Lisätiedot: Roland Suomi
Review: Hotone Audio Skyline pedals
****
Some of the cuddliest pieces of equipment at this year’s Frankfurt Musikmesse came in the guise of Hotone Audio’s ranges of micro-sized effect pedals and amplifier heads.
The special eye-catcher with the Skyline-series pedals is the transparent Gibson-style control at their front end.
Two coloured status-LEDs behind the transparent knob light up, whenever the effect is switched on.
Naturally, you cannot fit a nine volt battery inside such a tiny pedal, which is why Hotone Skyline pedals have to get their juice from a power supply (9 V, negative centre – not included).
****
The dark blue Hotone Blues (current price in Finland: 65 €) is an overdrive pedal specialised in producing juicy Blues tones by using a pair of overdrive circuits wired up in series.
The big knob is for gain adjustment, while the two noctilucent (meaning: they glow in the dark) knobs deal with tone and master volume, respectively.
Engaging the Fat-button adds a bigger bottom end to proceedings.
Listen to Hotone’s own demo of the Blues pedal:
****
Hotone’s Choir pedal (65 €) comes in a fetching baby blue colour scheme. This is the analogue chorus pedal of the Skyline series, built around a Panasonic BBD MN3207 bucket-brigade chip.
The Gibson-knob controls speed, while chorus depth and effect are controlled by the smaller knobs.
Depressing the Deep-switch will send you to the bubbly depths of psychedelia.
****
The Hotone Eko (65 €) is a delay offering you some analogue character.
The Eko’s maximum delay time is around 500 ms, which is long enough for most Rockabilly, Rock and Pop applications, but maybe just a bit too short for serious Brian May-style layering.
The Mod feature adds a sprinkle of tape-style wow and flutter to your delay sound.
****
The Skyline series also includes a Tube Screamer-inspired vintage overdrive, called the Hotone Grass (65 €).
The pedal offers you controls for gain, volume and Voice (tone).
The BRT-switch (for ”bright”) adds top end bite to your tone.
****
One of Hotone’s newest pedals – the Octa (80 €) – is an octaver that features both ”octave down” (OCT1), as well as ”octave up” (OCT2) signal in two different operating modes.
The regular Clean-mode is polyphonic, meaning you can play chords, too.
Octa’s Dirty-mode gives you a vintage-style, monophonic experience (you can only play single note runs), and sounds funky and greasy (in a good way).
And yes, you can use the Hotone Octa with your bass, too!
****
Hotone’s Trem (65 €) is an über-compact – yes, you guessed it – opto-tremolo pedal.
In addition to tremolo speed and depth you can also adjust the tone colour of the effect.
When choosing the Hard-mode the trem effect changes from a smooth, sine-style wobble to a harder on/off-type effect.
****
Despite their diminutive size Hotone’s Skyline-pedals aren’t toys, but grown up guitar effects!
Their zinc-alloy casing seems to be very sturdy, while the bent metal rod north of the footswitch works effectively in preventing your foot from hitting the pedal controls. Each pedal comes with two stick-on base covers – the non-slip rubber-type cover is for straight-on-the-floor use, while the velcro-style counterpart makes creating a micro-sized pedalboard possible.
The large control knobs aren’t just a visual gimmick, but also make it much easier to place three controls on such small pedals.
In terms of effect quality Hotone’s Skyline series is straightforward in the best sense of the word. Each of the six pedals I tried does exactly what you’d expect it to do, winning me over with a very decent sound. At these low prices you’d be crazy to expect esoteric boutique-quality effects, instead the Hotone Skyline pedals proved to be great guitar effects for your everyday needs.
I recorded a demo song with the review sextet:
• rhythm guitars: Hotone Choir (panned left), Hotone Trem (centre) and Hotone Eko (right)
• lead guitars: 1. Hotone Blues, 2. Hotone Octa, and 3. Hotone Grass
I used my Gibson SG Melody Maker for all of the guitar tracks, played through a Blackstar HT-1R valve combo:
****
Hotone Audio Skyline Series
Current prices in Finland: 65-80 €
Finnish distributor: R-Jam Group
****
Pros:
+ size
+ value-for-money
+ sound
Testipenkissä: Hotone Audio Skyline -pedaalit
****
Yksi todellinen valopilkku tämänvuotisessa Frankfurt Musikmessessä oli Hotone Audion mallisto mikrokokoisia efektipedaaleja ja vahvistinnuppeja.
Skyline-sarjan pikkupedaalien visuaalinen juju piilee niiden isokokoisissa, Gibson-tyylisissä säätimissä kotelon etupuolella.
Nupin takana on upotettu kaksi värillistä LEDiä.
Tällaisiin pikkulootiin ei luonnollisesti mahdu paristoja sisään, minkä takia Hotone Skyline -efektit toimivat Boss-standardia noutavalla virtalähteellä (9 V, miinus keskellä – ei kuulu hintaan).
****
Sininen Hotone Blues (65 €) on Blues-säröihin erikoistunut säröpedaali, joka saa kermaiset soundinsa kaksivaiheisesta overdrive-piiristä.
Isolla nupilla säädetään efektin gain-määrää, kun taas pienet valkoiset säätimet toimivat tonena ja master volumena.
Fat-kytkimellä saadaan lisää tuhtia alakertaa menoihin.
Tässä on Hotonen oma Blues-pedaalin demo:
****
Vaaleansininen Hotone Choir (65 €) on Skyline-sarjan analoginen choruspedaali, ja se perustuu Panasonic BBD MN3207 -”ämpäriketjuun”.
Gibson-nupilla määrätään vatkauksen nopeutta, kun taas pikkusäätimillä säädetään efektoidun signaalin voimakkuutta ja efektin syvyyttä.
Deep-kytkintä painamalla saa efektistä vielä syvemmän.
****
Hotone Eko (65 €) on firman analogimallinnuksella varustettu digitaalinen viive.
Ekon maksimaalinen viiveaika on noin 500 ms, mikä kattaa hyvin tyypilliset Rautalanka-, Pop- ja Rock-musiikin tarpeet.
Mod-kytkimellä voi lisätä viive-efektiin nauhakaiku-tyylistä huojuntaa ja modulaatiota.
****
Skyline-sarjan vintage-tyylinen overdrive-särö on nimeltään Hotone Grass (65 €).
Pedaalissa on säätimet gainea, äänensävyä ja lähtötasoa varten.
BRT-kytkimellä saa esiin lisää purevuutta.
****
Hotonen uusin pedaali – Octa (80 €) – on oktaaveri, joka tarjoaa sekä ala- (OCT1) että yläoktaavin (OCT2), ja sillä on sen lisäksi vielä kaksi eri toimintamoodia.
Puhtaassa ja polyfonisessa perusmoodissa on mahdollista soittaa jopa sointuja.
Dirty-moodissa pedaali muuttuu monofoniseksi, ja efektin soundista tulee – vanhan analogioktaaverin tavoin – herkullisen likainen.
Hotone Octa -pedaalia voi muuten käyttää myös basson kanssa!
****
Hotone Trem (65 €) on optotremolo erittäin kompaktissa koossa.
Tremoloefektin nopeuden ja syvyyden lisäksi pystyy Trem-pedaalissa säätämään myös efektin soundia.
Painamalla Hard-kytkimen sisään tremoloefekti muuttuu pehmeästä siniaalto-kaltaisesta soundista, enemmän on/off-tyyppiseen soundiin.
****
Pienuudesta ja hauskasta ulkonäöstä huolimatta Hotonen Skyline -sarjan pedaalit eivät ole leluja, vaan ihan oikeita kitaraefektejä.
Sinkistä valettu kotelo tuntuu hyvin kestävältä, ja jalkakytkimen yläpuolelle asennettu metallikaari suojaa pieniä säätimiä tehokkaasti polkaisujen voimalta. Jokaisen pedaalin mukaan tulee sekä paksu kumimainen pohja että tarranauhapohja – käyttäjä voi liimata sopivimman pohjan käyttötarkoituksen mukaan efektipedaalin pohjaan.
Kotelon etupuoleen sijoitettu säädin ei ole vain visuaalinen kikka, vaan se helpottaa myös tuntuvasti kolmen säätimien (ja yhden kytkimen) käyttöä näin pienikokoisessa paketissa.
Soundillisesti Hotonen Skyline-sarja on suoraviivainen ja mutkaton sanojen parhaassa merkityksessä. Jokainen kokeilemani pedaali teki juuri sitä mitä siltä odotin, ja pedaalimallisto vakuutti minut hyvillä soundeillaan. Tarjolla ei ehkä ole esoterista putiikkilaatua – ja olisi hullua odottaa sellaista näin edullisista efekteistä – mutta jokainen testaamani Hotone Skyline -pedaali on hyvin käyttökelpoinen ja inspiroiva ”jokapäivän efekti”.
Äänitin seuraavan demobiisin kaikki kitararaidat Hotone-pikkupedaaleilla:
• komppiraidat: Hotone Choir (vasemmalla), Hotone Trem (keskellä) ja Hotone Eko (oikealla)
• liidit: 1. Hotone Blues, 2. Hotone Octa ja 3. Hotone Grass
Käytin kaikissa raidoissa Gibson SG Melody Maker -kitarani, sekä Blackstar HT-1R -putkikombon:
****
Hotone Audio Skyline Series
Hinnat: 65-80 €
Maahantuoja: R-Jam Group
****
Plussat:
+ koko
+ hinta-laatu-suhde
+ soundi
Mikä ihmeen ”vintage”?
Kitara- ja bassopiireissä käytetään usein sanaa ”vintage”: vintage-sitä, vintage-tätä, vintage-tyylinen, vintage-mainen…
Mitä ”vintage” oikeistaan tarkoittaa? Miten ns. vintage-ilmiö syntyi?
****
Mikä ihmeen vintage?
Webster’s-sanakirjan mukaan vintage tarkoittaa vuosikertaa, ja alun perin sana käytettiin ainoastaan viiniharrastajien piireissä. 1960-luvulla termi siirtyi myös vanhoille autoille, etenkin surffarien ja hotrod-fanien keskuudessa.
Nykyään vintage-sanaa käytetään yleisesti sellaiselle vanhoille esineelle, jolla on nostalginen arvo, ja joka tuo mieleen niitä (menneitä) ”hyviä vanhoja aikoja”. Usein tällaisilla tavaroilla on myös keräilyarvo.
…ja juuri tässä viimeisessä tarkoituksessa vintage-termiä käytetään myös kitaristien välillä.
****
Ilmiön synty
Vintage-himo ja -tietoisuus syntyivät ilmiöinä 1970-luvulla ensi alkuun sähkökitarapuolella, mutta se laajensi nopeasti myös akustisille kitaroille (ja muille kielisoittimille).
Vielä seiskytluvun alkupuoleen saakka vanhat, käytetyt kitarat myytiin USA:ssa juuri sellaisina – vanhoina ja käytettyinä kitaroina – mutta tämän jälkeen samoista soittimista tuli arvoesineitä. Mistä se johtui?
Taustalla ovat kaksi päätekijää:
• Gibson Les Paul -villitys
• kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille
****
Gibson Les Paul -villitys
1950- ja 60-luvulle uskottiin vielä lujasti siihen, että uusi on aina parempi kuin vanha. Uskottiin kehitykseen ja parempaan tulevaisuuteen.
Tämän valossa ei ole mikään ihme, että alkuperäisessä Gibson Les Paul (Regular/Standard) -mallissa tehtiin muutoksia lähes joka vuosi sen lyhyessä elinkaareessa (1952-60).
Les Paul oli Gibson Guitarsin ensimmäinen lankkukitara, ja alussa haettiin vielä soittimen loppullista, definitiivistä kokonaisuutta. Tallaratkaisua muutettiin useamman kerran, ja yksikelainen P-90-mikrofoni sai lähteä firman uuden PAF-humbuckerin tieltä.
Vasta 1958 Les Paul -kitara oli saanut sen loppulliset (nykyään legendaariset) speksit, mutta ihme kyllä uudistettu liukuvärinen Sunburst-versio ei mennyt myyntiin läheskään niin hyvin kuin odotettiin. Gibsonin johtoportaassa tultiin siihen päätökseen, että syy tähän oli kitaran ”vanhanaikaisuus”. Alkuperäisen Les Paulin valmistus lopetettiin, ja sen tilalle tuli vuonna 1961 uusi Les Paul -malli, jonka tunnetaan nykyään nimellä Gibson SG.
Uusi SG-malli möi hyvin, ja Gibsonilla oltiin hyvin tyytyväisenä ratkaisuun. Kuuskytluvun toisen puoliskon Gibson Les Paul -villitys tuli firmalle kuin puun takaa.
Villitys syntyi ensin Isossa Britanniassa, jossa 60-luvun alussa purettiin sodan jälkeistä tuontikieltoa, joka koski monia USA:n tuotteita – myös soittimia. Ilmiön ensiasteita havaittiin, kun Rolling Stones -yhtiön Keith Richards osti käytetyn Les Paul -mallin (vm. 1959), ja alkoi käyttää sitä näkyvästi (esimerkiksi Satisfaction-biisissä).
Varsinainen lähtölaukaus villitykseen oli kuitenkin Eric Claptonin ilmiömäinen soitto John Mayall And The Bluesbreakers -albumissa (tunnetaan myös nimellä Beano-levy), joka sai Blues-faneja himoitsemaan sankarikitaristin kitaraa ja soundia. Les Paul Standard -kitarasta tuli erittäin haluttu ja arvostettu soitin.
Ikävä kyllä mallin valmistus oli jo vuosia sitten lopetettu, eikä uusia soittimia oli saatavilla, minkä seurauksena käytettyjen Les Paul -kitaroiden hinta alkoi nousta tuntuvasti. Kitaran suhteellinen harvinaisuus ja sen soundista syntynyt maine saivat vintage-ilmiön (sekä kitarakeräilyn) rattaat hitaasti käyntiin. Kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille laittoi tämän jälkeen kunnon vettä tähän myllyyn.
****
Kitaratehtaat myyntiin
Kuuskytluvun Beat Boomin ansiosta suurissa yhdysvaltalaisissa yrityksissä herättiin siihen, että soitinbisneksessä liikkuu paljon rahaa. Soitinvalmistajilla taas oli laajentamispaineita, koska useimmissa tapauksissa tilauksien määrä ylitti jo firmojen tuotantokapasiteetin, ja ulkopuolista investointia haettiin aktiivisesti.
Näistä yhtälöistä syntyi USA:ssa 1960-luvun loppupuoliskolla suuri aalto soitintehtaiden myyntejä, fuusioita ja – valitettavasti – myös konkursseja. Tunnetuimpia tapauksia ovat Fenderin myynti mediajätti CBS:lle (Columbia Broadcasting Systems), sekä Gibsonin emoyhtiön (Chicago Musical Instruments) fuusioituminen Ecuadorilaisen panimon (!) ECL:n kanssa uudeksi Norlin-yhtiöksi.
Aikomukset olivat näissä molemmissa tapauksissa pelkästään hyviä: haluttiin taata investointien kautta soitinvalmistajien mahdollisuuksia innovointiin, päivittää tehtaiden vanhenevaa laitekantaa, sekä suurentaa tuotantokapasiteettia laajentamalla tehtaita.
Aluksi näitä tavoitteita myös saavutettiin, mutta melko pian isojen yrityksien rakenteet ja paineet voittojen maksimointiin alkoivat murentaa soittimien laatua.
Tällaiset muutoksen huonompaan suuntaan olivat Fender Stratocasterin tapauksessa esimerkiksi kaulan kiinnitys kolmella ruuveilla, hyvin paksu polyesterilakka, huonoimmat mikrofonit, sekä valumetallista valmistettu uusi vibratalla.
Gibson Les Paulissa listaan kuului esimerkiksi jyrkempi kaulakulma, loivempi lapakulma, ohut ja kapea kaulaprofiili, moniosainen mahonki- tai vaahterakaula (yksiosaisen mahonkikaulan sijaan), sekä kaksikerroksiset mahonkirungot.
Monet rivimuusikot eivät huomanneet näitä muutoksia tai eivät pitäneet niitä huonoina, mutta kasvava joukko kitarafaneja ja soitinmyyjiä alkoivat kritisoida näitä muutoksia jo 70-luvun alkupuolella. Näissä piirreissä syntyi sellainen tunne, että valmistajat eivät halua tai kykene rakentamaan yhtä hyviä soittimia kuin aiemmin (”They don’t make them like they used to.”). Kiinnostuksen keskipiste alkoi siirtyä uusimmista malleista vanhoihin 50- ja 60-luvun kitaroihin, ja nämä soittimet muuttoivat silloin melko ripeästi asemansa käytetyistä kitaroista vuosikertakitaroihin.
Vintage-ilmiö oli syntynyt ja siirtyi ajan kanssa keräilijöiden (ja kitaralegendojen) sisäpiireistä laajemman yleisön tietoisuuteen.
Monet isot kitaravalmistajat heräsivät sekä omien laatuongelmiinsa että vintage-ilmiöön vasta 1980-luvun alussa, ja silloin ilmiöstä syntyi taas uusi soitinlaji – uusintapainokset, tai englanniksi vintage reissues.
Review: Tokai SG-75
Tokai Guitars’ SG-75 is the company’s top model in their line of Gibson SG copies – a carefully crafted, Japanese version of the American original from the 1960s.
****
The Tokai SG-75 (current price in Finland: 928 €) is based on the first version of the Gibson SG, which was introduced in 1961 as the new Les Paul Standard guitar. At that time the original Les Paul -range started showing seriously flagging sales figures, so Ted McCarty instigated a complete rethink of Gibson’s main solidbody model. The idea was to create a sleeker and lighter guitar.
Mr Paul wasn’t pleased with the result and didn’t renew his endorsement deal, which is why the new model was renamed the Gibson SG (= Solid Guitar) in 1963.
Tokai’s SG-75 is a great recreation of the classic model, and stays very faithful to the original design, displaying exemplary attention to detail in the process.
Take the body, for example: Its two pieces of fine mahogany have been matched so well it took a magnifying glass to make out the glue line at all! The well-applied red dye and the expertly executed thin finish really show off the guitar’s curves, as well as the nice grain of the wood.
Vintage-style tuners are a tasteful choice for the SG-75 model.
The rosewood fretboard is bound in single-ply cream plastic, and sports the traditional ”crown” inlays associated with guitars of this type. The workmanship on the frets can only be called exemplary.
The neck joint on the Tokai SG-75 sits – as tradition dictates – at the last fret (22nd). This arrangement gives you unhampered access to the uppermost frets, but the trade-off is a slightly weaker neck joint in comparison to, say, LP-style guitars. Buying a secure guitar stand and a quality hard case for this type of guitar is a very good idea.
In terms of its pickups, controls and hardware the Tokai SG-75 is a typical Gibson-type guitar.
The bridge is a modern update of the venerable Tune-o-Matic-bridge: The intonation adjustment screws are properly secured to the bridge’s base. On 1960s originals only a flimsy retaining wire keeps the saddles from falling off mid-song, should you break a string.
The pickups on most SG-type guitars are placed differently, compared to LP-style double-humbucker guitars:
The neck pickup has been moved a good two centimetres away from the end of the fretboard to add a little strength to the neck joint. In order to keep the tonal difference between the neck ’bucker and the bridge unit as wide as possible, the bridge humbucker has also been moved a few millimetres closer to the bridge.
The control set-up is also pure SG, with the three-way toggle, the four controls (two volumes, two tones) and the output jack all crammed together in the lower bout.
Using an angled plug is a very good idea on SG-type guitars, as it reduces weight-induced stress – and thus breakages – on the rather thin area of mahogany routed out around the jack.
One word says it all – quality!
****
Vintage 1960s examples of Gibson SGs all feature rather thin necks, many (from about 1966/67 onwards) of which also have a narrower nut width. Some guitarists – like Angus Young – actually prefer these necks, but for many others this type of neck profile is simply too insubstantial.
Luckily, Tokai have decided not to paint themselves into a corner here: The neck profile of the SG-75 is a nice, not-too-chunky D, which is a tad more muscular than Gibson’s current 60s-profile.
In addition to the improvement in playability there’s also an improvement in tone and sustain to be had from slightly bigger necks on SG-style guitars. More wood means added stiffness and less damping due to vibrational absorption in the long, unsupported neck.
The extremely lightweight Tokai SG-75 is a fine example of how an SG-style guitar differs from a LP-type in its acoustic and electric tones. The acoustic tone is a good deal more open, and it displays a lovely vocal mid-range timbre, as well as a slightly lighter bass response. The SG-75 feels very alive and is brimful of dynamic nuances.
Tokai’s fine PAF-Vintage Mk3 -humbuckers work exceedingly well in this context, because these vintage-type, moderately-powered pickups have an open and dynamic sound, and don’t clog up the guitar’s mid-range frequencies.
The more ”trebly” pickup placement does its bit to underscore the SG-75’s clear and crisp acoustic tone. The bane of LP-type guitars – the muddy neck humbucker sound – is, thankfully, completely absent here, and the bright and airy top end of the bridge pickup will make you think twice about an SG’s suitability for traditional Country music.
Here’s a clean clip:
Here’s the Tokai through an overdriven channel:
And here’s the music from the video:
The Tokai SG-75 is the best SG-type guitar I’ve played so far. The Tokai offers fine workmanship, great playability and tasty tones in a surprisingly affordable package.
****
Tokai SG-75
Current price in Finland: 928 €
Finnish distribution: Musamailma
****
Pros:
+ value-for-money
+ workmanship
+ neck profile
+ pickups
+ playability
+ sound
****
Testipenkissä: Tokai SG-75
Tokai Guitarsin SG-75 on firman Gibson SG -kopioiden aatelia – laadukas, Japanissa huolellisesti valmistettu uusintapainos 1960-luvun soittimesta.
****
Tokai SG-75 (928 €) perustuu Gibson SG -mallin alkuperäisversioon, joka esiteltiin vuonna 1961 uutena Les Paul -nimikkomallina. Alkuperäisen Les Paul -mallin myyntiluvut olivat silloin kuihtumassa kasaan, minkä vuoksi Ted McCarty antoi tuotekehittelyosastolle määräyksen kehittää uusi, kevyempi sähkökitaramalli.
Herra Paul ei pitänyt uudesta, virtaviivaisesta kitarasta, ja jätti endorser-sopimuksensa uusimatta, minkä takia malli sai 1963 uuden nimen – Gibson SG.
Tokai SG-75:n muotoilu on pienimpiä yksityiskohtia myöten erittäin onnistunut ja työnjälki on esimerkkillisen huolellinen.
Esimerkiksi rungon kaksi mahonkipalaa oli sovitettu testiyksilössä niin hyvin yhteen, että tarvitsin liimasauman löytämiseen hyvän valaistuksen lisäksi vielä suurennuslasia! Puun punainen värjäys ja soittimen ohut, täydelliseen peilipintaan kiilotettu lakkaus korostavat kitaran onnistunutta muotoilua, sekä mahongin syykuvioita.
Viritinlapaan on asennettu vintage-tyyliset virittimet.
Palisanteriotelauta on koristeltu kermanvaalealla muovilistalla. Nauhatyön huolellisuus on testiyksilössä suorastaan esimerkkillistä.
Tokai SG-75:n kaulaliitos on – perinteen mukaisesti – viimeisen nauhan (22.) kohdalla. Siten mahdollistuu vapaa pääsy ylimmille nauhoille, mutta tällainen kaulaliitos on suhteellisen haavoittuva – laadukkaan kitaratelineen ja kovan laukun hankkiminen on suositeltavaa.
Metalliosien ja elektroniikankin osalta Tokai SG-75 on tyyppillinen Gibson-tyylinen sähkökitara.
Tässä Tokaissa käytetään parannettua versiota alkuperäisestä Tune-o-Matic-tallasta: tallan ulkomitat pysyvät samoina, mutta tallapalojen säätöruuvit istuvat turvallisesti sen rungossa. 1960-luvun alkuperäisissä talloissa ainoastaan heppoinen metallivaijeri estää tallapalojen putoamisen, kun kieli katkeaa.
SG-tyylisissä kitaroissa humbucker-mikrofonit on asennettu eri paikkoihin kuin esimerkiksi Les Paul -malleissa:
Kaulaliitosta on hieman vahvistettu siirtämällä kaulamikrofonia kaksi senttimetriä kauemmas otelaudasta, ja jotta mikrofonien väliset soundilliset erot säilysivät mahdollisimman isoina, on myös tallamikrofonia siirretty muutaman millimetrin lähemmäs tallaa.
Tokai-mallistakin löytyy SG-kitaroille tyyppillinen asetelma – kolmiasentoinen vipukytkin, neljä säädintä (kaksi volumea, kaksi tonea) sekä lähtöjakki, kaikki tiiviissä rykelmässä.
Koska lähtöjakki on asennettu suoraan runkopuuhun, joka on siitä kohtaa vain muutaman millimetrin paksuinen, kannattaa SG-kitaroiden kanssa käyttää kulmaplugilla varustettua johtoa.
Tätä näkymää voi kuvailla osuvasti yhdellä sanalla – laatutyötä!
****
Aidoissa 60-luvun Gibson SG:ssä on melko ohut, suhteellisen kapea kaulaprofiili, joka sopii vain harvoille kitaristeille hyvin (esim. Angus Young).
Onneksi Tokai on päätynyt tässä kohtaa selvästi järkevämpään ratkaisuun: SG-75:n kaulaprofiili on hyvin yleispätevä ja mukavan täyteläinen D, joka on hieman paksumpi kuin Gibsonin 1960-kaula.
Paremman soitettavuuden lisäksi tuhdimpi kaulaprofiili myös parantaa SG-tyylisissä sähkökitaroissa soittimen soundia ja sustainia. Paksumpi, ja tämän ansiosta jäykempi kaula absorboi nimittäin vähemmän kielten värähtelystä syntyvää energiaa kuin ohuempi vastine.
Erittäin kevyt Tokai SG-75 ei ole ainoastaan soittotuntumaltaan selvästi erilainen soitin kuin tyyppillinen LP-tyylinen kitara, vaan myös sen akustinen sointi eroaa selkeästi isoveljestään. SG soi hyvin avoimella äänellä, jossa on hieman kevyempi bassorekisteri kuin monissa LP-tyylisissä kitaroissa. SG-75 on hyvin eloisa kitara, jolla on laaja dynaaminen spektri, sekä laulava keskialue.
Tokain erinomaiset PAF-Vintage Mk3 -mikrofonit tukevat kitaran akustista ääntä esimerkkillisesti, koska vintagemaisesti matalatehoiset humbuckerit eivät värjää (tehokkaiden mikkien tavoin) kitaran signaalia honottavalla keskialueella.
Mikkien sijainti korostaa sopivasti SG-75:n tuoretta akustista ääntä – LP-kitaroista tuttu kaulahumbuckerin mutaisuus pysyy kokonaan poissa kuvasta, ja yllättävän kirkkaan tallamikrofonin ansiosta tällä kitaralla pystyy vetämään uskottavasti myös vanhan liiton Country-musiikkia.
Tämän jutun loppupäätelmä on yksinkertaisesti se, että Tokai SG-75 on paras kokeilemani SG-tyylinen kitara. Tokai tarjoaa loistavan soitettavuuden, erittäin huolellisen työnjäljen ja erinomaisen soundin yllättävän edullisessa paketissa.
****
Tokai SG-75
928 €
Maahantuoja: Musamailma
****
Plussat:
+ hinta-laatu-suhde
+ työnjälki
+ kaulaprofiili
+ mikrofonit
+ soittotuntuma
+ soundi
****
Epiphone SG sai rullatallan *** An Epiphone SG got a roller bridge
Asensin tänään poikani Epiphone SG:hen rullatallan. Nyt Bigsby B5 toimii paljon sulavammin!
Tilasin rullatallan SP-Elektroniikalta.
I installed a roller bridge on my son’s Epiphone SG. Now the Bigsby B5 works much better!
I got the bridge from SP-Elektroniikka.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 