided up into four types according to their different build:

* singlecoil pickups

* P-90

* humbucking pickups

* active pickups

****

The singlecoil pickup

The singlecoil pickup is the oldest and most basic pickup type of all. The most common singlecoils are the ones used in Fender Telecaster and Stratocaster -guitars, where six slug magnets are stuck into two plates made from vulcanised fibre. The coil is then wound around the magnets.

These slim and tall pickups tend to have a bright, cutting sound.

Check out these examples:

Telecaster clean

Telecaster drive

****

The P-90

The P-90 is the oldest Gibson-pickup still in regular use. Even though the P-90 is also a singlecoil pickup, it is put into its own category due to its different build.

Here the coil is wound around a plastic coil former with two oblong magnets stuck on underneath. The coil is much flatter and wider than a Fender-style singlecoil.

A wider coil isn’t able to pick up high frequencies (treble) as well as a narrow one, which is why a P-90 generally has a more middly tone than a Fender-singlecoil:

LP Junior clean

LP Junior drive

The P-90 is build in two main versions. For installation on semi-solid guitars a bottom-plate with installation brackets is used in combination with the so-called dog ear -cover. On solidbody guitars the P-90 is mostly installed with two long screws through the top of the unit, and a smaller ”soap bar” cover is used.

****

The humbucker

Singlecoil pickups sound great, but they all have one problem in common – they pick up noise from transformers, fluorescent lights, computer monitors, DVD-players etc, because a copper coil always acts as an antenna.

In the mid-1950 engineers started to develop ideas for noise-free guitar pickups. These days the anoraks like to debate who came first – Ray Butts, who invented the Filtertron-pickup for Gretsch, or Gibson’s Seth Lover.

In any case, in the end Gibson’s unit became the de facto industry standard.

The Gibson-type has two coils arranged next to each other, with a single oblong magnet stuck underneath, between the coils and the pickup’s bottom plate. Because the coils are wound in opposite directions, but their magnetic polarity is different, the noise is cancelled out while the guitar string’s vibration is picked up.

The original pickups were built with metal covers, but in the mid-Sixties some Blues-players (for example Eric Clapton) discovered you could squeeze out a few more drops of treble once the cover is removed (don’t try this at home, you can easily ruin the pickup).

Thanks to its twin coils a humbucker generally sounds bigger and fatter than a singlecoil, which is great for achieving overdriven and distorted tones.

This is what a typical humbucker sounds like:

Hamer clean

Hamer drive

****

The active pickup

The main difference between an active pickup and the three other pickup types is that the active pickup is equipped with a built-in pre-amplifier. Most active pickups are humbucking and come either in the Gibson-humbucker size or shrunk to fit a Stratocaster-pickup’s dimensions.

Thanks to their preamps most active pickups have a healthy output signal with a very clean tone. Most active units’ guts are sealed with plastic resin inside their cover, making them practically immune to feedback (a loud, howling or whistling sound from the amp) even at very high volume levels. This is why active pickups are very popular in the Metal genre.

The only drawback is that your guitar won’t work without a 9 V -battery.

This is what an EMG 81 sounds like:

Schecter clean

Schecter drive

****

Why do most electric guitars have more than one pickup?

The position of a pickup on a guitar influences what the pickup ”hears”.

The closer the unit is moved towards the bridge, the brighter and sharper the sound gets. The closer you move to the end of the fretboard, the warmer and fuller the sound becomes.

If a guitar is equipped with with more than one pickup you can use a switch to quickly select the desired guitar sound – either by selecting a pickup on its own or by combining two (or even three) units.

Here I’m switching from the neck pickup to the bridge pickup and back again:

Neck-Bridge-Neck-Bridge

15/01/2011 1

Perustietoa sähkökitaran mikrofoneista

Perinteiset sähkökitaran mikrofonit perustuvat sähkömagneettiseen induktioon, siis ilmiöön, jossa muutos magneettikentässä tuottaa sähkövirran lähellä olevassa kuparisilmukassa (kela).

Ero sähkögeneraattorin ja kitaramikin välillä piilee siinä, että generaattorissa joko kela tai magneetti liikkuu. Kitaramikrofonissa sekä kuparikela että magneetti ovat liikkumattomia – sähkökitaroissa kielten värähtely mikin magneettikentässä indusoi (tuottaa) pientä määrää sähköä.

Tämä erittäin heikko sähkövirta kulkee sitten kitaran säätimien ja kytkimien läpi kitarajohdon kautta vahvistimeen, jossa kitaran heikkoa sähkösignaalia vahvistetaan riittävästi, että kaiuttimesta kuulee ääniä.

Vaikka käytännössä kaikki kitaramikit toimivat samalla periaatteella, on olemassa neljä päätyyppiä, joilla on hieman eriäviä detaljiratkaisuja:

• yksikelainen

• P-90

• humbucker (tai kaksikelainen)

• aktiivimikki

****

Yksikelainen (engl. single coil tai singlecoil pickup)

Yksikelainen mikki on vanhin mikrofonityyppi. Yleisimmät ovat Fender Telecasterissa ja Stratocasterissa käytetyt mallit, jossa kuusi lyhyitä tankomagneettia on kiinnitetty kahdelle kuitulevylle. Magneettien ympäri on sitten käämitty kuparikela.

Kapeasta ja korkeasta mikistä lähtee raikas ja hieman teräväkin ääni.

Kuuntele tästä:

Telecaster clean

Telecaster drive

****

Gibson P-90

Vaikka Gibsonin P-90 on myös yksikelainen mikrofoni, pidetään tätä mikkiä yleensä omaksi tyypiksi sen erilaisen rakenteen vuoksi.

P-90-mikrofonissa on kaksi tankomagneettia, joita on liimattu kelan alle. Kela on sekä matalampi että huomattavasti leveämpi kuin Fenderin yksikelaisissa mikeissä.

Leveä kela ei pysty välittämään niin korkeat äänet kuin kapea vastine, minkä vuoksi P-90 kuulostaa selvästi keskiäänivoittoisempi kuin Fenderin mikrofoni:

LP Junior clean

LP Junior drive

Kun P-90 asennettaan puoliakustiseen kitaraan käytetään sellaisen mikrofonikuoren, jossa on ”korvat” (engl. dog ear cover). Monessa lankkukitaroissa taas P-90 esiintyy ”saippuapalana” (engl. soapbar pickup).

****

Humbucker (engl. ”bucks the hum” = vastustaa huminaa)

Yksikelaisten mikkien heikko kohta on, että ne poimivat kitaraäänen lisäksi myös ulkoiset hurinat ja huminat (loistoputkista, muuntajista, tietokonemonitoreista, dvd-soittimista jne) vahvistettavaksi. Kaikki kelat kun ovat samalla myös sähkömagneettisia antenneja.

1950-luvun keskivaiheella syntyi idea häiriövapaasta kitaramikrofonista. Nykyään asiantuntijat riitelevät joskus siitä kuka ensimmäisen humbuckerin todella keksi – Ray Butts, joka kehitti Gretschille Filtertron-nimisen mikin, vai Gibsonin Seth Lover.

Totta on kuitenkin, että Gibsonin humbuckerista tuli kitaramaailman standardi.

Gibson-humbuckerissa on kaksi vierekkäistä kelaa, joilla on yhteinen tankomagneetti kelojen ja mikrofonin metallisen aluslevyn välillä. Koska kelat on kytketty vastavaiheessa, mutta samalla kelojen magneettinen polariteetti on vastakkainen, häiriöäänet summaavat lopullisesta signaalista pois ja ainoastaan kielten värinä kulkee eteenpäin vahvistimelle.

Alkuperäisissä humbuckereissa oli aina metallinen suojakuori. 1960-luvun blues-miehet (esim. Eric Clapton) saivat kuitenkin selvillä, että kuoren poistaminen (HUOM: ainoastaan kitararakentajan homma! Älä missään nimessä kokeile tätä kotona!) lisää hivenen verran kirkkautta sointiin.

Kahden kelan ansiosta humbucker on myös voimakkaampi kuin monet yksikelaiset mikrofonit, mikä on usein eduksi, kun haetaan kermaisia särösoundeja.

Tältä kuulostaa tyypillinen humbuckeri:

Hamer clean

Hamer drive

****

Aktiivimikrofoni (engl. active pickup)

Aktiivimikrofoni poikkeaa tavallisesta kitaramikrofonista sisäisen etuvahvistimen ansiosta. Valtaosa aktiivimikeistä ovat humbuckereita – joko perinteisessä Gibson-koossa tai kutistettuna Stratocaster-kokoon.

Rakenteensa ja etuvahvistimensa ansiosta aktiivimikillä on tavallisesti puhtaampi soundi ja kuumempi signaali kuin perinteinen (passiivinen) mikrofoni. Lähes kaikissa aktiivimikrofoneissa sisälmykset sinetöidään hartsilla, mikä parantaa niiden mikkien vastustuskykyä kiertoa (kovaääninen ulina tai viheltäminen vahvistimen edessä) vasten. Tämän takia aktiivimikrofonit ovat niin suosittuja metal-kitaristien parissa.

Haittapuoli on ettei kitara toimi ilman (9 V) paristoa.

Tässä EMG 81 -mikrofonin soundi:

Schecter clean

Schecter drive

****

Miksi kitaroissa on usein enemmän kuin yksi mikrofoni?

Mikrofonin tarkka sijainti tallan ja otelaudan lopun välillä on yksi tärkeä tekijä kitaran sähköisessä soundissa.

Mitä lähemmäksi tallaa mikrofoni asennetaan, sitä purevammaksi soundi muuttuu. Kaulan lähellä taas sointi on huomattavasti lämpimämpi.

Kun on enemmän kuin yksi mikki voi kytkimellä kätevästi ja nopeasti vaihtaa yhdestä soundista toiseen, tai jopa yhdistää kahden (tai kolmen) mikrofonin signaaleja.

Tältä se kuulostaa kun vaihtaa kaulamikistä tallamikrofoniin ja takaisin.

vaihtaminen kaulamikistä tallamikkiin

14/01/2011 3