Review: Viitasaari Guitars OM
Olli Viitasaari is a young luthier from Järvenpää in the south of Finland.
After completing his training at IKATA, Olli has been working on his own electric guitar model (in addition to doing repairs and customising jobs), which he since displayed at Fuzz Guitar Show (Gothenburg, Sweden) and Turenki Tonefest (Finland).
Olli’s guitar model is called the Viitasaari OM (OM = Offset Model, prices starting from 2,500 €; a Hiscox case is included), and it represents Olli’s vision of the perfect Jazzmaster-style guitar. Guitarists have reacted very positively to the Viitasaari OM, and there are already a few guitars in active use by Finnish and Swedish guitarists.
Kitarablogi.com would like to thank Mr. Juha Pöysä for the loan of his personal guitar!
****
The basic building blocks of the Viitasaari OM use the tried and trusted recipe of its 1950s forefather:
The OM’s body is made from alder, while the bolt-on neck has been carved from hard rock maple. The fretboard is rosewood.
The first indication that this isn’t your run-in-the-mill Fender-clone lies in the scale length. Olli has chosen 25 inches for his model, which places this guitar’s scale length in the same territory as a PRS – right in the middle between traditional Fender and traditional Gibson.
As Viitasaari Guitars is a true boutique builder there’s plenty of options for the customer to choose from, both in terms of pickups and electronics, as well as the guitar’s finish.
Juha Pöysä’s OM comes in a very fetching blue satin finish for the body, and a natural satin finish for the neck. The customer can also specify gloss finishes or oil-based finishes for his (or her) own guitar.
This guitar sports a set of Gotoh HAP-tuners, which combine vintage looks with height-adjustable tuner posts.
Leo Fender’s original Jazzmaster/Jaguar-vibrato is both loved and loathed among guitarists. Players tend to love the soft and slightly spongy action, but often tend to find the original design’s many quirks and idiosyncrasies extremely annoying.
Fender’s original design features tiny grub screws for the height-adjustment of the bridge’s separate bridge saddles. These screws often tend to work loose during playing, causing rattles and involuntary changes in string action. Additionally, there’s only a relatively shallow string angle over the bridge, exacerbating the string rattling, and sometimes even causing a string to jump out of position, especially with modern light gauge strings. In extreme cases, a bridge saddle may even turn upside down in the middle of a solo.
US-based hardware company Mastery has put a stop to all these problems by redesigning the Offset Bridge from the ground up. Naturally, this fantastic system has been chosen for the Viitasaari OM.
The OM’s 9.5-inch radius and fatter-than-vintage frets give the Viitasaari a modern playing feel.
The two P-90-type pickups have been developed especially for the Viitasaari OM by Olli and Finnish pickup maker Jarno Salo.
The special feature of these Viitasaari/Salo-pickups are their dual coil taps, giving you three different basic sounds (and output levels) per pickup. A slide switch above each pickup lets you select between the full coil and the two coil tapped variations.
You can choose between a three-way blade switch (as on the reviewed instrument) or a three-way rotary for the pickup selector.
The controls are master volume and master tone. You can also specify a built-in fuzz effect as an option, which is then activated by a push/pull-switch inside the tone control.
****
The Viitasaari OM is a top-drawer boutique guitar; it is lightweight and easy to play.
Comparing a Viitasaari to a mass-produced guitar makes the differences blatantly obvious – even though the Jazzmaster/Jaguar-shape is already a very ergonomic design, Olli Viitasaari’s craftsmanship takes the smoothness to new levels. The OM feels like a natural extension of the player’s body.
The workmanship and finish on this guitar couldn’t possibly be any neater – you could call t exemplary. The playing feel with the 0105 [sic!] set of strings is precise and bendy at the same time.
Mastery’s Offset vibrato system really is the best that has happened to the offset-vibrato since its inception in 1958. This is how the bridge and vibrato should have been designed right from the start! The Mastery Offset takes all the whammy abuse you can throw at it without any untoward side effects – no tuning problems, no strings jumping about. No wonder so many Jazzmaster and Jaguar-players have already updated to the Mastery Offset-system.
The clean sound of the Viitasaari OM is Fender-ish in its fresh brightness and clean midrange, even though these P-90s are slightly more powerful than Fender Jazzmaster pickups. We get a high quality version of the Jazzmaster-tone with clearly less hum and buzz, thanks to the fine Viitasaari/Salo-pickups.
Using the coil taps will give you two quieter and slightly more rounded versions of the full pickup tone.
Here are the neck pickup’s three variations:
And the same for the bridge pickup:
As we all know, P-90s love chunky overdrive sounds, which opens the Viitasaari OM up to all sorts of tasty crunch tones:
I feel the coil taps are especially useful in distorted Rock/Blues-settings, making it possible to go from rhythm to lead playing without having to step onto an effects pedal. The shorter coil variations cool things down nicely, while the full coil gives you a ”boost” in volume and bite for lead guitar parts.
Here are the neck pickup’s three variations:
And the same for the bridge pickup:
In recorded the demo track’s guitar parts using a T-Rex Replicator analogue tape delay:
****
What a gorgeous guitar! To me the Viitasaari OM is simply the best Jazzmaster-type guitar I have ever played.
The workmanship is boutique grade and the OM plays like a dream. The Master vibrato is the icing on the cake, taking this design to new levels.
In my view the best thing about the OM, though, is the way Olli has incorporated double coil taps in his design. The OM takes the lead/rhythm idea of the original Jazzmaster, but transforms it into something that actually works much better in a modern context.
****
Viitasaari Guitars OM
from 2,500 €
Contact: Viitasaari Guitars
Pros:
+ handmade in Finland
+ workmanship
+ finish
+ Finnish pickups
+ Mastery-vibrato
+ sound
Review: T-Rex Replicator
Danish effects specialists T-Rex have caused an enormous stir with their newest guitar pedal. Their new stompbox – called the Replicator – is a genuine, all analogue tape delay, hand-assembled in Denmark. These days tape echoes in themselves are rather rare beasts, but T-Rex ups the ante by giving us the first tape delay with a built-in tap tempo function!
****
What is a tape delay?
The tape delay was the first studio effect invented (back when Rock ’n’ Roll was in its infancy), and it was produced by ”misusing” an open-reel tape recorder (hence the name).
The magnetic tape recorder – originally called the Magnetophon – was a German invention from the 1930s, which used a plastic tape coated with magnetisable material as its recording medium.
An empty – or wiped – magnetic tape has all the metal particles in its magnetisable surface pointing in the same direction. The result is silence (in theory) – or rather: some tape hiss.
During recording the recording head transforms the incoming audio signal into magnetic bursts of different strength, wavelength and polarity, and magnetises the tape’s metal particles, rearranging them into different magnetic clusters. During playback these ”magnetic ripples” are picked up by the playback head and translated back into an audio signal.
In tape recorders, such as open-reel studio machines or C-Cassette recorders, many different factors affect the audio quality of the playback. These factors include things such as the physical condition of the tape, tape width, tape speed, the condition of the parts involved in the mechanical transport of the tape, as well as the exact position of the playback head in relation to the tape.
Most C-Cassette players have/had only two heads – one erase head, plus a combined recording and playback head – but reel-to-reel tape recorders in the studio usually came with at least three heads (erase, record, playback). Thanks to the separate recording and playback heads the studio engineer was able to listen to the recording in progress as it sounded on the tape, while it was being recorded (to listen for tape distortion or tape defects/drop-outs).
Because there is a small physical distance between the recording and playback head, there’s always a short audible delay between the signal being recorded and the playback off the tape. The length of this delay is directly dependent on the distance between the two heads, as well as on the tape speed.
In the end, a recording engineer somewhere hit upon the bright idea to use the studio’s backup tape machine as an ”effect processor”. The engineer used the main recorder in the usual way, to record the song’s final (live-) mix off the mixing console’s master buss. The spare tape recorder was fed only the instruments and vocal parts (from the mixer) which needed to receive tape delay. If you mixed the output of the second recorder’s playback head into the recording desk you got a single delay effect. By feeding a small portion of the delay signal back into the delay tape machine’s input you could get multiple delays.
Tape delays meant for live use usually come with more than one playback head, which makes it easier to fine-tune the length of the echo effect, and which makes rhythmic delay patterns possible. Almost all mobile tape echoes use tape loops as their recording medium.
The T-Rex Replicator comes equipped with four tape heads:
The black head is the erase head, next in line is the record head, followed by two playback heads.
****
The T-Rex Replicator (current price in Finland: 849 €) comes in its own, vintage-themed ”vinyl leather” carrying bag, which contains the Replicator itself, as well as its power supply, a second tape loop cartridge, the owner’s manual, and a set of cotton swabs (for cleaning the heads with a drop of isopropyl alcohol).
The Replicator is quite a rugged pice of gear, made to withstand onstage use.
The 24 VDC power supply, though, seemed a little weedy in comparison.
The back panel offers the following connectors:
There are the input and output jacks, as well as two connectors for expression pedals, should you want to control the delay time (tape speed) and/or the feedback on the fly.
The little Kill Dry-switch mutes the dry (uneffected) signal in the Replicator’s output. This is a very handy feature, should you want to run the Replicator connected to a parallel effect loop, or to a mixing desk using a send/return-bus.
The T-Rex Replicator offers you six controls and four footswitches to control its functions:
The On/Off-switch does what it says on the tin. When the delay effect is off the Replicator’s tape loop stops running.
The Heads-switch gives you access to the effect’s three delay modes by switching the playback heads on or off. A green light means you’re using the long mode (delay times of approx. 250 – 1.200 ms), red stands for short mode (125 – 600 ms), while orange means you’re running both playback heads simultaneously for a rhythmic delay pattern.
Stepping onto the Chorus-switch will introduce deliberate wow and flutter (tape speed fluctuations) to produce a chorus-style effect that can be fine-tuned with the corresponding control.
Tap Tempo does what it says on the tin. Although this is quite a normal feature on digital delay units, the Tap Tempo-switch on the Replicator is huge news for tape delay fans. T-Rex have developed a system to control the unit’s motor digitally, making it possible, for the first time, to synchronise a tape delay precisely on the fly.
The Saturate-control holds a pivotal role for the sound of the Replicator’s delays. Depending on its settings the effect can either be clean and dynamic or greasy and overdriven.
Adjusting the Delay Time- and Feedback-controls on the fly can produce some wild and wonderful effects (in Feedback’s case up to and including self-oscillation).
****
Despite being a child of the Sixties, who has used a tape echo as the main effect in his first band’s PA-system, I have to admit that I’ve grown accustomed to the clarity and precision of digital effects. My first reaction when I tried out the Replicator for this review was ”Is it supposed to sound like this, or is there something wrong?”
Alas, it didn’t take long for the memories of a distant past to return, and I started to really enjoy the genuine old-school tones emanating from the Replicator. You should remember, though, that the Replicator is meant as a handy, portable tool for the guitarist or keyboard player. You shouldn’t expect Queen-style ultra-long, studio quality delay sounds from a compact unit such as this.
Tape speed is of course the most important variable, when it comes to the audio quality of the delay effects – short delay times (= faster running tape loop) will naturally result in cleaner and more stable sounds than long delay times (= a slow running tape).
The first audio clip has been recorded with the shortest possible delay time, while the second clip lets you hear the Replicator running at maximum delay (both clips feature all three head modes):
In my view, the T-Rex Replicator is a portable tape delay of professional quality. You should keep in mind, though, that a genuine analogue tape echo is always (!) a low-fi device in comparison to a digital delay pedal. But it is exactly this authenticity, the slight greasiness, and the sense of unpredictability a genuine tape echo conveys, that makes the Replicator such an enjoyable piece of equipment. The T-Rex’ delay never sounds tacked on, instead it becomes a natural part of your guitar signal’s harmonic content.
I’d say it is hard to overemphasise the advantages this unit’s tap tempo-function brings. The Replicator makes synching your delay child’s play.
I used the T-Rex Replicator to record two demo tracks, which show off the effect’s sounds in different musical contexts:
Demo Track 1
Demo Track 2
****
There’s no beating about the bush about this – the single restrictive factor to seeing the Replicator creep into the pedalboard of each and every guitarist is the unit’s steep price. Most players will baulk at a price tag of over 800 euros for a ”lo-fi effect”, and rather opt for one of the numerous tape delay modellers, like the Strymon El Capistan.
The Replicator, which is lovingly assembled by hand in Denmark, will find most of its clientele among vintage collectors and well-heeled boutique guitar and amp connoisseurs. If you run your original 1950s guitar through an equally vintage amplifier, running an authentic, mechanical tape delay unit will be like the icing on the cake. Especially, if the tape delay is as reliable and easy to use as the T-Rex Replicator.
Is the T-Rex Replicator the best genuine tape delay ever? To my knowledge, there are currently three different new tape echo models on the market – each of them sound great. I would pick the Replicator, though, because it is small enough to fit on a medium-to-large pedalboard, and because of its nifty tap tempo feature.
****
T-Rex Replicator
849 €
Finnish distribution: Custom Sounds
****
Pros:
+ hand-assembled in Denmark
+ tap tempo
+ two playback heads
+ easy to exchange the tape cartridge
+ authentic sound
+ compact size
Cons:
– flimsy PSU cable
– price
Testipenkissä: Viitasaari Guitars OM
Olli Viitasaari on nuori soitinrakentaja, jolla on oma paja Järvenpäässä.
IKATA:sta valmistunut Viitasaari on kehittänyt – korjaus- ja customointihommien ohella – omaa sähkökitaramallia, joka oli jo esillä viime (ja tämän) vuoden Fuzz Show:ssa, sekä viime syksyn Turenki Tonefestillä.
Kitaran nimi on Viitasaari OM (OM = Offset Model, hinnat alk. 2.500 €; Hiscox-laukku kuuluu hintaan) ja se edustaa Ollin näkemystä huippulaadukkaasta ihanne-Jazzmasterista. Yleisö on ottanut uuden mallin hyvin vastaan, ja useampi Viitasaari OM on jo suomalaisten ja ruotsalaisten kitaristien aktiivikäytössä.
Kitarablogi haluaisi kiittää muusikko Juha Pöysää henkilökohtaisen kitaransa lainaamisesta tätä juttua varten!
****
Viitasaari OM -kitara lähtee liikkeelle tutuilla – ja hyväksi havaituilla – Fender-peruspalikoilla:
OM:n runko on veistetty lepästä, ja soittimen ruuvikaulaan taas käytetään vaahteraa. Otelauta on ruusupuuta.
Ensimmäinen ero vanhaan Fender-klassikkoon on uutuuskitaran hieman lyhyempi mensuuri. Viitasaari käyttää PRS-kitaroistakin tuttua 25 tuuman mensuuria, joka edustaa toimivaa välimaastoa Fender- ja Gibson-maailmojen välissä.
Koska Viitasaari Guitars on aito custom-paja, jää asiakkaille rutkasti valinnanvaraa, esimerkiksi viimeistelyn suhteen.
Juha Pöysän OM on viimeistelty kokonaan mattalakkauksella. Rungon ja viritinlavan väriksi on valittu erittäin kaunis, läpikuultava sininen. Olli Viitasaari tarjoaa kuitenkin myös kiiltäviä lakkauksia, sekä öljyviimeistelyt OM-mallin vaihtoehdoiksi.
Kitaran virittimiksi on valittu Gotoh HAP -koneistot, joiden tappien korkeutta pystyy säätämään vapaasti.
Leo Fenderin alkuperäistä Jazzmaster/Jaguar-vibratoa sekä rakastetaan että vihataan kitaristipiireissä. Vibraton todella pehmeää toimintaa arvostetaan, mutta alkuperäisen erillisen tallan toteutus saa oikeutetusti paljon kritiikkiä niskaan.
Pienten tallapalojen korkeussäätöruuvit löystyvät usein soiton aikana, mikä sotkee kitaran säädöt. Lisäksi kielten loiva kulma tallan yli aiheuttaa tallapalojen resonointia. Nykyaikaisten ohuiden kielten kanssa alkuperäisellä Jazzmaster-vibratolla tulee vielä lisää ongelmia – kielet hyppivät helposti ulos tallapalojen matalista urista (etenkin venytyksissä), ja joskus koko tallapala voi soiton aikana kääntyä yllättäen ylösalaisin.
Yhdysvaltalainen valmistaja Mastery on poistanut näitä ongelmia tehokkaasti omalla loistavalla Offset Bridge -tallalla, minkä vuoksi tämä systeemi onkin oiva valinta Viitasaari OM -malliin.
Soittimen loivempi otelautaradius (9,5 tuumaa) sekä vintagea korkeammat nauhat antavat OM:lle nykyaikaisen soittotuntuman.
Viitasaari-kitarassa käytetään kahta humbucker-kokoista P90-mikrofonia, jotka on kehitetty yhteistyössä Jarno Salon kanssa.
Näissä Viitasaari/Salo-mikrofoneissa on erikoisuutena tupla-coil-tap-ominaisuus, mikä tarkoittaa että mikrofonin kelasta voi käyttää kokonaisen kelan lisäksi kahta variaatiota, joissa käytetään vain osaa koko kelasta. Näistä kolmesta vaihtoehdoista voi valita sopivan kummallekin mikille kolmiasentoisilla liukukytkimillä.
OM-mallin kolmiasentoisen mikrofonikytkennän voi toteuttaa joko kiertokytkimellä tai (niin kuin tässä) vipukytkimellä.
Säätimet ovat master volume ja master tone. Lisäoptiona on myös saatavilla sisäistä fuzz-säröä, joka laitetaan päälle tone-säätimeen piilotetulla nostokytkimellä.
****
Testissä käynyt Viitasaari OM on kevyt, mukavantuntuinen ja helpposoittoinen peli.
Ero Viitasaaren ja liukuhihnakitaran välillä on hyvin selvä – jo valmiiksi ergonomiset ja sulavat offset-muodot muuttuvat käsintehdyssä kitarassa ylellisen pehmeäksi kokemukseksi. Soittimesta tulee kitaristin kehon luonnollinen jatke.
Työnjälki ja viimeistely on ensiluokkaista ja esimerkillistä. Soittotuntuma on 0105-kielisatsilla [sic!] tarkka, mutta kevyt.
Masteryn Offset-järjestelmää ei voi mielestäni kehua liikkaa! Juuri näin pehmeästi ja tarkasti homman olisi pitänyt toimia jo vuodessa 1958. Mastery-järjestelmä kestää mukisematta kovaakin kyytiä, ilman että kielet hyppäsivät paikasta toiseen, ja myös täysin ilman vireongelmia. Eikä ihmekään, että monet nimekkäät Jazzmaster- ja Jaguar-soittajat ovat jo vaihtaneet omissa soittimissa alkuperäisen tallan ja vibraton Mastery Offset -järjestelmään.
Viitasaari OM -mallin puhdas soundi on Fender-tyylisesti raikas. Soundi on erittäin laadukas versio klassisesta Jazzmaster-soundista, vaikka P90-mikrofonien lähtötaso onkin hieman korkeampi kuin Fender Jazzmaster -mikeissä. Viitasaari/Salo-mikit ovat myös tuntuvasti vähemmän herkkiä häiriöille kuin klassikkokitaran mikrofonit.
Coil-tap-asetuksilla saa täyden kelan soundin lisäksi kaksi hieman hiljaisempaa ja tummepaa vaihtoehtoa.
Tässä kaulamikrofonin kolme vaihtoehtoa:
Ja sama tallamikrofonilla:
P90-mikrofoneja sopivat tunnetusti myös erittäin hyvin särökäyttöön, ja Viitasaarestakin lähtevät rouheat ja hyvällä tavalla purevat Rock-soundit:
Viitasaari OM:n coil-tap-kytkimet mahdollistavat mielestäni juuri särösoundeissa sellaista rhythm/lead-lähestymistapaa, ilman että tarvitsee polkaista säröpedaalia päälle ja pois. Lyhyempi mikrofonikela antaa mukavasti hieman siistimmät ja vaimeammat soundit, ja soolo-osuuksia varten voi vaihtaa liukukytkimellä täydelle P90-mikille.
Tässä kaulamikrofonin kolme vaihtoehtoa:
Ja sama tallamikillä:
Demobiisin kitararaidat on äänitetty T-Rex Replicator -nauhakaiun läpi:
****
Minun mielestäni Viitasaari OM on loistava sähkökitara. Se on yksinkertaisesti paras Jazzmaster-tyylinen kitara, jota olen koskaan kokeillut.
Työnjälki on ehtaa boutique-laatua ja OM:n soitettavuus on ensiluokkainen. Mastery on tehnyt sellaisen vibraton, jota voi ja kehtaakin käyttää vakavastikin.
Parasta OM-mallissa on minusta kuitenkin elektroniikan toteutus, jossa alkuperäinen Jazzmasterin ajatus nopeasta vaihtamisesta komppi- ja soolosoundien välillä on säilytetty, mutta samalla viety nykyaikaan tarjoamalla kolme eri perussoundia kummallekin mikrofonille.
****
Viitasaari Guitars OM
alk. 2.500 €
Lisätiedot: Viitasaari Guitars
Plussat:
+ käsintehty Suomessa
+ työnjälki
+ viimeistely
+ suomalaiset mikrofonit
+ vibraton toiminta
+ soundi
Now on SoundCloud: Viitasaari Guitars OM
• Handcrafted electric guitar
• Made in Finland
• Alder body
• Maple neck
• Rosewood fretboard
• 25-inch scale
• Moose bone nut
• Viitasaari Custom P-90s; made by Jarno Salo
• Three-way slide switches for each pickup – full P-90 plus two different coil taps
• Master volume & master tone
• Three-position pickup selector
• Gotoh tuners
• Mastery vibrato bridge
• Custom options available
viitasaariguitars.com/ov/wordpress/
****
Demo Track
• Guitars recorded using a T-Rex Replicator tape echo and a Blackstar HT-1R valve combo
Contact: Viitasaari Guitars
Testipenkissä: T-Rex Replicator
Tanskalainen efektivalmistaja T-Rex aiheutti aikamoisen kohun sen uudella efektipedaalilla. Replicator-niminen laite on nimittäin Tanskassa käsintehty aito nauhakaiku. Nauhakaiut ovat jo sinänsä nykyään melko harvinaisia laitteita, mutta T-Rexin uutuus tarjoaa ensimmäisenä maailmassa digiefekteistä tutun tap tempo -ominaisuuden.
****
Mikä on nauhakaiku?
Nauhakaiku oli ensimmäinen varsinainen efekti äänitysstudioissa (Rock ’n’ Rollin syntymän aikoina), ja se luotiin alun perin väärinkäyttämällä studion kelanauhuria tahallaan.
Kelanauhuri on 1930-luvun saksalaiskeksintö (alkuperäinen nimi oli Magnetophon), jossa tallennusvälineenä toimi magnetoitavilla metallihiukkasilla päällystetty muovinauha.
Tyhjässä – tai pyyhityssä – nauhassa kaikki metallihiukkaset ovat siistissä rivissä ja osoittavat samaan suuntaan. Tästä syntyy teoreettinen hiljaisuus ja todellisuudessa nauhan kohina.
Äänitysvaiheessa äänipää muuttaa tulevan signaalin muuttuvaksi magneettikentäksi, joka magnetisoi nauhan metallihiukkasia ja muuttaa näin niiden suuntaa. Toistovaiheessa äänipää taas lukee näitä nauhaan tallennettuja ”magneettiryppyjä”, jotka muutetaan takaisin audiosignaaliksi.
Kelanauhureissa (ja kasettisoittimissa) äänenlaatuun vaikuttavat monet tekijät, kuten nauhan fyysinen kunto, nauhan leveys, nauhan kulkunopeus, äänipään ja nauhurin kuljetusmekanismin kunto, tai äänipään asento nauhaan nähden.
C-kasettinauhureissa on yleensä vain kaksi päätä – poistopää ja yhdistetty äänitys- ja toistopää – mutta studiokäyttöön tarkoitetuissa kelanauhureissa on tavallisesti ainakin kolme päätä – poistopää, äänityspää ja toistopää. Erillisen äänitys- ja toistopään järjestelmän ansiosta on mahdollista kuunnella jo äänityksen aikana, miltä äänite kuulostaa nauhalla (esimerkiksi särön tai rikkinäisen nauhan varalta).
Koska äänitys- ja toistopään välillä on fyysinen matka, toistopään signaali on aina vähän tulosignaalia jäljessä. Aikaeron pituus on riippuvainen päiden välisestä etäisyydestä ja nauhan kulkunopeudesta.
Lopulta joku keksi hankkia studioon kaksi kelanauhuria. Toinen oli master-nauhuri, jonne äänitettiin biisin lopullinen (live-) miksaus, kun taas toiseen lähetettiin mikserista ne signaalit, joihin haluttiin lisätä erillisen toistopään tuottama viive-efekti (yksi toisto). Syöttämällä osan efektinauhurista tulevasta signaalista takaisin saman nauhurin tuloon saatiin haluttaessa syntymään kokonainen toistojen ketju.
Live-käyttöön tarkoitetuissa nauhakaiuissa on usein enemmän kuin yksi toistopää, minkä ansiosta eri pituisten viive-efektien ja/tai rytmisten toistojen tuottaminen helpottuu. Lisäksi tallennusvälineenä toimii miltei aina nauhasilmukka, joka pyörii omassa erikoiskasetissa.
T-Rex Replicatorissa on neljä päätä:
Musta pää on poistopää, seuraavaksi on äänityspää, ja kaksi viimeistä ovat toistopäitä.
****
Vintage-teemaan sopivasti T-Rex Replicator (849 €) myydään omassa keinonahkaisessa kantolaukussa, josta löytyy efektilaitteen lisäksi ulkoinen virtalähde, toinen nauhakasetti, selkeät käyttöohjeet, sekä muutama vanupuikko äänipäiden ja koneiston varovaiseen putsaamiseen (isopropyylillä).
Replicator on todella tukevasti valmistettu laite, joka on nähtävästi suunniteltu myös live-käyttöä varten.
Ainoastaan laitteen mukana tuleva muovinen 24 VDC -verkkomuunnin, ja etenkin sen ohut johto saavat testaajalta muutaman miinuspisteen.
Takapaneelista löytyy tarvittavat liittimet:
Tulo- ja lähtöjakkien lisäksi löytyy vielä kaksi liitintä, joiden kautta pystyy säätämään ekspressiopedaaleilla sekä delay-ajan (nauhan nopeuden) että signaalin takaisinkytkennän (Feedback).
Kill Dry -kytkimellä saa poistettua tulosignaalin kokonaan Replicatorin lähtösignaalista. Tämä on tärkeä ominaisuus, jos haluaa käyttää nauhakaikua rinnakkaisessa efektilenkissä tai send/return-periaatteella pedaalilaudassa tai mikserin kanssa.
T-Rex Replicator tarjoaa käyttäjälle kuusi säädintä ja neljä jalkakytkintä:
On/Off-kytkimellä laitetaan – luonnollisesti – nauhakaiku päälle tai pois; kun Replicator on pois päältä nauha ei pyöri.
Heads-kytkimellä valitaan nauhakaiun toistopäitä – vihreä valo tarkoittaa pidempiä viiveaikoja (noin 250 – 1.200 ms), punaisessa moodissa toinen pää antaa puoleksi lyhyemmät viiveajat (125 – 600 ms), ja oranssi merkkivalo palaa silloin kun molemmat toistopäät toimivat yhtä aikaa.
Chorus-kytkimellä ja Chorus-säätimellä voidaan lisätä tahallista nauhan huojuntaa, mikä vaikuttaa toistojen sävelkorkeuteen:
Tap Tempo -kytkin on tämän nauhakaiun uusi, ennennäkemätön ominaisuus. Digitaalisesti synkronoitu moottori mahdollistaa Replicatorin intuitiivista ja nopeata säätämistä.
Saturate-säätimellä on tärkeä rooli, koska sillä säädetään nauhakaiun äänitystasoa. Saturate-asetuksesta riippuu toistojen puhtaus ja kompressointi.
Delay Timen ja Feedbackin säätäminen lennossa tuottaa villejä efektejä (Feedbackin tapauksessa jopa itseoskillaatioon asti).
****
Vaikka olen itse 1960-luvun lapsi, joka on käyttänyt koulubändini aikoina vielä aitoa nauhakaikua, täytyy myöntää, että digitaalisen vallankumouksen takia kuuloni on tottunut sen verran puhtaisiin, tasaisiin ja kirkkaisiin viive-efekteihin, että ensivaikutelma oli ”Onko laitteessa joku vika?”
Muisto menneistä soundeista kuitenkin palasi hyvinkin nopeasti, ja sen myötä Replicatorin aitojen nauhakaikusoundien diggailu ja nautinto. On kuitenkin muistettava, että T-Rexin uutuuslaite on tarkoitettu kitaristin (tai kiipparistin) pedaalilautaan mahtuvaksi efektipedaaliksi. Näissä raameissa olisi täysin epärealistista odottaa Replicatorilta Queen-tyylisiä superpitkiä, mutta samalla studiolaatuisia toistoja (joita on tehty studiossa kahdella tai kolmella isokokoisella master-nauhurilla).
Nauhan kulkunopeudella on iso vaikutus toistojen äänenlaatuun – nopeasti kulkevasta nauhasta (= lyhyet delay-ajat) tulee tuoreempaa ja laadullisesti vakaampaa jälkeä kuin hitaasti kulkevasta nauhasta (= pitkät delay-ajat). Ensimmäisessä pätkässä on valittu lyhyin mahdollinen delay-aika, kun taas toisessa pätkässä kuulee maksimiviiveen soundeja (kaikissa Heads-variaatioissa):
Mielestäni T-Rex Replicator on erittäin laadukas nauhakaiku. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että aito nauhakaiku on toimintaperiaatteeltaan aina (!) lo-fi-laite. Mutta se on juuri tämä aitous, se soundin lämpöä, sekä nauhan tuoma tietynlainen ”vaara” ja ”arvaamattomuus”, mikä tekee Replicatorin käytöstä niin nautittavan. T-Rexin toistot eivät kuulosta päälle liimatuilta, vaan niistä tulee kitarasoundin harmoninen osa.
Ei voi mielestäni yliarvioida Replicatorissa tap tempo -toiminnon tuomaa hyötyä. Nauhakaiun synkronointi biisiin ei koskaan ollut näin vaivatonta.
Äänitin T-Rex Replicatorilla kaksi erityylistä demobiisiä, joista voi kuulla uutuuslaitteen soundeja bändisovituksen kontekstissa.
Demobiisi 1
Demobiisi 2
****
Ei kannata kierrellä ja kaarrella, vaan suurin (käytännössä ainoa) rajoittava seikka T-Rex Replicator -nauhakaiun käyttössä on sen korkea hinta. Tavalliselle keskivertokitaristille yli 800 euroa yhdestä lo-fi-efektilaitteesta on yksinkertaisesti liikkaa. Meille kuolevaisille nauhakaiun laadukas digitaalinen mallinnus (esimerkiksi Strymon El Capistan) tyydyttää omia lo-fi-tarpeita enemmän kuin riittävän hyvin.
Huolellisesti Tanskassa käsin rakennetun Replicatorin käyttäjäkunta löytyy varmaan enemmän vintage-keräilijöiden joukosta, sekä boutique-vahvistimien ja -soittimien käyttäjien leiristä. Jos on aito 1950/60-luvun sähkökitara ja vahvistin, saa T-Rexistä näiden rinnalle autenttisen, mekaanisesti toimivan viive-efektin, joka toimii varmasti luotettavammin kuin loppuun kulunut vintage-nauhakaiku.
Onko T-Rex Replicator paras nauhakaiku ikinä? Tietääkseni maailmassa on tällä hetkellä kolme nauhakaikua sarjatuotannossa, ja kaikissa on soundi kohdallaan. Minä valitsisin kuitenkin Replicatorin, koska se mahtuu (isoon) pedaalilautaan ja koska sillä on tap tempo -toiminto.
****
T-Rex Replicator
849 €
Maahantuoja: Custom Sounds
****
Plussat:
+ käsintehty Tanskassa
+ tap tempo
+ kaksi toistopäätä
+ helppo nauhan vaihto
+ autenttinen soundi
+ kompakti koko
Miinukset:
– virtalähteen johto
– hinta
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 