Avainsana: Telecaster

Can I play Metal on a Telecaster?

Of late there’ve been repeated questions about the venerable Telecaster’s suitability for Metal-playing, so I thought I should respond:

Starting in the Eighties a myth has grown that Hard Rock and Metal can only be played on guitars specially designed for these types of music. In reality there isn’t a special sub-species of instruments – if you look closely enough most ”Metal guitars” have their roots in classic models, most derived in some way from Gibson’s classics.

A Fender Telecaster is as suited for Metal as most other solidbody electrics – as long as you don’t plan on using a strictly vintage-type Tele.

A vintage Telecaster’s ”problem zones” for hard ’n’ heavy are its singlecoil pickups, its ashtray bridge, its small frets and small radius (= very convex) fingerboard.

Singlecoils suck in way too much extraneous electromagnetic noise (buzz and hum) to be of any practical use in a high-gain environment. Additionally, the metal cover on the front pickup as well as the grounding plate on the back pickup tend to induce howling feedback at extreme volume and gain settings.

A vintage Tele’s bridge is problematic when it comes to spot-on intonation, because it only features three bridge saddles. Furthermore, the relatively thin metal plate the bridge is made of also is a regular culprit when it comes to high-gain howl.

A small fingerboard radius coupled with small frets makes string-bending noticeably more difficult.

****

The easiest way to deal with these problems is to select a Tele-model that’s already equipped with a six-saddle-bridge, humbuckers and a flatter fingerboard with bigger frets. Good examples are:

The Squier Jim Root Telecaster

****

The Fender Classic ’72 Telecaster Deluxe

****

The Fender Telecaster FMT HH Special Edition

****

0

Sopiiko Telecaster-malli metallimiehelle?

Viime aikoina kysytään yhä useammin Telecaster-kitaran sopivuudesta Metal-musiikkiin, niin ajattelin vastata siihen:

1980-luvulla alkoi syntyä sellainen käsitys, että Hard Rock- tai Metal-soittamiseen voi käyttää vain juuri siihen tarkoitukseen sunniteltu sähkökitaraa. Todellisuudessa ei ole olemassa varsinaista Metal-kitaran alalaji, vaan käytännössä kaikilla Hard Rock -soittimilla on esi-isä jossain klassikkomallissa – usein ne ovat Gibson-klassikkojen johdannaisia.

Fender Telecaster sopii alustana yhtä hyvin Metal-soittimeksi kuin useimmat muut lankkukitarat, jos vain ei ole tarkoitus vetää täyttä moshausta vintage-tyylisellä mallilla.

Vintage Telen ”ongelmakohdat” tässä yhteydessä ovat yksikelaiset mikrofonit, laatikkomainen talla, ohuet nauhat ja hyvin kupera otelauta.

Yksikelaiset mikrofonit ottavat vastaan aivan liikkaa ulkoista huminaa ja hurinaa, minkä takia suurilla gaineilla soitetaan yleensä humbuckereilla. Tämän lisäksi etumikrofonin kuori ja tallamikrofonin alla oleva metallilevy aiheuttavat kovilla volyymillä usein feedback-ulinaa.

Vintage Telen tallassa piilee kaksi ongelmaa: intonaatio ei ole koskaan täysin kohdallaan, koska on vain kolme tallapalaa, ja suhteellisen ohut metallilevy aiheuttaa myös itse jonkin verran feedback-ongelmia.

Pienet nauhat ja otelaudan voimakas kaarevuus taas tekevät kielten venytyksistä vaikeaa.

****

Helpoin tapa ”korjata” näitä ongelmakohtia on hankkia jo valmiiksi nykyaikaistettu Telecaster-malli, jossa on kuudella tallapalalla varustettu talla, humbuckerit ja loivempi otelauta isoimmilla nauhoilla, kuten esimerkiksi:

Squier Jim Root Telecaster

****

Fender Classic ’72 Telecaster Deluxe

****

Fender Telecaster FMT HH Special Edition

****

0

Fender Select – USA-tehtaan parhaimmisto

Uusi Fender Select -sarja edustaa parasta mitä firman sarjantuotannolla on tarjota.

Mallistossa löytyy uusia versiota Fenderin neljästä päämallista – Telecaster, Precision Bass, Stratocaster ja Jazz Bass. Rungoissa on erittäin kauniit kannet loimuvaahterasta tai koa-puusta, ja soittimien muut speksit vastaavat American Deluxe -sarjaa.

0

Classic Guitars, part 3: Fender Telecaster

The Fender Telecaster is the model that put the solid body electric guitar on the map. Although quite a few inventors had dabbled with the concept of an electrically amplified solid body guitar from the 1930s onwards, Leo Fender and George Fullerton succeeded in starting a huge industry back in 1950.

The guitar we now know as the Fender Telecaster first saw light as a one-pickup guitar – the Esquire. The first Esquires had a small pushbutton next to the volume and tone controls, enabling the player to switch quickly between the normal bridge pickup tone and a boomy sound with the treble removed. A few weeks later the pushbutton was replaced with a three-way lever selector, which gave you the boomy tone, the normal pickup sound with tone control and a setting with the bridge pickup routed directly to the output jack for more treble.

At first the two-pickup counterpart retained the Esquire-moniker, before Fender hit upon a new name – the Broadcaster. In February 1951 Fender got a telegram from Gretsch – then a much larger company than Fender – informing them that they already had a trademarked drum-series called Broadkaster, and asking Fender to stop infringing on their trademark.

Time for a name-change, again. In the meantime Fender used up the old logo decals, modified by clipping off the Broadcaster-script. These guitars are now affectionately called ”Nocasters”.

In August 1951 the two-pickup Fender model finally became the Telecaster.

The Tele is a really straightforward instrument, put together from a slab body (no comfort contours here) and a bolt-on maple neck, sometimes augmented by a rosewood fingerboard.

The neck pickup has its own metal cover, while the bridge pickup is suspended in the box-like bridge.

The vintage-style Tele bridge is equipped with only three saddles, but these days many of the model’s versions feature modern six-saddle bridges. Anoraks can discuss one bridge type’s ”superiority” over another for ages on end – let me just state that the bridge saddles of different versions can either be made from brass, steel or die-cast metal, which all have differing influences on the respective guitar’s tone.

Since 1967 the three-way switch gives you either the warm neck pickup, the nicely broad and slightly hollow mix of both units, or the nasal, twangy and sinewy bridge pickup on its own. The bridge pickup sound quickly became the Tele’s calling card and it’s one of the mainstays in Country music. But this guitar is much more versatile than ”just” Country, and it is widely used in many music styles from Blues to Rock. Even some Metal guitarists have been spotted sporting a Tele, even though they usually have the original pickups exchanged for humbuckers.

In my opinion, the Telecaster is a fantastic guitar for a novice, if you can live with the edgy slab body. Leo Fender wanted to create a guitar that was easy to manufacture, easy to service and easy to repair. He envisaged a sturdy workhorse-instrument for the working musician.

Only very seldom does an inventor succeed so completely, as Messrs Fender and Fullerton have.

Save

1

Klassikkokitarat, osa 3: Fender Telecaster

Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.

Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.

Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.

Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.

Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.

Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.

Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.

Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.

Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.

Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.

On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.

Save

3

Berka testaa, osa 1: Squier Vintage Modified Precision Bass TB

Berka testaa -sarjassa esittelen soittimia ja laitteita, jotka eivät ylitä Riffi-lehden uutiskynnystä.

Fenderin ensimmäinen uusintapainos vanhasta mallista ilmestyi jo vuonna 1968. Silloin CBS/Fender kaivoi esiin ensimmäisten Precision-bassojen speksit ja toi uusinnan markkinoille nimellä Fender Telecaster Bass.

Telecaster-bassolla oli pieni lapa, kulmikas runko ilman viisteitä ja yksikelainen, Telecaster-kitaran tallamikkiä muistuttava mikrofoni.

Koska Telecaster-basso ei ollut suuri myyntimenestys, koki malli perusteellisen uudistuksen jo vuonna 1972. Pääero ensimmäisen ja toisen version välillä on uudistetun mallin isokokoinen humbucker kaulan lähellä. Mikrofoni oli humbuckerin keksijän, Seth Loverin, käsialaa.

Juuri tämän basson saa (vuodesta 2007) Fenderin edulliselta Squier-tytäryhtiöltä: Squier Vintage Modified Precision Bass TB.

Squier Precision TB on hyvin uskollinen esikuvalleen, mutta eroja ja nykyaikaisia parannuksiakin löytyy:

TB:n vaahterakaula on kiinnitetty tiukasti perinteisellä ruuviliitoksella, jossa käytetään neljä ruuvia. Alkuperäisversiolla oli CBS/Fenderin myöhemmin epäluuloja herättänyt Tilt-Neck-liitos.

Kaulan ohut mattalakkaus näyttää ehkä hieman aneemiselta, mutta tuntuu paljon ”nopeammalta” kuin vanhan paksu polyesterikerros. Soittotuntuma on myös nykyaikaistettu loivemmalla otelaudan radiuksella ja paksuilla nauhoilla.

Runko on veistetty lehmuksesta, mutta sekä etu- että takapuoli ovat saaneet ylleen näyttävät saarnivanerit, jotka antavat mallille sen oikean 1970-luvun ulkonäön. Kolmivärinen liukuväritys on kaunis ja asiallisesti viimeistelty. Mukavuudestakin on huolehdittu Squierissa – Precision TB:n rungossa on etuosassa viiste käsivarsille.

Metalliosat ovat perinteen mukaisia: kookkaat, vintage-tyyliset avoimet virittimet, jotka tuntuvat asialliselta, sekä 1951-tyylinen Fender-talla kahdella messinki-tallapaloilla. Intonaation säätö ei ehkä ole ihan samaa luokkaa kuin nykybassoissa, mutta kielitys läpi rungon pitää huolta hyvästä sustainesta.

Elektroniikka on passivista – kookas kaulahumbucker, volume- ja tone-säädin, siinä kaikki.

Squier Vintage Modified Precision TB:n soundi on iso, mehukas ja varsin leveä, muttei koskaan tukkoinen. Pitkä mensuuri sekä vaahterakaula pitävät huolen siitä, että soinnin selkeys säilyy myös kaulahumbuckerilla. Ja jos kaipaa oikeaa syväbassoa, tone-säädin hoitaa asian hetkessä.

Squierin TB on mielestäni loistava basso blues-, reggae- tai r&b-bändin basistille.

1

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑