Review: Maono PD400X ja PM500 microphones

****

Even though I follow the musical instrument and musical equipment industry quite closely, it can always happen that some new piece of gear, or a new manufacturer, goes unnoticed by me. For this reason, I was very happy when Joni from Vantaan Musiikki recently introduced me to the products of the Maono brand.

Maono is a Chinese company that specializes in podcasting, vlogging and livestreaming products. The brand offers studio microphones, wireless camera mics, podcast/streaming mixers, headphones, and audio interfaces.

I received two Maono microphones for testing:

The Maono PD400X (145 €) is a dynamic microphone that works both as a stand-alone microphone (via its XLR output) and as a USB microphone (using USB-C) with a richly specced, internal audio interface.

The Maono PM500 (159 €), for its part, is a large-diaphragm condenser mic (34 mm läpimitta).

****

The Maono PD400X microphone’s appearance suggests its intended use as a podcast studio speech microphone. The PD400X is equally suitable for hanging from a suspension stand…

…as it is for use with a table stand.

The package includes the desk stand shown in the picture and a thick foam windscreen, as well as XLR and USB-C cables. The PD400X seems to be solidly made, and the weight of the microphone indicates that it is definitely not some nasty Temu-trash.

With the XLR cable, this Maono is a very straightforward dynamic microphone with an effective cardioid pattern and a very big sound.

The Maono PD400X’s internal digital sound card (48 kHz/24 bit) is activated via the USB port. At the base of the mic, you’ll find a headphone output and a three-position pre-EQ (bass cut, presence boost, as well as both simultaneously). The microphone’s large control knob works in four different ways – a short press mutes – and unmutes – the PD400X, while a longer push selects one of three control modes (microphone gain, headphone volume, and monitor balance).

The PD400X is directly compatible with Windows and Mac computers via USB, as well as Sony PS4 and PS5 consoles.

If you want to access all the microphone’s cool additional functions, you should definitely download the company’s Maono Link app. With Maono Link, you can, among other things, optimise the sound of the PD400X mic for different distances of the sound source to the microphone, use the internal audio interface’s own compressor and limiter, and adjust the equalisation more precisely.

****

****

The Maono PM500 is the company’s straightforward, cardioid studio microphone with a large capsule (34 mm). It operates on 48 volts of phantom power.

The PM500’s solid build makes it look and feel much more expensive than it actually is.

The package includes a high-quality cradle mount, a metal pop filter that easily attaches to the cradle, an XLR cable, and a height-adjustable desk stand.

As you would expect in this price range, the Maono PM500 doesn’t offer any additional on-board features, such as a bass filter. This mic is simply placed in front of the sound source, and that’s it.

****

I have to take my proverbial hat off to these Maono microphones. Despite being relative newcomers, they have managed to jump straight into the ranks of well-known quality microphones.

In terms of sound and features, the Maono PD400X is very comparable to, for example, Shure’s MV7 or MV6 microphones. The PD400X already has a big ”radio sound” from the start, to which the mic’s excellent internal audio interface (and Maono Link app) gives a professional touch.

In my opinion, the Maono PM500 plays in the same league as the recently released AKG C104. As with the PD400X, the basic sound of the PM500 is also very healthy. In studio work, the sound of the leakage picked up from the sides and back of the mic is also important, and in this area the quality of the Maono PM500 becomes very obvious.

With these specs at these affordable prices, I think it’s definitely worth checking out Maono microphones in person.

Testipenkissä: Maono PD400X ja PM500 -mikrofonit

****

Vaikka seuraan soitin- ja soitinlaitealaa melko tiiviisti, aina voi tapahtua että jokin uusi laite tai valmistaja jää minulta huomaamatta. Tästä syystä olin hyvin iloinen, kun Vantaan Musiikin Joni esitteli minulle hiljattain Maono-brändin tuotteita.

Maono on kiinalainen yritys, joka on erikoistunut podcast-, vloggaus- ja livestream-tuotteisiin. Brändiltä saa studiomikrofoneja, langattomia kameramikkejä, podcast-/striimausmiksereitä, kuulokkeita, sekä audio interfaceja.

Sain testattavaksi mukaan kaksi Maono-mikrofonia:

Maono PD400X (145 €) on dynaaminen mikrofoni, joka toimii sekä pelkkänä mikrofonina (XLR-lähdön kautta) että USB-mikrofonina (USB-C) runsaasti speksatulla, sisäisellä audio interfacella.

Maono PM500 (159 €) taas on isolla kapselilla (34 mm läpimitta) varustettu konkkamikki.

****

Maono PD400X -mikin ulkonäkö viittaa sen käyttötarkoitukseen podcast-studion puhemikrofonina. PD400X sopii yhtälailla roikkutettavaksi jousitetulta telineeltä…

…kuin seisovaksi vaikkapa omalla pöytäständillä.

Paketista löytyy kuvassa näkyvä pöytäteline ja paksu vaahtomuovinen tuulisuoja, sekä XLR- ja USB-C-johdot. PD400X vaikuttaa olevan vankkaa tekoa, ja mikrofonin paino kertoo että kyse ei todellakaan ole mistään Temu-krääsästä.

XLR-johdolla tämä Maono on hyvin suoraviivainen dynaaminen mikrofoni tehokkaalla herttakuviolla ja erittäin isolla soundilla.

USB-portin kautta aktivoituu Maono PD400X:n sisäinen digitaalinen äänikortti (48 kHz/24 bit). Mikin tyvessä löytyy silloin kuulokelähtö ja kolmiasentoinen esi-EQ (bassoleikkuri, preesensiboosti, sekä molemmat samanaikaisesti). Mikrofonin isokokoinen säädin toimii neljällä eri tavalla – lyhyt painallus laittaa PD400X:n mutelle, kun taas napin pidempi painaminen valitsee yhden kolmesta säädintilasta (mikrofonin gain, kuulokkeiden volyymi, sekä monitorin balanssi).

USB:n kautta PD400X on suoraan yhteensopiva Windows- ja Mac-tietokoneiden kanssa, sekä Sony PS4- ja PS5 -koneiden kanssa.

Jos haluaa päästä kiinni mikrofonin kaikkiin hienoihin lisätoimintoihin, kannattaa ehdottomasti ladata firman Maono Link -appia. Maono Linkillä pystyy mm. optimoida PD400X-mikin soundia äänilähteen eri etäisyyteen mikrofonista, käyttää sisäisen audio interfacen oman kompressorin ja limitterin, sekä säätää ekvalisoinnin tarkemmin.

****

****

Maono PM500 on firman suoraviivainen, herttakuvioinen studiomikrofoni isolla kapselilla (34 mm). Se toimii 48 voltin phantomisyöttöllä.

PM500 vaikuttaa vankalta olemukseltaan selvästi kalliimmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Paketissa tulee mikin mukana laadukas kehtoripustus, helposti kehtoon kiinnittävä metallinen pop-filtteri, XLR-johto, sekä korkeussäädettävä pöytäständi.

Niin kuin tässä hintaluokassa sopii odottaa, Maono PM500 ei tarjoa lainkaan lisäominaisuuksia, kuten vaikkapa bassofiltterin. Tätä mikkiä yksinkertaisesti pystytetään äänilähteen eteen, ja sillä siisti.

****

Täytyy nostaa kuvitteellista hattuani näiden Maono-mikrofonien edestä. Uusina tulokkaina ne ovat onnistuneet hyppimään heti mukaan laadukkaiden mikrofonien joukkoon.

Soundiltaan ja ominaisuuksiltaan Maono PD400X on hyvinkin verrattavissa esimerkiksi Shure MV7- tai MV6-mikrofoneihin. PD400X:llä on jo lähtökohtaisesti iso ”radiosoundi”, johon mikin erinomainen sisäinen audio interface (ja Maono Link -appi) antaa vielä ammattimaisen silauksen.

Minun mielestäni taas Maono PM500 pelaa samassa liigassa kuin vähän aikaa sitten julkaistu AKG C104. Niin kuin PD400X:n kohdalla, myös PM500:n tapauksessa mikin perussoundi on erittäin terve. Studiotyöskentelyssä tärkeää on myös mikin sivusta ja takana poimittujen vuotoäänien soundi, ja myös tällä alueella Maono PM500:n laatu on hyvin selkeä.

Näillä spekseillä ja näillä edullisilla hinnoilla kannattaa mielestäni ehdottomasti tutustua henkilökohtaisesti Maono-mikrofoneihin.

Raysen Handpan – missä musiikki ja meditaatio kohtaavat

****

Handpan on melko uusi tulokas viritetyn perkussion soitinryhmässä, joka ilmestyi noin 15 vuotta sitten, samoihin aikoihin kuin tongue drum -serkkunsa.

Handpan koostuu kahdesta kellomaisesta puolesta, joita on liimattu yhteen niin että soitin muistuttaa hieman ufoa. Yläpuoliskolla on keskellä suurin soittoalue – ns. Ding – josta saadaan handpanin perusäveltä. Alapuoliskon keskellä taas sijaitsee handpanin ääniaukko, nimeltään Gu.

Kaikissa handpaneissa on soittimen yläpuolen sivussa yksi rivi erikokoisia soittoalueita; mitä suurempi alueen läpimitta on, sitä matalampi sen tuottama ääni. Perus-handpaneista saadaan yhdeksän eri säveltä – Dingin tuottama perusävel plus kahdeksan äänistä koostuva sävelasteikko.

Jotkut mallit tarjoavat laajemman sävelkirjon lisäämällä handpanin yläpuoliskolle toisen rivin soittoalueita. Välillä lisätään jopa soittoalueita handpanin alapuoliskolla.

Handpanit soitetaan joko sylissä tai puutelineen päällä makaavana. Handpania soitetaan yleensä käsillä tai sormilla – Ding-perussäveltä lyödään tavallisesti soittoalueen kuvun keskeltä, kun taas muita säveliä saadaan kuulumaan soittoalueiden reunoihin lyömällä.

Vantaan Musiikki tuo maahan varsin laajan valikoiman kiinalaisia Raysen-handpaneja. Saimme testiin yhdeksänäänisen mallin arabilaisella hijaz-sälvelasteikolla.

Raysen HP-M9 C# Hijaz (1.100 euroa; laadukas bägi kuuluu hintaan) on täysikokoinen handpan (läpimitta 53 cm) ruostumattomasta teräksestä.

Laadukkaan handpanin valmistukseen kuuluu runsaasti käsityötä, mikä näkyy luonnollisesti myös soittimen hinnassa. Etenkin soittoalueiden tarkka virittäminen vie paljon aikaa.

Lähes kaikki Raysen-handpanit ovat saatavilla joko standardivireessä (a’ = 440 Hz) tai aasialaisessa virityksessä (a’ = 432 Hz). Testissä käynyt Raysen HP-M9 C# Hijaz oli standardiviritteinen malli.

Handpanin perustekniikka saadaan nopeasti haltuun, minkä jälkeen voi tutustua panin sävelasteikon tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Koska handpanin rakenne on hyvin kellomainen, yhden soittoalueen lyöminen tuo esiin myös harmonisia lisä-ääniä soittimen muista sävelistä. Myös handpanin perussävel soi usein hiljaa muiden äänten taustalla.

Handpan sopii loistavasti world music -genreen, mutta on myös oiva taustasoitin meditaatio- tai joogaistuntoon.

Review: Farida Old Town OT-12 and OT-25

The world of steel-string guitars is dominated by Dreadnoughts. This is no wonder, as D-sized guitars are great all-rounders that can be used in almost all genres of music. The size that’s one size smaller – usually called an OM-, 000- or Grand Auditorium-guitar – as well as larger Jumbos are also widely available in most price segments.

Guitars with smaller bodies than Martin Guitars’ Size 000 are far harder to find in the lower and middle price ranges, because most brands see them as marginal products for a few specialist players.

This is where Farida Guitars’ brand-new Old Town series steps up to the plate. True, there are a couple of Gibson-ish round-shoulder Dreads among the models, too, but the main focus of the Old Town series is on small-bodies steel-string acoustics, in the style of classics from the 1930s and 40s. The good news for left-handers is that several models are available for southpaws, too, without an extra charge.

We received two models for this review – a Martin Size 0-sized Farida OT-12 (423 €) …

… and a  Gibson LG-2-style Farida OT-25 (738 €). Both guitars come in a deep and rich sunburst finish.

****

Farida’s OT-12 is an affordable Old Town-version of Martin’s classic Size 0 guitar. The set neck joins the body at the 14th fret. The body is 46 cm long, with its maximal breadth measuring on 34.3 cm, and a maximal depth of 10.8 cm. This means the OT-12 is larger than a genuine parlour guitar, but a small guitar nonetheless.

The guitar sports an X-braced solid spruce top, as well as a back and sides made from laminated mahogany. There’s a nato neck with an unbound acacia fretboard. The scale length is – as per original – a little shorter than on a typical D-sized guitar (24.7”/62.4 cm). There are 19 well-seated and nicely polished medium-sized frets on the fretboard.

The machine heads on the OT-12 are vintage-style, open three-on-a-plate tuners with faux ivory knobs. The top nut has been carved from genuine bovine bone, and it measures 44 millimetres breadth.

The bridge, too, has been crafted from solid acacia, and it comes equipped with a compensated bone saddle, which is an authentic choice. The factory strings are a high-quality D’Addario EJ-16-set (012-053).

****

There is one Gibson steel-string model that was extremely successful in decades past, but which nobody seems to talk about anymore. I’m talking about the Gibson LG-2, that was renamed the Gibson B-25 in 1961. The same US-made model was also sold in the Sixties as the Epiphone FT-45 Cortez. T. Rex’ Marc Bolen was often seen playing this very model in the early Seventies.

Farida’s version of the LG-2 – the Farida OT-25 – is an all-solid instrument with an X-braced spruce top and solid mahogany back and sides. The OT-25’s cubic capacity is very similar to a Martin Size 00 body, but the geometry is different. Instead of the wide shoulders and high waist of the 00, the OT-25 is shaped more like a figure eight, with its waist moved more towards the body’s middle lengthwise. The body’s length is 48 cm, its largest width 36 cm, and its largest depth measures 11.2 cm.

This guitar also sports a nato neck, but here the fingerboard has been made from South-American pau ferro. The scale length, number of frets, fret size and quality of the fretwork on the Farida OT-25 is identical to the OT-12.

The headstock shape, type of tuning heads and the top nut also correspond with the OT-12.

The bridge on this Farida has been carved from pau ferro, and it features a compensated bridge saddle made from genuine bone. The factory strings are a high-quality D’Addario EJ-16-set.

****

I must say that I’m very impressed by the workmanship and quality displayed on the review samples of Farida’s Old Town series. It would be easy to mistake both of these guitars for much more expensive instruments.

I received both guitars straight from Vantaan Musiiki’s warehouse, still factory packed. I’m amazed by the high level of quality control at Farida’s factory – there were no sharp frets or other issues. I tuned the guitars up to pitch, and the action on both models came to rest at exactly what the quality control card read (low-E: 2.6 mm; treble-e: 2.1 mm), and the action stayed this way over the whole time I spent with the guitars.

Both Faridas feature a full and rounded C-profile neck. Playability is top notch, as both guitars offer plenty of scope to really dig in and make the most of each instrument’s dynamic range. Still, should you require a lower action, there’s more than enough height left in the bridge saddles to accommodate you easily.

The Farida OT-12 sits a little bit more ”into” the player’s body, due to its shorter scale and higher waist, than the OT-25.

The OT-12’s sound is clearly bigger than that of a parlour guitar with a nice amount of ”kick”. Naturally, there’s a great deal less bass frequency content here than in a Dreadnought-size guitar. Feisty use of a pick might even turn out a little harsh at times, but fingerstyle playing greatly benefits from the greater clarity – and tighter bass – of small guitars. The OT-12 never gets wooly or boomy, which is also a definite plus in the studio.

The sound of the Farida OT-25 is probably a bit more versatile, compared to the OT-12, because there is little bit more going on in terms of its low mids and bottom end. The sound is still punchy and tight, but there’s additional texture and complexity here. In my view, the OT-25 would be an outstanding choice as the trusty workhorse of a singer-songwriter, as well as a go-to instrument in the studio. This guitar has a beautiful tone, whether you use a plectrum or your fingers.

****

Farida Old Town

OT-12 – 423 €

OT-25 – 738 €

Finnish distributor: Musiikki Silfverberg

Pros:

+ workmanship

+ finish

+ playability

+ sound

Testipenkissä: Farida Old Town OT-12 ja OT-25

Teräskielisten maailma on tiukasti Dreadnought-kokoisten soittimien hallinnassa. Se ei ole ihme, sillä D-kokoiset kitarat ovat loistavia yleissoittimia, joilla voi soittaa kattavasti kaikissa musiikkityyleissä. Nykyään myös Dreadnoughtista seuraava pienempi koko – jota kutsutaan OM-, 000- tai Grand Auditorium -kitaraksi – sekä isommat Jumbo-kitarat on saatavilla lähes kaikissa hintaluokissa.

Martin Guitarsin 000-kokoa pienempiä koppamalleja sen sijaan on hankalampi löytää edullisista ja keskihintaisista markkinasegmenteistä, koska monille valmistajille ne ovat marginaalituotteita suhteellisen pienelle asiakasryhmälle.

Farida Guitarsin upouusi Old Town -sarja on tässä mielessä todella tervetullut poikkeus. Toki Old Town -sarjalaisista löytyy myös Gibson-tyylisiä Roundshoulder Dreadnought -kitaroita, mutta mallistossa painopiste on juuri sellaisissa pienissä soittimissa, joiden suosion huippu oli 1930- ja 40-luvulla. Hyviä uutisia myös vasenkätiselle, koska useasta Old Town sarjalaisesta on saatavilla myös vasenkätinen versio ilman lisäveloitusta.

Saimme testiin kaksi mallia – Martin Size 0 -kokoisen Farida OT-12:n (423 €) …

… sekä Gibson LG-2 -tyylisen Farida OT-25:n (738 €) – jotka on viimeistelty erittäin kauniilla tummalla sunburst-värityksellä.

****

Farida OT-12 on Old Town -sarjan hieman edullisempi versio Martinin klassisesta Size 0 -kitarasta. Kaula on liimattu runkoon 14. nauhan kohdalla. Rungon pituus on 46 cm, sen suurin leveys on 34,3 cm ja kopan suurin syvyys 10,8 cm. OT-12 on siis aitoja parlour-kitaroita isompi, mutta silti melko pienikokoinen soitin.

Tässä mallissa on x-rimoitettu kokopuinen kuusikansi, sekä sivut ja pohja kauniista mahonkivanerista. Kaula on nato-mahonkia, jonka päälle on liimattu akaasiaotelauta. Mensuuri on – alkuperäisen mukaan – hieman D-mallia lyhyempi (24,7”/62,4 cm), ja otelautaan on siististi asennettu 19 medium-kokoista nauhaa.

OT-12:n virittimet ovat vintage-tyylisiä, avoimia koneistoja yhteisellä aluslevyllä (ns. strip tuner) ja norsunluuta muistuttavilla muovinupeilla. Satula on tehty aidosta naudanluusta, ja sen leveys on 44 milliä.

Myös akaasiatallan kompensoitu tallaluu on aitoa luuta, mikä on sekä autenttinen että soundiltaan hyvä ratkaisu. Kieliksi on valittu laadukas D’Addarion EJ-16-setti (012-053).

****

Gibsonin teräskielisten akustisien joukosta on yksi taannoin erittäin suosittu (ja pitkään myynnissä ollut) malli, josta nykyään ei yleensä puhuta kovin usein. Kyseessä on pienikoppainen Gibson LG-2, joka vaihtoi vuonna 1961 nimensä Gibson B-25:ksi. Samasta kitarasta oli 1960-luvulla saatavilla myös Epiphone-painos, nimeltään FT-45 Cortez.

Faridan versio aiheesta – Farida OT-25 – on todella laadukas soitin kokopuisella kopalla (x-rimoitettu kuusikansi, sekä sivut ja pohja mahongista). Kopan tilavuuden näkökulmasta OT-25 on samaa luokka kuin Martinin Size 00, mutta rungon geometria on melko erilainen. Tämä koppamuoto on paljon pyöreämpi kahdeksikko, jossa kaulanpuoleinen osa on lähes samankokoinen kuin tallanpuoleinen osa. Kopan pituus on 48 cm ja suurin leveys on 36 cm, kun taas suurin syvyys on vain 11,2 cm.

Tässäkin mallissa on natokaula, mutta otelauta on veistetty eteläamerikkalaisesta pau ferrosta. Nauhoja löytyy 19 kappaletta ja niiden koko on medium. Nauhatyö on kiitettävällä tasolla. OT-25:n mensuuri on sama kuin OT-12-kitarassa.

Viritinlapa, virityskoneistot ja kitaran satula ovat samanlaisia kuin testin toisessa mallissa.

Tässä Faridassa myös tallapuuksi on valittu pau ferro. Kompensoitu satula on aitoa naudanluuta. Kielisatsi on tässäkin D’Addarion EJ-16.

****

Testin perusteella olen hyvin vakuuttunut Farida Old Town -sarjan työnjäljestä ja laadusta, joiden ansiosta näitä malleja voisi helposti luulla selvästi kalliimmaksi kuin mitä ne ovat.

Sain molemmat Faridat suoraan Vantaan Musiikin varastosta alkuperäispakkauksissaan. Jopa kielten ruosteenestopaperit olivat vielä avaamatta paikoillaan.

Testiyksilöiden perusteella voin vain nostaa hattua Faridan laadunvalvonnalle. Virittämiseen jälkeen kummankin soittimen säädöt olivat prikulleen laadunvalvontakorttien arvoissa (basso-E: 2,6 mm; diskantti-e: 2,1 mm), ja ne pysyivät muuttumattomina koko testiajan yli.

Kaulaprofiili on molemmissa kitaroissa sama pyöreä ja mukavan täyteläinen C. Soittotuntuma on mielestäni todella hyvä, koska Faridat tarjoavat tatsin suhteen runsaasti dynaamista liikkumavaraa, jopa raskaalle plektrakädelle. Tallaluissa on kuitenkin riittävästi korkeutta, että pehmeällä tatsilla soittava kitaristi voisi laittaa kielet vielä lähemmäksi otelautaa, ilman ongelmia.

Farida OT-12 istuu Martin-tyylisellä kopallaan hieman enemmän oikealle sylissä kuin matalamman vyötärön omaava OT-25.

OT-12-mallin soundi on selvästi parlour-kitaroita isompi ja potkua löytyy runsaammin. Soundissa on – luonnollisesti – selkeästi vähemmän bassoa kuin Dreadnoughteissa. Plektralla komppaaminen voi välillä soida kenties jo hieman terävästi, mutta sormisoitossa hyvin tiukka basso on ehdottomasti etu, koska soundi ei puuroudu. Myös lähimikityksessä liika basso voi tuoda hankaluuksia, minkä takia monille soittajille pienikoppainen teräskielinen on salainen ase studiossa.

Farida OT-25 -kitaran soundi on minusta ehkä OT-12-mallia monipuolisempi, koska äänessä on aavistuksen verran enemmän pehmeyttä ja tiukka, mutta kuitenkin lempeämpi bassoalue. Minun mielestäni OT-25 olisi oiva valinta sekä laulaja-lauluntekijälle uskolliseksi työjuhdaksi että yleiskitaraksi studiossa. Tämä kitara soi kauniisti sormisoitossa, mutta se ei myöskään pelkää plektroja.

Pitkänä miehenä voi välillä unohtaa, että on myös pienikokoisempia kitaristeja, kuten lapset/nuoret ja monet naiset. Myös heille on varmasti ilahduttava uutinen, että Faridan OT-12- ja OT-25-kaltaisia pienikoppaisia, mutta laadukkaita soittimia löytyy.

****

Farida Old Town

OT-12 – 423 €

OT-25 – 738 €

Maahantuoja: Musiikki Silfverberg

Plussat:

+ työnjälki

+ viimeistely

+ soitettavuus

+ soundi

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑