Testipenkissä: Viitasaari Guitars OM

Olli Viitasaari on nuori soitinrakentaja, jolla on oma paja Järvenpäässä.

IKATA:sta valmistunut Viitasaari on kehittänyt – korjaus- ja customointihommien ohella – omaa sähkökitaramallia, joka oli jo esillä viime (ja tämän) vuoden Fuzz Show:ssa, sekä viime syksyn Turenki Tonefestillä.

Kitaran nimi on Viitasaari OM (OM = Offset Model, hinnat alk. 2.500 €; Hiscox-laukku kuuluu hintaan) ja se edustaa Ollin näkemystä huippulaadukkaasta ihanne-Jazzmasterista. Yleisö on ottanut uuden mallin hyvin vastaan, ja useampi Viitasaari OM on jo suomalaisten ja ruotsalaisten kitaristien aktiivikäytössä.

Kitarablogi haluaisi kiittää muusikko Juha Pöysää henkilökohtaisen kitaransa lainaamisesta tätä juttua varten!

****

Viitasaari OM -kitara lähtee liikkeelle tutuilla – ja hyväksi havaituilla – Fender-peruspalikoilla:

OM:n runko on veistetty lepästä, ja soittimen ruuvikaulaan taas käytetään vaahteraa. Otelauta on ruusupuuta.

Ensimmäinen ero vanhaan Fender-klassikkoon on uutuuskitaran hieman lyhyempi mensuuri. Viitasaari käyttää PRS-kitaroistakin tuttua 25 tuuman mensuuria, joka edustaa toimivaa välimaastoa Fender- ja Gibson-maailmojen välissä.

Koska Viitasaari Guitars on aito custom-paja, jää asiakkaille rutkasti valinnanvaraa, esimerkiksi viimeistelyn suhteen.

Juha Pöysän OM on viimeistelty kokonaan mattalakkauksella. Rungon ja viritinlavan väriksi on valittu erittäin kaunis, läpikuultava sininen. Olli Viitasaari tarjoaa kuitenkin myös kiiltäviä lakkauksia, sekä öljyviimeistelyt OM-mallin vaihtoehdoiksi.

Kitaran virittimiksi on valittu Gotoh HAP -koneistot, joiden tappien korkeutta pystyy säätämään vapaasti.

Leo Fenderin alkuperäistä Jazzmaster/Jaguar-vibratoa sekä rakastetaan että vihataan kitaristipiireissä. Vibraton todella pehmeää toimintaa arvostetaan, mutta alkuperäisen erillisen tallan toteutus saa oikeutetusti paljon kritiikkiä niskaan.

Pienten tallapalojen korkeussäätöruuvit löystyvät usein soiton aikana, mikä sotkee kitaran säädöt. Lisäksi kielten loiva kulma tallan yli aiheuttaa tallapalojen resonointia. Nykyaikaisten ohuiden kielten kanssa alkuperäisellä Jazzmaster-vibratolla tulee vielä lisää ongelmia – kielet hyppivät helposti ulos tallapalojen matalista urista (etenkin venytyksissä), ja joskus koko tallapala voi soiton aikana kääntyä yllättäen ylösalaisin.

Yhdysvaltalainen valmistaja Mastery on poistanut näitä ongelmia tehokkaasti omalla loistavalla Offset Bridge -tallalla, minkä vuoksi tämä systeemi onkin oiva valinta Viitasaari OM -malliin.

Soittimen loivempi otelautaradius (9,5 tuumaa) sekä vintagea korkeammat nauhat antavat OM:lle nykyaikaisen soittotuntuman.

Viitasaari-kitarassa käytetään kahta humbucker-kokoista P90-mikrofonia, jotka on kehitetty yhteistyössä Jarno Salon kanssa.

Näissä Viitasaari/Salo-mikrofoneissa on erikoisuutena tupla-coil-tap-ominaisuus, mikä tarkoittaa että mikrofonin kelasta voi käyttää kokonaisen kelan lisäksi kahta variaatiota, joissa käytetään vain osaa koko kelasta. Näistä kolmesta vaihtoehdoista voi valita sopivan kummallekin mikille kolmiasentoisilla liukukytkimillä.

OM-mallin kolmiasentoisen mikrofonikytkennän voi toteuttaa joko kiertokytkimellä tai (niin kuin tässä) vipukytkimellä.

Säätimet ovat master volume ja master tone. Lisäoptiona on myös saatavilla sisäistä fuzz-säröä, joka laitetaan päälle tone-säätimeen piilotetulla nostokytkimellä.

****

Testissä käynyt Viitasaari OM on kevyt, mukavantuntuinen ja helpposoittoinen peli.

Ero Viitasaaren ja liukuhihnakitaran välillä on hyvin selvä – jo valmiiksi ergonomiset ja sulavat offset-muodot muuttuvat käsintehdyssä kitarassa ylellisen pehmeäksi kokemukseksi. Soittimesta tulee kitaristin kehon luonnollinen jatke.

Työnjälki ja viimeistely on ensiluokkaista ja esimerkillistä. Soittotuntuma on 0105-kielisatsilla [sic!] tarkka, mutta kevyt.

Masteryn Offset-järjestelmää ei voi mielestäni kehua liikkaa! Juuri näin pehmeästi ja tarkasti homman olisi pitänyt toimia jo vuodessa 1958. Mastery-järjestelmä kestää mukisematta kovaakin kyytiä, ilman että kielet hyppäsivät paikasta toiseen, ja myös täysin ilman vireongelmia. Eikä ihmekään, että monet nimekkäät Jazzmaster- ja Jaguar-soittajat ovat jo vaihtaneet omissa soittimissa alkuperäisen tallan ja vibraton Mastery Offset -järjestelmään.

Viitasaari OM -mallin puhdas soundi on Fender-tyylisesti raikas. Soundi on erittäin laadukas versio klassisesta Jazzmaster-soundista, vaikka P90-mikrofonien lähtötaso onkin hieman korkeampi kuin Fender Jazzmaster -mikeissä. Viitasaari/Salo-mikit ovat myös tuntuvasti vähemmän herkkiä häiriöille kuin klassikkokitaran mikrofonit.

Coil-tap-asetuksilla saa täyden kelan soundin lisäksi kaksi hieman hiljaisempaa ja tummepaa vaihtoehtoa.

Tässä kaulamikrofonin kolme vaihtoehtoa:

Ja sama tallamikrofonilla:

P90-mikrofoneja sopivat tunnetusti myös erittäin hyvin särökäyttöön, ja Viitasaarestakin lähtevät rouheat ja hyvällä tavalla purevat Rock-soundit:

Viitasaari OM:n coil-tap-kytkimet mahdollistavat mielestäni juuri särösoundeissa sellaista rhythm/lead-lähestymistapaa, ilman että tarvitsee polkaista säröpedaalia päälle ja pois. Lyhyempi mikrofonikela antaa mukavasti hieman siistimmät ja vaimeammat soundit, ja soolo-osuuksia varten voi vaihtaa liukukytkimellä täydelle P90-mikille.

Tässä kaulamikrofonin kolme vaihtoehtoa:

Ja sama tallamikillä:

Demobiisin kitararaidat on äänitetty T-Rex Replicator -nauhakaiun läpi:

****

Minun mielestäni Viitasaari OM on loistava sähkökitara. Se on yksinkertaisesti paras Jazzmaster-tyylinen kitara, jota olen koskaan kokeillut.

Työnjälki on ehtaa boutique-laatua ja OM:n soitettavuus on ensiluokkainen. Mastery on tehnyt sellaisen vibraton, jota voi ja kehtaakin käyttää vakavastikin.

Parasta OM-mallissa on minusta kuitenkin elektroniikan toteutus, jossa alkuperäinen Jazzmasterin ajatus nopeasta vaihtamisesta komppi- ja soolosoundien välillä on säilytetty, mutta samalla viety nykyaikaan tarjoamalla kolme eri perussoundia kummallekin mikrofonille.

****

Viitasaari Guitars OM

alk. 2.500 €

Lisätiedot: Viitasaari Guitars

Plussat:

+ käsintehty Suomessa

+ työnjälki

+ viimeistely

+ suomalaiset mikrofonit

+ vibraton toiminta

+ soundi

Save

16/06/2016 0

Testipenkissä: T-Rex Replicator

Tanskalainen efektivalmistaja T-Rex aiheutti aikamoisen kohun sen uudella efektipedaalilla. Replicator-niminen laite on nimittäin Tanskassa käsintehty aito nauhakaiku. Nauhakaiut ovat jo sinänsä nykyään melko harvinaisia laitteita, mutta T-Rexin uutuus tarjoaa ensimmäisenä maailmassa digiefekteistä tutun tap tempo -ominaisuuden.

****

Mikä on nauhakaiku?

Nauhakaiku oli ensimmäinen varsinainen efekti äänitysstudioissa (Rock ’n’ Rollin syntymän aikoina), ja se luotiin alun perin väärinkäyttämällä studion kelanauhuria tahallaan.

Kelanauhuri on 1930-luvun saksalaiskeksintö (alkuperäinen nimi oli Magnetophon), jossa tallennusvälineenä toimi magnetoitavilla metallihiukkasilla päällystetty muovinauha.

Tyhjässä – tai pyyhityssä – nauhassa kaikki metallihiukkaset ovat siistissä rivissä ja osoittavat samaan suuntaan. Tästä syntyy teoreettinen hiljaisuus ja todellisuudessa nauhan kohina.

Äänitysvaiheessa äänipää muuttaa tulevan signaalin muuttuvaksi magneettikentäksi, joka magnetisoi nauhan metallihiukkasia ja muuttaa näin niiden suuntaa. Toistovaiheessa äänipää taas lukee näitä nauhaan tallennettuja ”magneettiryppyjä”, jotka muutetaan takaisin audiosignaaliksi.

Kelanauhureissa (ja kasettisoittimissa) äänenlaatuun vaikuttavat monet tekijät, kuten nauhan fyysinen kunto, nauhan leveys, nauhan kulkunopeus, äänipään ja nauhurin kuljetusmekanismin kunto, tai äänipään asento nauhaan nähden.

C-kasettinauhureissa on yleensä vain kaksi päätä – poistopää ja yhdistetty äänitys- ja toistopää – mutta studiokäyttöön tarkoitetuissa kelanauhureissa on tavallisesti ainakin kolme päätä – poistopää, äänityspää ja toistopää. Erillisen äänitys- ja toistopään järjestelmän ansiosta on mahdollista kuunnella jo äänityksen aikana, miltä äänite kuulostaa nauhalla (esimerkiksi särön tai rikkinäisen nauhan varalta).

Koska äänitys- ja toistopään välillä on fyysinen matka, toistopään signaali on aina vähän tulosignaalia jäljessä. Aikaeron pituus on riippuvainen päiden välisestä etäisyydestä ja nauhan kulkunopeudesta.

Lopulta joku keksi hankkia studioon kaksi kelanauhuria. Toinen oli master-nauhuri, jonne äänitettiin biisin lopullinen (live-) miksaus, kun taas toiseen lähetettiin mikserista ne signaalit, joihin haluttiin lisätä erillisen toistopään tuottama viive-efekti (yksi toisto). Syöttämällä osan efektinauhurista tulevasta signaalista takaisin saman nauhurin tuloon saatiin haluttaessa syntymään kokonainen toistojen ketju.

Live-käyttöön tarkoitetuissa nauhakaiuissa on usein enemmän kuin yksi toistopää, minkä ansiosta eri pituisten viive-efektien ja/tai rytmisten toistojen tuottaminen helpottuu. Lisäksi tallennusvälineenä toimii miltei aina nauhasilmukka, joka pyörii omassa erikoiskasetissa.

T-Rex Replicatorissa on neljä päätä:

Musta pää on poistopää, seuraavaksi on äänityspää, ja kaksi viimeistä ovat toistopäitä.

****

Vintage-teemaan sopivasti T-Rex Replicator (849 €) myydään omassa keinonahkaisessa kantolaukussa, josta löytyy efektilaitteen lisäksi ulkoinen virtalähde, toinen nauhakasetti, selkeät käyttöohjeet, sekä muutama vanupuikko äänipäiden ja koneiston varovaiseen putsaamiseen (isopropyylillä).

Replicator on todella tukevasti valmistettu laite, joka on nähtävästi suunniteltu myös live-käyttöä varten.

Ainoastaan laitteen mukana tuleva muovinen 24 VDC -verkkomuunnin, ja etenkin sen ohut johto saavat testaajalta muutaman miinuspisteen.

Takapaneelista löytyy tarvittavat liittimet:

Tulo- ja lähtöjakkien lisäksi löytyy vielä kaksi liitintä, joiden kautta pystyy säätämään ekspressiopedaaleilla sekä delay-ajan (nauhan nopeuden) että signaalin takaisinkytkennän (Feedback).

Kill Dry -kytkimellä saa poistettua tulosignaalin kokonaan Replicatorin lähtösignaalista. Tämä on tärkeä ominaisuus, jos haluaa käyttää nauhakaikua rinnakkaisessa efektilenkissä tai send/return-periaatteella pedaalilaudassa tai mikserin kanssa.

T-Rex Replicator tarjoaa käyttäjälle kuusi säädintä ja neljä jalkakytkintä:

On/Off-kytkimellä laitetaan – luonnollisesti – nauhakaiku päälle tai pois; kun Replicator on pois päältä nauha ei pyöri.

Heads-kytkimellä valitaan nauhakaiun toistopäitä – vihreä valo tarkoittaa pidempiä viiveaikoja (noin 250 – 1.200 ms), punaisessa moodissa toinen pää antaa puoleksi lyhyemmät viiveajat (125 – 600 ms), ja oranssi merkkivalo palaa silloin kun molemmat toistopäät toimivat yhtä aikaa.

Chorus-kytkimellä ja Chorus-säätimellä voidaan lisätä tahallista nauhan huojuntaa, mikä vaikuttaa toistojen sävelkorkeuteen:

Tap Tempo -kytkin on tämän nauhakaiun uusi, ennennäkemätön ominaisuus. Digitaalisesti synkronoitu moottori mahdollistaa Replicatorin intuitiivista ja nopeata säätämistä.

Saturate-säätimellä on tärkeä rooli, koska sillä säädetään nauhakaiun äänitystasoa. Saturate-asetuksesta riippuu toistojen puhtaus ja kompressointi.

Delay Timen ja Feedbackin säätäminen lennossa tuottaa villejä efektejä (Feedbackin tapauksessa jopa itseoskillaatioon asti).

****

Vaikka olen itse 1960-luvun lapsi, joka on käyttänyt koulubändini aikoina vielä aitoa nauhakaikua, täytyy myöntää, että digitaalisen vallankumouksen takia kuuloni on tottunut sen verran puhtaisiin, tasaisiin ja kirkkaisiin viive-efekteihin, että ensivaikutelma oli ”Onko laitteessa joku vika?”

Muisto menneistä soundeista kuitenkin palasi hyvinkin nopeasti, ja sen myötä Replicatorin aitojen nauhakaikusoundien diggailu ja nautinto. On kuitenkin muistettava, että T-Rexin uutuuslaite on tarkoitettu kitaristin (tai kiipparistin) pedaalilautaan mahtuvaksi efektipedaaliksi. Näissä raameissa olisi täysin epärealistista odottaa Replicatorilta Queen-tyylisiä superpitkiä, mutta samalla studiolaatuisia toistoja (joita on tehty studiossa kahdella tai kolmella isokokoisella master-nauhurilla).

Nauhan kulkunopeudella on iso vaikutus toistojen äänenlaatuun – nopeasti kulkevasta nauhasta (= lyhyet delay-ajat) tulee tuoreempaa ja laadullisesti vakaampaa jälkeä kuin hitaasti kulkevasta nauhasta (= pitkät delay-ajat). Ensimmäisessä pätkässä on valittu lyhyin mahdollinen delay-aika, kun taas toisessa pätkässä kuulee maksimiviiveen soundeja (kaikissa Heads-variaatioissa):

Mielestäni T-Rex Replicator on erittäin laadukas nauhakaiku. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että aito nauhakaiku on toimintaperiaatteeltaan aina (!) lo-fi-laite. Mutta se on juuri tämä aitous, se soundin lämpöä, sekä nauhan tuoma tietynlainen ”vaara” ja ”arvaamattomuus”, mikä tekee Replicatorin käytöstä niin nautittavan. T-Rexin toistot eivät kuulosta päälle liimatuilta, vaan niistä tulee kitarasoundin harmoninen osa.

Ei voi mielestäni yliarvioida Replicatorissa tap tempo -toiminnon tuomaa hyötyä. Nauhakaiun synkronointi biisiin ei koskaan ollut näin vaivatonta.

Äänitin T-Rex Replicatorilla kaksi erityylistä demobiisiä, joista voi kuulla uutuuslaitteen soundeja bändisovituksen kontekstissa.

Demobiisi 1

Demobiisi 2

****

Ei kannata kierrellä ja kaarrella, vaan suurin (käytännössä ainoa) rajoittava seikka T-Rex Replicator -nauhakaiun käyttössä on sen korkea hinta. Tavalliselle keskivertokitaristille yli 800 euroa yhdestä lo-fi-efektilaitteesta on yksinkertaisesti liikkaa. Meille kuolevaisille nauhakaiun laadukas digitaalinen mallinnus (esimerkiksi Strymon El Capistan) tyydyttää omia lo-fi-tarpeita enemmän kuin riittävän hyvin.

Huolellisesti Tanskassa käsin rakennetun Replicatorin käyttäjäkunta löytyy varmaan enemmän vintage-keräilijöiden joukosta, sekä boutique-vahvistimien ja -soittimien käyttäjien leiristä. Jos on aito 1950/60-luvun sähkökitara ja vahvistin, saa T-Rexistä näiden rinnalle autenttisen, mekaanisesti toimivan viive-efektin, joka toimii varmasti luotettavammin kuin loppuun kulunut vintage-nauhakaiku.

Onko T-Rex Replicator paras nauhakaiku ikinä? Tietääkseni maailmassa on tällä hetkellä kolme nauhakaikua sarjatuotannossa, ja kaikissa on soundi kohdallaan. Minä valitsisin kuitenkin Replicatorin, koska se mahtuu (isoon) pedaalilautaan ja koska sillä on tap tempo -toiminto.

****

T-Rex Replicator

849 €

Maahantuoja: Custom Sounds

****

Plussat:

+ käsintehty Tanskassa

+ tap tempo

+ kaksi toistopäätä

+ helppo nauhan vaihto

+ autenttinen soundi

+ kompakti koko

Miinukset:

– virtalähteen johto

– hinta

Save

01/06/2016 0

Testipenkissä: Blackstar Artist 15

Blackstar Amplificationin uusi Artist-sarja on tavallaan uusi aluevaltaus firmalle. Tähän mennessä Blackstar-vahvistimilla oli vahvat sukujuuret Marshall-perinteessä, mikä tarkoitti että päätevahvistimet on rakennettu EL34- tai EL84-putkien ympäri.

Uusissa Artist-komboissa taas päätevahvistimen perustana toimivat monista Fender-vahvistimista tutut 6L6-putket. Uutuuskombojen perusidea on valmistajan mukaan ollut nimenomaan yhdistää brittiläisen A-luokan soundi (etuvahvistimessa kaksi ECC83-putkia) kahden 6L6-putken dynamiikan ja helinän kanssa.

Kitarablogissa kävi nyt testissä Artist-kaksikon pienempi malli – Blackstar Artist 15 (799 €).

****

Blackstar Artist on ulkonäöltään tyypillinen Blackstar-kombo – musta keinonahkapäällyste, sekä tumman harmaa etukangas.

Vaikka kyse on ”vain” yhdellä 12-tuumaisella kaiuttimella varustetusta kombovahvistimesta, Artistin kotelo on suhteellisen iso. Syy tähän paljastuu kääntämällä koko komeus.

Artistin Celestion V-Type G12 -kaiutin on sijoitettu etuseinän reunalle tyypillisen keskipaikan sijasta. Blackstar ei kerro tarkkaa syytä tähän, mutta veikkaisin että tässä haettiin jäykän etulevyn ja ison kotelon soundillisien etujen yhdistämistä – siis tarkkaa atakkia ja lämmintä bassotoistoa.

Celestion V-Type on keraamisella magneetilla varustettu kaiutin, jolla on valmistajan mukaan klassinen sointi, mutta nykyaikainen tehonkesto.

Blackstar-kombon takapaneelista löytyy mm. liittimet lisäkaiuttimille, linjatasoinen lähtö kaiutinmallinnuksella, efektilenkki, sekä liitin vahvistimen mukana tulevalle kanavanvaihto-kytkimelle.

****

Viisitoistawattinen Blackstar Artist 15 on kaksikanavainen kombo:

Ykköskanava on kombon ns. boutique-kanava, jossa kitaran ja kaiuttimen väliin on sijoitettu mahdollisimman vähän komponentteja. Ykköskanavassa on ainoastaan kaksi säädintä – volume ja tone – ennen kuin signaali lähtee eteenpäin vahvistimen master-lohkoon.

Kakkoskanavasta taas löytyy täysi Blackstar-kattaus – erilliset gain- ja volume-säätimet, kolmikaistainen EQ-osasto, sekä firman kuuluisa yleisluonteen säädin (ISF). ISF-säädin nollassa saa esiin kakkoskanavasta Fender Blackface -tyylisiä kirkkaita ja jänteviä soundeja, kun taas täysin avattuna ISF antaa kombolle Marshall-tyylistä potkua ja tukevaa botnea.

Master-lohkoon on sijoitettu master volumen lisäksi vielä Artistin digitaalinen kaiku.

Ykköskanavan perussoundi on selvästi pyöreämpi kuin Blackstarin kakkoskanava. Puhtaissa soundeissa Channel 1 on lämpimämpi ja alamiddleä tuhdimpi kuin Fender-tyylisesti helisevässä Channel 2:ssa.

Tällaiset ovat ykköskanavan puhtaat soundit Epiphone Casinolla ja Gibson Melody Maker SG:llä soitettuna:

…ja tällaiselta kakkoskanava kuulostaa samoilla kitaroilla:

Särösoundeissä Artist-kombon kanavia erottaa myös tarjolla oleva gain-määrä:

Ykköskanava menee puhtaasta kevyelle Rockabilly- ja Blues-särölle, kun taas kakkoskanavasta irtoaa täydellä gainella jo hyvin lihaksikas Rock-särö.

Tässä ykköskanavan soundit täydellä gainella (Casino ja Melody Maker SG):

…ja tässä kakkoskanavan vastineet:

Demobiisin komppiraidat on soitettu Kasugan ES-335-kopiolla (vasen kanava) ja Fender Stratocasterilla (oikea kanava). Soolo-osuudet on äänitetty Kasugalla:

****

Blackstar Artist 15 ei ole ihan tyypillinen kaksikanavainen kitarakombo, jossa ykköskanava on puhdas ja kakkoskanava varattu pelkästään särösoundeille, vaan tässä on kyse monipuolisuudesta ja valinnanvarasta.

Blackstar on nimittäin huomannut, että isot pedaalilaudat ovat nykyään muodissa, minkä vuoksi firma tarjoaa Artist-sarjallaan kaksi komboa, joilla on kummassakin kanavassa riittävästi headroomia clean-käyttöön.

Artist 15:n arkkitehtuurin etu on, että pedaalien suurkuluttajille on nyt kaksi laadukasta puhdasta kanavaa käytettävissä. Ykköskanava on pelkistetty boutique-/AC30-kaltainen vaihtoehto, kun taas kakkoskanavasta irtoa laajempi kirjo clean-soundeja Blackfacesta nyky-Marshalliin.

Blackstar Artist 15 toimii toki myös perinteisellä tavalla, jolloin kakkoskanavan monipuolisuudesta on myös kombon omissa, laadukkaissa särösoundeissa todella paljon iloa.

Kannattaa kokeilla.

****

Blackstar Artist 15

799 €

Maahantuoja: Musamaailma

Plussat:

+ työnjälki

+ puhdas headroom

+ monipuolinen soundi

+ kaiun soundi

27/05/2016 0

Review: Bogner Goldfinger 54 Phi

Bogner Amplification has recently added a new member to its Goldfinger-family of guitar amps. In addition to the two-channel Goldfinger 45, there’s now also a single-channel amplifier available, called the Goldfinger 54 Phi.

****

The basic idea behind the Bogner Goldfinger 54 Phi combo (current price in Finland: 3.091 €) was to develop the most versatile single-channel valve amp possible.

The 54 Phi’s starting point was the Goldfinger 45’s clean Alpha-channel. The new model is concentrating mainly on clean tones, and it is meant as the ideal combo for guitarists who achieve most of their sounds with the help of effect pedals.

In its combo version – the 54 Phi is also available as an amp head – weighs in at about 26 kilos.

The cabinet is made from pine ply and it sports an open back construction.

Bogner’s new tube combo comes equipped with a Celestion G12M-65 Creamback speaker, which combines a modern power rating with a classic, Greenback-type tonality.

A four-button footswitch unit is sold with the GF 54 Phi, and it gives us some hints regarding the combo’s versatility and features.

****

Bogner’s Goldfinger Phi offers a lot of scope for adjustment, so that every guitarist can dial in the sound he or she wants. Due to its versatility the 54 Phi needs you to get familiar with all its features, before plugging your guitar in and wailing away.

Actually, you should start your sonic journey with this Bogner’s back panel! The GF 54 Phi comes with a slightly unusual split power amp that employs two pairs of power amp valves – a pair of 6V6s and a pair of 6L6s. Each pair can be switched on or off individually, while the front panel’s Hi/Low-switch makes it possible to use only a single power amp tube from each pair, in effect halving the combo’s output power. By using the Hi/Low-switch and the power amp switches you can choose from six power modes. The lowest alternative lets the Goldfinger Phi run at approximately nine watts (6V6, Low), while the highest power mode (6L6+6V6, Hi) will give you the combo’s full 66 watts of output.

As were talking about a valve amp here, choosing between pairs (or single) power amp tubes doesn’t only have a bearing on the 54’s power rating, but it also affects the amp’s behaviour, especially when it comes to clean headroom and power amp compression (sag). You need to find the ”right” tube and Hi/Low-switch mix for your own, personal tone.

The Gain knob is used to set the preamp gain, while Loudness is what Bogner calls their master volume controls. There are two signal boosts implemented in the Goldfinger Phi’s preamp, but their are placed at different points in the signal chain, which makes them work and sound differently. The adjustable Boost booster is placed in front of the Gain control, even making it possible to achieve some distortion, if necessary. Solo, in turn, is a fixed booster that sits right at the end of the preamp.

Bogner’s GF 54 Phi offers you two different EQ-configurations. You can choose from Bogner’s own, modern tone stack or switch to a vintage Baxandall EQ. Originally, the Baxandall circuit was designed for Hi-Fi equipment, but it found its way into some guitar amps from the 1950s and 60s. Due to the way a Bax EQ works, there’s a perceivable drop in volume when you switch over without readjusting the EQ controls.

The EQ-section is complemented by a separate Presence control, as well as two Expand-switches (one adding bottom end, the other treble).

It may come as a shock to some valve purists, but Reinhold Bogner has deliberately chosen a digital reverb unit for his 54 Phi. In his view this digital unit offers more depth of sound and lushness than the type of spring tray he’d be able to fit into the 54 Phi combo. The reverb type features a little bit of chorus-style modulation to liven things up even further.

I’ve moaned about this before, and I’ll say it again: I’m not the biggest fan of Bogner’s downward-facing back panels. Unless you know the exact position of all connectors and switches by heart, you are forced to lie on your back to make sense of it all.

Be that as it may, the Bogner Goldfinger 54 Phi’s back panel gives you a wide array of different options for getting the most from your combo.

****

I was only given a weekend to test Bogner’s new baby, which is why I didn’t have enough time to record more audio demos. I still managed to come up with two, stylistically rather different demo songs.

The first track was recorded with the 54 Phi combo running in in 9 watts power mode, which made it possible to achieve overdriven sounds without the aid of pedals, simply by running hot humbucking pickups into the Goldfinger. The lead guitar is a Gibson Les Paul Junior with the tone knob turned down halfway, while all backwards guitar tracks were played on a Gibson Melody Maker SG. I recorded the combo (in both demo songs) with a Shure SM57:

The second demo track was recorded with the Bogner running at full tilt (66 W), and with a Boss SD-1 overdrive and a Joyo JF-37 chorus pedal in front of the combo. All guitar parts are played on a Flaxwood MTQ Hybrid guitar with a neck humbucker and a Telecaster-type single coil in the bridge position:

****

Bogner’s Goldfinger 54 Phi is a prime example of the versatility and quality of sound a well-designed, single-channel valve amp can offer.

This is a combo for the sound aesthete, who wants to build a strong foundation for his or her sound, regardless of whether this tone comes from just the fingers or a range of effect pedals.

****

Bogner Goldfinger Phi 54

3.091 €

Finnish distributor: Musamaailma

Pros:

+ workmanship

+ versatile preamp

+ switchable power amp configuration

+ sound

10/05/2016 0

Review: Flaxwood MTQ Hybrid, Liekki 290-T Classic & 57HM-H Master

This spring is bringing exciting news from Flaxwood Guitars – the Finnish maker has given its model line-up a thorough overhaul.

One important change sees Flaxwood rearranging their models into three distinct series:

The (newly-expanded) Hybrid Series encompasses Fender-inspired electric guitars, which combine Flaxwood’s famous injection-moulded WFC-necks (Wood Fibre Composite) with wooden bodies.

Flaxwood’s bona fide classics – such as the Äijä, Laine or Rautia models – have now been grouped into the aptly-named Classic Series.

The brand-new Master Series is offering the guitarist ”factory customised” Flaxwood guitars. These models have received special finishes and/or hardware, in addition to pickup choices that differ from similar Classic Series instruments.

For this review we received one guitar from each series – the MTQ Hybrid (current RRP in Finland: 1.750 €), the Liekki 290-T Classic (current RRP in Finland: 2.054 €) and the 57HM-H Master (current RRP in Finland: 2.707 €).

****

The Flaxwood MTQ Hybrid is the company’s beautiful take on the Telecaster Custom theme, with its wood-composite Flaxwood-neck and a swamp ash body with a bound flame maple top.

The MTQ’s gorgeous Honeyburst finish shows off some luscious wood grain.

The golden machine heads on the MTQ Hybrid are locking Gotoh H.A.P. units with height-adjustable tuning posts.

The bridge is a traditional Tele-ashtray design, but it comes updated with six bridge saddles for perfect intonation and action adjustment.

The MTQ’s pickups are made by Seymour Duncan:

The neck unit is a (PAF-style) Antiquity Humbucker, while the bridge single coil is a chunky STL-1B.

****

The Flaxwood Liekki 290-T Classic (liekki means flame in Finnish) is without doubt one of the best-known guitars from this Finnish maker. This slender and gracious f-holed beauty is offered in several cool finishes.

The Liekki 290-T Classic is an all Flaxwood-WFC instrument. This injection-moulded material – which was developed in co-operation with the University of Eastern Finland – is eco-friendly and fully recyclable.

The Flaxwood body is partially hollow, and capped from the back with a resonating back plate.

Flaxwood Guitars’ proprietary 3D neck joint is very smooth.

As you can see from this picture, newer Flaxwood instruments now sport a matte black neck, instead of the original, structured look of the early Flaxwood necks.

The company uses it’s own compensated X-Tune Nut on all Classic and Master Series models. The X-Tune Nut will make open chords ring out much more in tune than most traditional guitars.

The Liekki’s 290-T-version comes equipped with Schaller’s ingenious LP Tremolo vibrato bridge.

Two Seymour Duncan P-90-type pickups (SP90-1 Vintage Soapbar) have been installed on the Liekki Classic.

****

Flaxwood’s brand-new 57HM-H Master is a Metal guitarist’s dream machine.

The 57HM-H comes with a suitably moody matte black finish with golden pinstripes, Schaller Security Locks, and a pair of active EMG pickups.

The 57HM-H Master’s battery compartment has been installed into the instrument’s back plate.

The Gotoh hardware – locking tuners and a tune-o-matic bridge plus stopbar – has been finished in black chrome.

EMG’s 57/66-set comprises a pair of alnico-loaded humbuckers, and promises to deliver an intriguing combination of vintage warmth with active punch and clarity.

****

Even though Flaxwood Guitars’ brand philosophy is based on the ultra-modern use of injection-moulded WFC-composite material, there is still a surprising amount of traditional handicraft that goes into the making of each and every Flaxwood model. There isn’t a machine in existence that will churn out finished instruments from raw materials, you do still need lots of guitar-making skills to build a top notch instrument.

You can see and feel the touch of a craftsman when you pick up a Flaxwood guitar. Our review trio displayed excellent workmanship, and all guitars came with a top grade set-up.

Any old Telecaster lover will feel right at home with the Flaxwood MTQ Hybrid, because the most important design elements – like the vintage bridge or the control positioning – have been carried over from the classic to this new model.

The neck profile is slim and slightly oval, with a mere whiff of a V-neck’s spine along its back. The playing feel is fast, effortless and precise.

The tone of the Flaxwood MTQ doesn’t come as a surprise – this model offers an array of very tasty Tele-style sounds!

****

Flaxwood’s Liekki 290-T Classic is a lightweight and compact instrument that balances perfectly on a strap.

In addition to the three-way pickup switch, most Flaxwood models traditionally feature a single master volume control and two tone controls (one per pickup).

I can’t understand why Schaller’s excellent LP Tremolo isn’t used on more guitars as a standard feature. I can only applaud Flaxwood for featuring the LP Tremolo on several of their models!

The Seymour Duncan P-90s give you a wide range of different tones on the Liekki, from jazzy warmth all the way to gritty Rock.

****

The Flaxwood 57HM-H is a fantastic addition to the company’s line-up in my opinion:

The playing feel of the 57HM-H is quite similar to the Liekki model, but the fatter frets and stable, non-trem bridge will be just the ticket for fans of detuned high-gain riffage.

The EMG 57/66-set is a great update on the US-maker’s original active humbucker recipe. There’s more than enough power and punch on tap, but you could never call these active humbuckers cold, clinical or sterile!

****

It’s really great to see Flaxwood Guitars expanding their line-up further!

In my view the new three-tiered model range makes a lot of sense, making it easier to find the right Flaxwood for any player.

The Liekki 290-T Classic has become a genuine classic over the years, while the brand-new MTQ Hybrid and 57HM-H models further widen Flaxwood’s appeal to include both traditional and modern guitarists. A test drive is highly recommended!

****
Flaxwood Guitars

MTQ Hybrid – 1.750 € (comes with a gig bag)

Liekki 290-T Classic – 2.045 € (comes with a case)

57HM-H Master – 2.707 € (comes with a case)

Pros:

+ made in Finland

+ workmanship

+ quality parts and pickups

+ playability

+ sound

09/05/2016 2

Review: Vox AV15

Vox Amplification’s new AV-series comprises three affordable guitar combos. The Vox AV15, AV30 and AV60 – named according to their power amp wattage – are modelling valve hybrid amplifiers that combine the best elements of solid state and tube technology.

****

KitarablogiDotCom took the smallest of the trio, the Vox AV15 (street price in Finland approx. 269 €) for a spin.

The AV15 is a compact little combo (height: 37 cm, width: 45 cm, depth: 23 cm), weighing in at just below eight kilos.

The combo’s cabinet has taken a big leaf out of the book of hi-fi speaker construction. Normally a guitar cab is meant to add its own bit of tonal modification into the mix, but when dealing with a modelling amplifier meant to imitate a number of different amp and speaker configurations, the more linear frequency response of a bass reflex cabinet is highly desirable.

The only thing you’ll find on the Vox AV15’s back panel is the connector for the amp’s external power supply unit (12 VDC, included).

****

The Preamp Circuit-switch lets you select one of the eight amp models offered by the Vox. The selection takes you from Fender Twin-style cleans, and Vox- and Marshall-type crunch, all the way to Rectifier-like high gain tones.

You can fine-tune your tone using the three-band EQ section. The AV15 also comes equipped with an effects section made up of three different effects – reverb, delay and chorus (called modulation on the front panel). You are free to choose any or all of the effects. Each effect allows you to control a second parameter (in addition to the effect level) by keeping the respective effect’s effect button depressed while turning the Effects-control. You can change the modulation speed of the chorus, the delay time for the delay effect, and the length of the reverb tail of the reverb effect. The effects are the only digital bits in the AV-combo’s architecture, the rest of the Vox’ signal path – including the amp modelling – is kept all-analogue.

Here are three short clips illustrating the AV15’s effects (Gibson Les Paul Junior, Shure SM57):

CHORUS (with a little added reverb)

DELAY

REVERB

It may seem a bit unusual, but the AV15 features three different ”volume controls”, which all have a different bearing on the combo’s sound:

The Gain-knob sets the signal level before the signal is sent to the preamp’s valve stage. Low Gain settings result in a clean sound, while higher Gain settings will lead to preamp break-up and (depending on the chosen amp model) distortion. The Volume-control adjusts the signal level right in front of the power amp’s tube stage. Lower Volume settings will give you a clean and dynamic signal, while higher settings will bring in some power amp compression and saturation (= distortion). The last volume knob – called Power Level on the Vox AV15 – determines the final volume level in your room (or in your headphones).

While its bigger siblings – the AV30 and the AV60 – feature two valves in their architecture (one for the preamp, one for the power amp), the smaller Vox AV15 makes do with just a single tube for both pre- and power amp duties. This is made possible by the way the good-old 12AX7-valve is constructed, offering you two triodes in one single tube. This means, you can split this valve type to perform two jobs simultaneously.

This Vox’ Valve Stage-section features four small slider switches that you can use to modify the way the two valve stages react and sound:

The Pre Amp side of things sports a Bright-switch for adding sparkle to your top end, as well as a Fat-switch that will boost the bass response.

The switches labelled ”Power Amp” really do make a significant difference to this combo’s ”feel”. The Bias- and Reactor-switches let you select how much the power amp’s tube section is ”pushed” and how much power amp compression will be audible.

Listen to these two sound clips – clean and crunch – to get an idea of how the Valve Stage switches change the combo’s sound (Gibson Les Paul Junior, Shure SM57). Both clips start with all the switches in the left position. Then I put one switch after the other to its right position (starting with the Bright-switch, and continuing left to right):

****

Snobbism seems to be the fashion of the day – we’ve got cork sniffers, we’ve got vinyl snobs, and we’ve got valve amp anoraks.

But in our heart of hearts, most of us ”old farts” would have been more than happy, if we would have had such a great-sounding and versatile amp as the Vox AV15 when we started playing in the 1970s and 80s! The AV15 really wins you over with its array of inspiring tones and its affordable price tag.

The Vox AV15 is a real amp, not a plastic toy sucking all of the sheer joy of playing out of an eager novice. Vox AV-series hybrid combos can also serve more advanced players as fun living room amps, they can be used for backstage warm-up, and they also make a good figure as home studio amps (as you can hear in the demo songs).

BLUES demo

Rhythm guitars: Fender Telecaster (left channel) & Epiphone Casino (right channel)

Lead guitar: Fender Stratocaster

ROCK demo

Rhythm guitars: Fender Telecaster (left channel) & Gibson Les Paul Junior (right channel)

Lead guitar: Gibson Melody Maker SG

METAL demo

Rhythm guitars: Gibson Melody Maker SG (left channel) & Fender Stratocaster (right channel)

Lead guitar: Hamer USA Studio Custom

****

In my opinion Vox Amplification’s new AV15 is a fine choice as a practice amp, for guitar teachers, or for school bands. The affordable Vox AV15 is easy to use and sounds great.

****

Vox AV15

Finnish street price approx. 269 €

Finnish distributor: EM Nordic

A big ”thank you” goes to DLX Music Helsinki for the loan of the review amp!

Pros:

+ compact

+ lightweight

+ versatile

+ Valve Stage-section

+ sound

+ value-for-money

Save

04/05/2016 0

Testipenkissä: Flaxwood MTQ Hybrid, Liekki 290-T Classic & 57HM-H Master

Tämä kevät on Flaxwood Guitarsille tärkeää aikaa, koska joensuulainen valmistaja on perusteellisesti uudistanut soitinmallistonsa.

Tästedes Flaxwood-kitaroita tarjotaan kolmessa eri sarjassa:

Laajentunut Hybrid-sarja koostuu Fender-tyylisistä soittimista, joissa Flaxwood-komposiitista tehdyt kaulat on liitetty ruuvaamalla puurunkoihin.

Meillä kaikille tutut Flaxwood-mallit – kuten Äijä, Laine tai Rautia – on nyt koottu uuteen Classic-sarjaan kevyesti päivitetyillä spekseillä.

Täysin uudesta Master-sarjasta löytyy ikään kuin ”valmiiksi kustomoituja” Flaxwoodeja, joilla on Classic-sarjasta poikkeavat mikrofonit, viimeistely ja/tai metallitavara.

Saimme testiin jokaisesta sarjasta yhden kitaran – MTQ Hybrid (suositushinta: 1.750 €), Liekki 290-T Classic (suositushinta: 2.054 €) ja 57HM-H Master (suositushinta: 2.707 €).

****

Flaxwood MTQ Hybrid on firman todella kaunis tulkinta Telecaster Custom -teemasta, jolla on puukomposiitista valmistettu Flaxwood-kaula, sekä suosaarnirunko reunalistoitetulla loimuvaahterakannella.

Puiden syykuviot näyttävät hienoilta MTQ:n Honeyburst-viimeistelyn läpi.

MTQ Hybridissä käytetään kullanvärisiä lukkovirittimiä korkeussäädettävillä viritystapeilla (Gotoh H.A.P.).

Tallan perusrakenne on vintage-tyylinen, mutta koska tämä Tele-talla on päivitetty kuudella tallapalalla kitaran hienovirettä pystyy säätämään tarkasti ja ilman kompromisseja.

MTQ-mallin mikrofonit tulevat Seymour Duncanin valikoimasta. Kaulamikrofoniksi on valittu PAF-tyylinen Antiquity Humbucker, kun taas tallamikrofonina toimii Duncanin lihaksikas STL-1B.

****

Liekki 290-T Classic on varmasti yksi Flaxwoodin tunnetuimmista kitaroista – erittäin sulavalinjainen, f-aukolla varustettu kaunotar, joka on saatava useilla eri viimeistelyvaihtoehdoilla.

Liekki 290-T Classicissa puu on korvattu kokonaan kuitukomposiitilla. Kitaran runko on osittain ontto, ja sillä on Flaxwoodin tyypillinen resonoiva takakansi.

Flaxwood Guitarsin 3D-liimaliitos on erittäin sulava.

Kuten tässä kuvassa näkyy, käytetään uusissa Flaxwoodeissa alkuperäisen, strukturoidun näköisen Flaxwood-materiaalin sijaan kauloissa nykyään mattamustaksi värjättyä vastinetta.

Classic- ja Master-sarjojen soittimissa käytetään firman omaa kompensoitua X-Tune-satulaa, joka parantaa tuntuvasti alanauhoissa soitettujen nuottien virettä.

290-T-versiossa käytetään Schallerin mainiota LP Tremolo -nimistä tallan ja vibraton yhdistelmää.

Liekki Classicin mikrofonivarustus koostuu kahdesta P-90-tyylisistä Seymour Duncan -mikrofoneista (SP90-1 Vintage Soapbar).

****

Flaxwood 57HM-H on Master-sarjan upouusi metallimiehen unelmakone, jolla on mattamusta viimeistely (kultaisilla vauhtiviivoilla), Schaller-hihnalukot, sekä aktiiviset EMG-mikrofonit.

57HM-H Masterin paristolokero on upotettu kitaran takakanteen.

Sekä lukkovirittimet että mallin tune-o-matic-talla (ja sen kielten pidin) tulevat Gotohilta, ja ne on päällystetty mustalla kromilla.

EMG:n 57/66 -setti koostuu kahdesta alnico-magneeteilla varustetuista humbuckereista, ja lupaa vintage-tyylistä lämpöä yhdistettynä aktiivimikrofonien voimaan ja selkeyteen.

****

Vaikka Flaxwood Guitarsin filosofia pohjautuu juuri nykyaikaiseen WFC-komposiitin käyttöön (ja ruiskupuristukseen), käytetään jokaisen Flaxwood-mallin valmistukseen myös hyvin paljon perinteistä soitinrakennusosaamista. Ei ole nimittäin vieläkin keksitty sellaista konetta josta pulpahtaisi esiin valmis laatusoitin, vaan käsityötä tarvitaan edelleen.

Soitinrakentajien kädenjälki näkyy ja tuntuu jokaisessa Flaxwood-soittimessa selvästi. Testikolmikon jokaisessa kitarassa työnjälki on erinomainen, ja soittimet saapuivat testiin loistotrimmissä.

Vanha Tele-fani on heti kuin kotonaan Flaxwood MTQ Hybrid -mallissa, koska kaikki tärkeät elementit ovat tässäkin soittimessa paikoillaan, niin kuin esimerkiksi laatikkomainen talla, sekä perinteinen säädinosasto metallilevyllä.

Solakan kaulan profiili on mukavan ovaali, ja kaulan selkään on jätetty pieni aavistus V-profiilin ”selkärangasta”. Soittotuntuma on tarkka ja nopea.

Flaxwood MTQ ei sinänsä tarjoa varsinaisia yllätyksiä, vaan vakuuttaa täydellisesti Tele-maisilla laatusoundeillaan!

****

Flaxwood Liekki 290-T Classic on mukavan kevyt ja kompakti ilmestys erinomaisella tasapainolla.

Kolmiasentoisen kytkimen lisäksi löytyy Flaxwood-kitaroissa perinteisesti yksi master volume -säädin, sekä kummallekin mikrofonille oma tone-potikka.

Minun mielestäni on ihme, että todella laadukas Schaller LP Tremolo -järjestelmä löytyy niin harvassa kitarassa. Useisssa Flaxwoodeissa LP Tremolo on kuitenkin tehdasvaruste, ja erittäin toimiva sellainen!

Seymour Duncanin P-90-mikrofoneista saa hyvin monipuolisen soundikirjon lämpimistä jazzsoundeista purevaan rokkiin.

****

Flaxwood 57HM-H on mielestäni myös täysosuma:

57HM-H:n soittotuntuma on periaatteessa sama kuin Liekki-mallissa, mutta tämän kitaran tune-o-matic-tallan ansiosta matalat viritykset on selvästi helpompi toteuttaa kuin vibratolla varustetuissa kitaroissa.

EMG 57/66 -setti on amerikkalaisvalmistajan erittäin toimiva päivitys alkuperäiseen aktiivimikkikonseptiin – voimaa ja potkua löytyy vaikka muille jakaa, mutta näitä EMG-malleja ei todellakaan vaivaa lämmön puute tai liiallinen kliinisyys!

****

Todella ilahduttavaa nähdä, että Flaxwood Guitars on edelleen voimissaan!

Mielestäni malliston uusi kolmijako on looginen ja hyvin perusteltu toimenpide, joka selkeyttää Flaxwoodin kitaratarjontaa.

Liekki 290-T Classicista on tullut vuosien mittaan jo aito klassikko, kun taas MTQ Hybrid ja 57HM-H ovat mielestäni loistavia lisäyksiä suomalaisvalmistajan laadukkaaseen soitinmallistoon. Suosittelen lämpimästi Flaxwood-kitaroiden koeajoa!

****
Flaxwood Guitars

MTQ Hybrid – 1.750 € (topattu pussi kuuluu hintaan)

Liekki 290-T Classic – 2.045 € (kova laukku kuuluu hintaan)

57HM-H Master – 2.707 € (kova laukku kuuluu hintaan)

Plussat:

+ valmistettu Suomessa

+ työnjälki

+ laadukkaat mikrofonit ja osat

+ soitettavuus

+ soundi

02/05/2016 0

Testipenkissä: Bogner Goldfinger 54 Phi

Bogner Amplificationin Goldfinger-vahvistinperhe on hiljattain kasvanut. Kaksikanavaisen Goldfinger 45 -vahvistimen lisäksi on nyt saatavilla yksikanavainen herkkupala nimeltään Goldfinger 54 Phi.

****

Bogner Goldfinger 54 Phi -kombon (3.091 €) idea on ollut kehittää mahdollisimman monipuolinen yksikanavainen putkivahvistin.

54 Phi:n lähtökohtana on toiminut Goldfinger 45:n puhdas Alpha-kanava. Uutuusmallin pääpaino on juuri puhtaissa soundeissa, sillä 54 Phi on tarkoitettu paljon efektipedaaleja käyttävän kitaristin unelmakoneeksi.

Goldfinger 54:n komboversio (54 Phi on saatavilla myös nuppina) painaa noin 26 kiloa.

Vahvistimen kotelo valmistetaan mäntyvanerista ja sen takaseinä on avoin.

Uuden kultasormen kaiuttimiksi on valittu Celestionin G12M-65 Creamback -malli, jossa nykyaikainen tehonkesto yhdistyy klassiseen Greenback-soundiin.

GF 54 Phi:n mukana tuleva kytkinlauta, jossa on neljä kytkintä, antaa jo ensimmäisen vihjeen uutuus-Bognerin ominaisuuksista.

****

Goldfinger Phi pyrkii siihen, että jokainen kitaristi löytää kombosta juuri sen haluamansa soundin tarjoamalla runsaasti mahdollisuuksia muokkaukseen. Kombon monipuolisuuden vuoksi kannattaa tutustua 54:n ominaisuuksiin perusteellisesti ja rauhassa.

Oikeasti soundien maistamista pitäisi aloittaa tässä Bognerissa takapaneelista! GF 54 Phi:ssä on nimittäin hieman epätavallinen päätevahvistin, jossa toimii kahdet, kytkettävissä olevat putkiparit – 6V6 ja 6L6. Etupaneelista taas löytyy Hi/Low-kytkin, jolla päätevahvistimen tehoa voi puolittaa kytkemällä toisen kummankin putkiparin putkista pois päältä. Näin vahvistimen tehoa voi muokata kuudessa askeleessa yhdeksänwattisesta (6V6, Low) 66-wattiseksi (6L6+6V6, Hi).

Pääteputkien valinnat eivät kuitenkaan ulota ainoastaan Goldfingerin päätetehoon, vaan koko kombon käyttäytyminen muuttuu, etenkin puhtaan headroomin ja päätevahvistimen kompression (engl. sag) suhteen. Tämän perustan päälle rakennetaan sitten oma soundimaailma etupaneelissa olevien säätimien ja kytkimien avulla.

Gain-säädin on etuvahvistusta varten ja Loudness on Bognerin nimi master-volyymille. Säädettävä Boost-vahvistus ja kiinteä Solo-buusteri toimivat molemmat etuvahvistimessa, mutta niiden tarkka sijainti signaaliketjussa on eri. Boost vaikuttaa signaaliin jopa ennen Gain-säädintä, mikä tarkoittaa että sillä voi myös saada tarvittaessa särösoundeja aikaiseksi, kun taas Solo sijaitsee etuvahvistimen loppupuolella.

GF 54 Phi:ssa on tarjolla peräti kaksi eri EQ-vaihtoehtoa – Bognerin nykyaikaisen tone-stäkin sijaan voi nimittäin myös valita hieman erikoisen Baxandall EQ:n. Se oli alun perin taajuuskorjain Hifi-laitteille, joka oli kuitenkin käytössä myös joissain 1950- ja 60-luvun vahvistimissa. Bax EQ:n valinta laskee toimintaperiaatteensa vuoksi hieman etuvahvistimen signaalitasoa.

EQ-osastoa täydentävät erillinen Presence-säädin, sekä kaksi Expand-kytkintä, joista yksi lisää signaaliin diskanttia ja toinen bassoa.

Joillekin putkipuristeille tulee varmaan yllätykseksi, että Reinhold Bogner on päättänyt käyttää 54 Phi:ssä digikaikua. Mies on kuitenkin sitä mieltä, että hänen käyttämä kaikumoduuli kuulostaa selvästi paremmalta kuin GF:een menevä jousikaikutankki. 54-kombon kaikusoundissa on lisämausteena kevyt chorus-tyylinen huojunta, joka pitää lopputuloksen mukavasti elävänä.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta pidän takapaneelin sijaintia Bogner-komboissa hieman epäkäytännöllisenä. Lattiaa kohti osoittavien kytkimien ja liittimien takia kitaristin täytyy maata selällään, jos haluaa nähdä mitä hän juuri tekee.

Takapaneelinkin tarjoamat ominaisuudet kielivät joka tapauksessa siitä, että Bogner Goldfinger 54 Phi on aito pro-luokan putkikombo.

****

Uutuus-Bogner kävi testissä vain viikonlopun yli, minkä takia audiodemojen tekoon käytettävissä oleva aika oli tällä kertaa hyvin rajallinen. Ehdin kuitenkin äänittää kaksi, tyyliltään hyvin erilaisia demobiisiä.

Ensimmäisessä biisissä 54 Phi -kombo oli 9 Watts -moodissa, jolloin Goldfingeria sai humbuckereilla säröön vielä olohuone-volyymillä. Soolokitarana toimii Gibson Les Paul Junior (kitaran tone-potikka oli säädetty hieman alas), kun taas takaperin soivat kitaralinjat on soitettu Gibson Melody Maker SG -mallilla sisään (molemmissa biiseissä kitaramikkinä toimii Shure SM57):

Toisessa demobiisissä Bogner oli ns. täysillä (66 W) ja sen eteen oli kytketty Boss SD-1 -särö ja Joyo JF-37 -chorus. Kaikki kitararaidat on soitettu Flaxwood MTQ Hybrid -kitaralla, joka on kaulahumbuckerilla varustettu Tele-tyylinen soitin (testi tulossa):

****

Bognerin Goldfinger 54 Phi todistaa hyvinkin vakuuttavasti, kuinka monipuolinen ja moniulotteinen erittäin laadukkaasti toteutettu yksikanavainen putkikombo voi olla.

Tällä soundiesteetikon unelmakoneella voi luoda omalle kitarasoundille vankan perustan, riippumatta siitä tuleeko se oma soundi pelkästään sormilta vai onko käytössä hyvin varustettu pedaalilauta.

****

Bogner Goldfinger Phi 54

3.091 €

Lisätiedot: Musamaailma

Plussat:

+ työnjälki

+ monipuolinen etuvahvistin

+ säädettävä pääteteho

+ soundi

28/04/2016 0

Testipenkissä: Vox AV15

Vox Amplificationin upouusi AV-sarja koostuu kolmesta edullisesta kombovahvistimesta kitaralle. Lähtötehonsa mukaan nimetyt Vox AV15-, AV30- ja AV60 -vahvistimet ovat mallintavia putkihybridejä, jotka yhdistävät puolijohde- ja putkielektroniikan parhaimpia puolia.

****

Kitarablogi sai testiin Vox AV15 -kombon (arvioitu katuhinta noin 269 €), joka on AV-perheen kuopus.

AV15 on mukavan kompakti kokonaisuus (korkeus: 37 cm, leveys: 45 cm, syvyys: 23 cm), ja se painaa vain hieman alle kahdeksan kiloa.

Vahvistinkotelon (= kaiutinkaapin) rakenne on selvästi ottanut inspiraatiota hifi-kaapeista. Tavallisesti kitarakaappi antaa oman lisämausteensa lopulliselle kitarasoundille, mutta AV-sarjan kaltaisissa mallintavissa vahvistimissa refleksikaapin lineaarisempi taajuusvaste auttaa useiden eri soundien jäljittämisessä.

Vox AV15:n takaseinästä löytyy ainoastaan virtaliitin kombon mukana tulevalle ulkoiselle virtalähteelle (12 V DC).

****

Preamp Circuit -kytkimellä saa valittua yhden Vox-kombon kahdeksasta vahvistinmallista. Tarjolla on riittävästi vaihtoehtoja Fender Twin -tyylisestä cleanista, sekä Vox- ja Marshall-mallinnuksien kautta jopa Rectifier-tyyliseen High Gain -meininkiin.

Vahvistinsoundien maustamiseksi tämä Voxi tarjoaa kolmikaistaisen EQ-osaston, sekä kolme efektiä (chorus, viive, kaiku). Kaikkia kolmea efektiä voi käyttää samanaikaisesti. Jokaisessa efektissä pystyy säätämään efektitason lisäksi vielä toisen parametrin (pitämällä efektinappia alas painettuna, samalla kun kääntää Effects-säädintä) – vatkaamisnopeutta choruksessa, viiveaikaa delayssä, sekä kaiun pituutta reverbissä. AV-kombon efektit ovat muuten vahvistimen ainoat digitaalisesti toteutetut osat, Voxin muu signaalitie – mallinnusta myöten – on täysin analoginen.

Tässä kolme lyhyttä pätkää efektiosaston soundeista (Gibson Les Paul Junior, Shure SM57):

CHORUS (ja pieni annos kaikua)

DELAY

REVERB

Hieman epätavallisesti löytyy AV15-kombosta jopa kolme eri ”volyymi-säädintä”, joiden toiminta vaikuttaa soundiin eri lailla:

Gain-säätimellä säädetään tulosignaalin tasoa, ennen kun signaali menee etuvahvistimen putkiasteelle. Pienillä Gain-asetuksilla soundi pysyy puhtaana, kun taas isommat Gain-asetukset tuovat signaaliin rosoisuutta ja/tai (vahvistinmallista riippuen) selkeätä etuastesäröä. Kombon Volume-säätimen rooli taas on säätää etuvahvistimesta tulevan signaalin tasoa juuri ennen päätevahvistimen putkiastetta. Pienillä Volume-asetuksilla signaali pysyy puhtaampana ja dynaamisempana, kun taas isot Volume-asetukset lisäävät signaaliin hieman kompressiota ja päätevahvistimen saturaatiota (= säröä). Power Level -nupilla sitten säädetään kuinka kovalla kitarasoittosi kuuluu kaiuttimen (tai kuulokkeiden) kautta.

Vaikka AV30:ssä ja AV60:ssä on kahdet putket – yksi etu- ja toinen päätevahvistimelle – Vox AV15 tulee toimeen vain yhdellä putkella, joka toimii sekä etu- että päätevahvistimessa. Tämän mahdollistaa perinteikkään 12AX7-putken nerokas rakenne, joka tarjoaa kaksi erillistä triodia samassa kuoressa, minkä ansiosta tätä putkityyppiä voi ja saa splitata.

Valve Stage -osio tarjoaa neljä liukukytkintä, joilla voi vaikuttaa suoraan putkiasteiden toimintaan ja soundiin:

Etuvahvistimelle (Pre Amp) löytyy sekä Bright-kytkin diskantin lisäämiseksi että Fat-kytkin, jolla bassontoistoa saadaan muhkeammaksi.

Päätevahvistimen (Power Amp) kytkimillä on vielä suurempi vaikutus vahvistimen soundiin ja ”tuntumaan”. Bias- ja Reactor-kytkimillä valitaan kuinka ”kuumana” päätevahvistimen putkipuolikas toimii ja miten dynaamisesti päätevahvistin reagoi etuvahvistimesta tulevaan signaaliin.

Tässä kaksi ääniesimerkkiä – clean ja crunch – joissa aloitetaan kaikilla kytkimillä vasemmassa asennossa, ja jossa laitan sitten kytkimet peräkkäin (aloitan Bright-kytkimestä) oikeaan asentoon (Gibson Les Paul Junior, Shure SM57):

****

Snobismi näyttää olevan tällä hetkellä muodissa – on viinisnobismi, on vinyylisnobismi, on putkisnobismi.

Mutta kun ollaan ihan rehellisiä olen ihan varma, että moni meistä ”vanhoista pieruista” olisi ollut enemmän kuin onnellinen, jos hänellä olisi ollut aloittelijana 1970-/80-luvun taitteessa ollut näin hieno vekotin kuin Vox AV15! AV15 on nimittäin hyvin monipuolinen – ja todella hyvällä soundillaan vakuuttava – hybridikombo erittäin soittajaystävällisellä hinnalla.

Vox AV15 on kunnon vahvistin kunnon soundilla, eikä muovinen lelu, joka lannistaisi kitarauntuvikon heti alkumetreillä. Varttuneellekin soittajalle AV-sarjalaiset voivat olla järkevä hankinta olohuonekomboksi tai backstage-lämmittelyyn, ja myös kotistudiossa AV15-kombosta on paljon iloa (kuten demobiiseissä kuulee).

BLUES-demo

Komppikitarat: Fender Telecaster (vasen kanava) ja Epiphone Casino (oikea kanava)

Soolokitara: Fender Stratocaster

ROCK-demo

Komppikitarat: Fender Telecaster (vasen kanava) ja Gibson Les Paul Junior (oikea kanava)

Soolokitara: Gibson Melody Maker SG

METAL-demo

Komppikitarat: Gibson Melody Maker SG (vasen kanava) ja Fender Stratocaster (oikea kanava)

Soolokitara: Hamer USA Studio Custom

****

Minun mielestäni Vox Amplificationin AV-uutuussarja on oiva valinta esimerkiksi omaksi harjoitusvahvistimeksi, opetuskäyttöön tai vaikkapa bändikerholaisille. Edullinen Vox AV15 on helppo käyttää ja se kuulostaa mielestäni todella hyvältä.

****

Vox AV15

Arvioitu katuhinta noin 269 €

Maahantuoja: EM Nordic

Suuri kiitos DLX Musiikille testikombon lainaamisesta!

Plussat:

+ kompakti

+ kevyt

+ monipuolinen

+ Valve Stage -osio

+ soundi

+ hinta-laatu-suhde

21/04/2016 0

Review: Tanglewood Sundance Historic TW40O-AN-E + TW40D-AN-E

This review could also carry the headline: ”Tanglewood brings vintage to the masses”. Tanglewood’s Sundance Historic guitars have been designed to give you plenty of that ”pre-war” charm at very player-friendly prices. Take the two models on review, for example, which have price tags well below 700 Euros, despite even coming with on-board Fishman pickups and preamps!

The TW40O-AN-E and the TW40D-AN-E are both quite reminiscent of certain legendary Martin-models from the 1930s and 40s.

****

The Tanglewood TW40O–AN-E (current price in Finland 673 €) is the Sundance Historic series’ version of a Martin OM-18 model – the first Martin steel-string acoustic to feature a neck joint at the 14th fret when it was introduced in the Thirties.

Tanglewood’s TW40D-AN-E (673 €) is a tip of the hat to Martin’s D-18, which is the most copied, most referenced steel-string of all time. Even Gibson went out and bought a Martin in 1960, so they could use it to reverse engineer their own Hummingbird and Dove models.

Both of these models can also be had without the pickup system for 598 Euros each.

The necks of the TW40O and the TW40D have been built in the traditional fashion employed on classical guitars:

The neck is a one-piece mahogany affair – headstock and all – save for a separate, glued-on neck heel.

The bodies are crafted using solid spruce tops and laminated mahogany rims and backs.

The ”AN” in the model designation hints at the beautiful Antique Natural finish of these Historic Series instruments.

The nut is genuine bovine bone.

The machine heads are very decent copies of 1930s open-geared Grovers. They do a great job of keeping the tuning stable, but their action is a little bit stiffer than what you’re used to with modern die-cast tuners.

The slender and small frets fit the vintage brief of the TW40O and TW40D to a tee.

Here’s a good example of how different two pieces of rosewood can look:

The reviewed TW40O-AN-E’s bridge is a nicely-grained light example…

…while the dreadnought carries a much darker counterpart.

The compensated bridge saddle is genuine bone on both instruments.

Both Sundance Historics have been equipped with a Fishman Sonitone pickup and preamp.

The piezo transducer sits beneath the bridge saddle and feeds its signal to the preamp – featuring master volume and master tone controls – that has been glued to the underside of the soundhole’s bass side edge. The Sonitone is powered by a 9 V battery, which is stowed away in its own pouch that is velcro’d to the neck block. The downside is that changing the battery is a much more involved affair than with a quick change battery compartment, but the advantage of this Fishman system is that it doesn’t spoil the guitar’s looks.

Both Tanglewoods sport an end pin output jack.

****

The care that has quite obviously gone into building these two Tanglewood Sundance Historic guitars really puts a smile on your face. The workmanship is clean and precise, and both instruments look more expensive than they really are.

Even though both guitars are from the 500-800 Euro price bracket, Tanglewood have gone the extra mile to match the wood grain on the sides of both guitars. The tops of the shoulders look bookmatched.

The vintage brief extends to more than simple cosmetics on the TW40O-AN-E:

Vintage OM-guitars (OM stands for Orchestra Model) are known for their slightly wider necks with soft V-profiles. You will also often find a slightly wider string spacing at the bridge, which makes fingerstyle playing much easier.

Tanglewood has used these vintage specifications for their Sundance Historic OM:

The neck has a very nice, soft V-profile, with a width at the top nut of 46 mm. The low E to top e spacing at the bridge is a very comfy 58 mm, which is good news for fingerpickers, working equally well with a plectrum.

The TW40O plays like a dream with a nice set-up on our review sample (string height at the 12th fret: bass-E – 2.1 mm/treble-e – 1.9 mm).

There a lot of debate about the pros and cons of solid backs in acoustic guitars. Some claim that a solid back is almost as important as a solid top in a steel-string acoustic, while others point to the use of laminated backs in the legendary Selmer-Maccaferri guitars (and newer exponents of the Gypsy Jazz genre) or to the great sound of arched-back vintage Guilds.

My own position in this debate is that most (but not all) guitars with laminated backs a bit quieter and drier-sounding than their all-solid brethren. Nevertheless, I feel that a solid top and an overall well-crafted instrument are much more important to the sound as a whole.

An OM-sized steel-string will have a ”sweeter”, less bass-heavy tone than a Dreadnought of similar build, which is due in large part to its smaller and differently-shaped body.

Tanglewood’s TW40O has the trademark OM-sound – the guitar’s voice is open and well-balanced, with a projection akin to that of a Dreadnought, and it is very easy to record and place in a mix.

These two clips have been recorded with a pair of Shure SM57 microphones:

Fishman’s Sonitone system is a decent and easy-to-use choice to amplify your guitar on stage with the least amount of hassle:

****

The original aims in designing the Dreadnought were the need for more volume and a fatter bass register. At first Martin’s D-models were aimed squarely at the ”singing cowboys”, which were so popular in the US in the 1930s and 40s. These musicians, such as Gene Autry or Hank Williams, needed loud guitars that would build a strong foundation for their vocals. This is what started the phenomenal success of the D-model, making it fairly ubiquitous in most genres of music.

Tanglewood’s TW40D-AN-E is a well-made homage to a 1930s-style D-18, both in terms of looks and sound.

The TW40D’s neck is virtually identical to the one on the TW40O – a nice soft-V affair, which is slightly wider and bigger than the neck on many contemporary steel-strings.

The craftsmanship displayed on this D is of the same high standard as on the reviewed OM, really leaving nothing to be desired in terms of the TW40D’s playability and set-up (bass-E: 2.2 mm/top-e: 1.7 mm).

We all know how a Dreadnought should sound: a big bottom end, coupled with a warm mid-range and chiming treble.

The Tanglewood TW40D doesn’t disappoint:

Fishman’s Sonitone system also works very well in the context of the TW40D-AN-E-model:

****

In my opinion Tanglewood’s TW40O-AN-E and TW40D-AN-E really do offer something special in their price range:

Here we have a pair of steel-string acoustics at player-friendly prices, which take the terms ”vintage” and ”historic” above and beyond mere cosmetics. Thanks to the ”vintage correct” neck dimensions and neck profiles of these two instruments, and the wider string spacing, genuinely vintage-feeling guitars become available without custom shop price tags.

These are well-made, great-sounding guitars. Too bad I have to give them back…

****

Tanglewood Sundance Historic

TW40O-AN-E – 673 €

TW40D-AN-E – 673 €

Finnish distributor: Musamaailma

****
Pros:

+ value-for-money

+ workmanship

+ authentic neck profile

+ playability

+ Fishman pickup and preamp

+ sound

07/04/2016 0