Kategoria: basic knowledge

Squier Musicmaster -basson soundeja

Squierin 1997 vain lyhyesti markkinnoille tuotu Vista-sarjan Musicmaster-basso tarjoaa erittäin hyvän vastineen pienelle hinnalle.

Alkuperäinen Fender Musicmaster Bass tuli ulos vuonna 1971, ja tämä lyhytskaalainen basso oli silloin firman edullisin basso. Saatavana oli myös Musicmaster-setti, jossa myytiin basson lisäksi pientä harjoitusvahvistinta.

Squier Musicmaster oli yksi firman ensimmäisistä Kiinassa tuotetuista soittimista, ja sillä oli muutama parannettu yksityiskohta alkuperäiseen Fenderiin nähden.

Kielet kiinnitetään Squierissa rungon läpi, mikä parantaa soittimen sustainea.

Yksinkertaisen, kahdella tallapalalla varustetun alkuperäisosan sijaan käytetään tässä tallassa neljä tallapalaa, minkä ansiosta intonaatio on täsmällinen.

Lapa on viimeistelty tyylikkäästi samassa Seafoam Green -sävyssä kuin runko.

Isokokoiset avoimet virittimet ovat varsin käyttökelpoisia kopioita 1970-luvun Schallereista.

Parasta Squier Vista Musicmaster -bassossa on kuitenkin sen mikrofonivarustus. Alkuperäisessä Fenderissä oli melko heikkotehoinen, Strato-tyylinen mikrofoni. Squierissa taas käytetään samaa mikrofonia kuin ensimmäisissä Precision-bassoissa (1951-56) – ja soundi on erittäin mehukas ja itsevarma.

Ääniesimerkit tallennettiin Sans Amp Bass Driver -boksin kautta Pro Toolsiin:

Musicmaster/sormisoitto

Musicmaster/plektralla

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Squierin mallistossa on ollut viime vuosina Bronco-niminen basso, joka on Musicmasterin johdannainen. Broncon tallassa on vain kaksi tallapalaa ja mikrofonina toimii Bullet-sarjan Stratomikrofoni.

0

*** Mustang Bass *** New for 2011 *** Uutuusmalli ***

Squier have just released their cost-conscious version of Fender’s Mustang Bass.

The Mustang Bass – originally introduced in 1966 – was Fender’s first short-scale bass.

Famous users have included Denny Laine (Wings) and Bill Wyman (Rolling Stones).

Squierin uusin basso on edullinen versio Fenderin Mustang-bassosta.

Alkuperäinen Mustang Bass vuodelta 1966 oli firman ensimmäinen lyhytskaalainen bassomalli.

Nimekkäät soittajat olivat esimerkiksi Denny Laine (Wings) ja Bill Wyman (Rolling Stones).

1

Basic Knowledge: Guitar Controls

Traditionally electric guitars are equipped with two types of controls: A volume control adjusts the signal level, while a tone control usually controls the signal’s brightness.

Both controls use the same, basic electronic component – the potentiometer (or pot), an adjustable resistor with three contacts.

A horseshoe-shaped track of electrically resistant material (often graphite) runs between the pot’s two outer contacts. The middle contact is wired to a wiper which runs on top of this resistant track, and which is mechanically connected to the pot’s shaft.

^^^^

In a volume control the incoming signal is usually connected to one of the outer contacts, while the other end of the resistant track is connected to earth (=ground).

Because a current will always choose the path of least resistance, the closer the wiper is to the track’s input side the louder the signal will be. The closer the wiper gets to the other end of the track the more signal will go to ground, as the resistance between the wiper and the earthed contact is becoming more and more negligible. Sending audio to ground basically means junking it.

^^^^

In a tone control a capacitor is used as an audio filter (generally) in front of the pot to skim off the treble (=top end) of the signal. Only the treble content is then fed through the pot, with the wiper’s position determining the amount of top end that is ”flushed down the drain” by being sent to earth.

In many Gibsons (like the Les Paul or the SG) the signal is first fed through the filtering capacitor before it arrives at the control pot’s contact.

Most other guitars (for example Fender models) have the capacitor connected between the pot’s output and earth (ground).

Save

0

Perustietoa: Sähkökitaran säätimet

Sähkökitaroissa on yleensä kaksi eri säädintyyppiä – volume-säädin, jolla säädetään kuinka kovaa kitaran signaali on, ja tone-säädin, jolla säädetään kitaran kirkkautta.

Molemmissa säätimissä käytetään potentiometria, eli kolminapaista säätövastusta.

Ulompien kontaktien välillä kulkee hevosenkengän muotoinen grafiittiraide, joka on potikan vastuspinta, ja keskimmäinen napa on kytketty radalla liikuvaan liukukoskettimeen.

^^^^

Volume-potikassa mikrofonista tuleva signaali on kytketty vastuspinnan yhteen päähän. Vastuspinnan toinen pää on kytketty maahan.

Koska sähkö etsii aina helpoimman tien eteenpäin (jossa vastus on mahdollisimman pieni), kulkee signaalista sitä enemmän liukukoskettimen läpi mitä lähempää signaalikontaktia liuku on. Mitä lähempänä liuku on maakontaktia sitä enemmän signaalista kulkee suoraan maahan – signaali menee silloin siis roskakoriin.

^^^^

Tone-potikassa käytetään kondensaattoria suotimena volume-säätimen lähdön ja tone-säätimen tulon välillä. Kondensaattorin läpi pääsee ainoastaan signaalin diskanttia potentiometrille. Tone-säätimellä siis heitetään ainoastaan signaalin korkeat taajuudet roskiin.

Useimmissä Gibsoneissa (esim. Les Paul- tai SG-kitaroissa) signaali saapuu kondensaattorin kautta potentiometrille.

Lähes kaikissa muissa kitaroissa (esim. Fender-kitaroissa) signaali menee kuitenkin ensin säätimen läpi. Kondensaattori sijaitsee silloin potentiometrin ja maakontaktin välillä.

Save

2

Baglama Saz – Eastern flavours

The baglama saz is a turkish folk instrument, which is also popular in Iran, Iraq, Kurdistan and Azerbaijan. The Persian word ”saz” means ”instrument”. The baglama is the forefather of the Greek bouzouki and the Italian mandolin

I got my saz a few years ago as a gift from my dear wife, who brought one home from Istanbul, where these instruments are relatively inexpensive.

I’m not 100 percent sure what different kinds of wood went into my baglama, but the long neck seems to be made from juniper, richly inlaid with pieces of walnut.

The ”frets” on the beech fingerboard are made of tied fishing-line.

My baglama saz is a seven-string instrument with two ”low” strings (one is wound), two middle strings and three ”high” strings (one is wound). ”Low” means the place where the low-E-string would be in a guitar.

The tuners are simple wooden pegs.

The top nut is a piece of maple.

The bowl-back body has been crafted from multiple stripes of what looks like walnut.

The neck joint is also beautifully inlaid.

The maple bridge stands atop the solid spruce top.

You pluck the saz with either your fingers or using colourful, soft plecks.

****

There are many known tunings for the baglama saz, depending upon the region where the players come from, the type of tune which is played, as well as the singer’s vocal range. The use of personal tunings is standard practice.

At first I used higher tunings, but recently I have settled on a relatively low, warm-sounding tuning of c-g-d.

My tuning sounds like this: Baglama Saz c-g-d-tuning

Using this tuning I can easily play scales atop tonic (C-major/-minor) ja dominant (G-major/-minor) drones.

****

This is what a C-minor chord looks like in my tuning:

C-minor

****

And this here would be a G5 (no 3rd) -chord:

G-chord (no 3rd)

****

Here’s a track I used the saz on (tuned in a higher tuning):

Caught In A Mirage

****

Here’s a link to a German specialist dealer.

Here’s a link to a saz dealer in the USA.

0

Baglama Saz – itämaisia mausteita

Baglama saz on turkkilainen kansansoitin, joka on myös suosittu Irakissa, Iranissa ja Kurdialueilla. Persialainen sana ”saz” tarkoittaa ”musiikkia” (tai ”soitin”) ja baglama on kreikkalaisen busukin ja italialaisen mandoliinin esi-isä.

Rakas vaimoni toi minulle – muutama vuosi sitten – sazin yllätyksenä mukaan Istanbulista, missä nämä soittimet ovat verraten edullisia.

En ole sataprosenttisesti varma kaikista minun baglama sazissa käytetyistä puulajeista, mutta kaula näyttää olevan katajasta kauniilla pähkinäpuu upotuksilla.

Nauhat ovat nylonlangasta ja otelauta pyökkiä.

Minun sazissa on seitsemän kieltä kolmessa ryhmissä – kaksi ”alhaalla” (yksi punottu), kaksi keskellä ja kolme ”ylhäällä” (yksi punottu). Alhaalla tarkoittaa siellä missä kitarassa olisi paksu ala-E-kieli.

Virittimet ovat yksinkertaisia puutappeja.

Satula on veistetty vaahterasta.

Kupera, pisaramainen koppa on kasattu useasta pähkinäpuupalasta.

Kaulaliitos on koristeltu näyttävästi.

Kuusikannen päällä seisoo baglama sazin pieni vaahteratalla.

Sazia soitetaan pehmeillä värillisillä plektroilla.

****

Baglama sazille löytyy monta eri viritysvaihtoehtoa biisimateriaalin ja soittajan kotipaikasta riippuen. Myös omien virityksien käyttäminen on sallittu.

Alussa käytin korkeampia virityksiä, mutta nykyään pidän eniten melko matalasta ja lämminsoundisesta c-g-d-virityksestä.

Se kuulostaa tällaiselta: Baglama Saz c-g-d-viritys

Tällä virityksellä saa helposti soitettu melodioita toonikan (C-duuri/-molli) ja dominantin (G-duuri/-molli) päälle.

****

Tältä näyttää C-molli-sointu:

C-molli-sointu

****

Ja tämä on G-sointu:

G-sointu (ei terssiä)

****

Tässä rock-tyylinen soundiesimerkki (toisella virityksellä soitettuna):

Caught In A Mirage

****

Linkki saksalaisen erikoiskaupan nettisivustoon.

0

The mandolin – a fantastic opportunity to broaden your vocabulary

Once you’ve learnt how to get to grips with a guitar, learning to play a different stringed instrument is relatively straightforward, broadening your outlook in the process.

Take the mandolin, for example – a great second instrument for any guitarist. Its courses (pairs of strings) are tuned to the same pitch as the strings of a violin – g-d-a-e – which throws all your scale and chord shapes right overboard.

There are three different basic types of mandolin: the bowlback Italian mandolin is the senior member of the family, and closely related to Middle Eastern instruments, such as the saz.

The Portugese/Irish  mandolin is build with a straight back, much like a guitar, making it easier to hold and play.

The carved-top Bluegrass-mandolin is an American invention from the very last years of the 19th Century, taking its cue from the building principles behind a violin. Orville Gibson’s (1856–1918) quality mandolins laid the groundwork for what was to become the famous Gibson-brand. Renowned musician and luthier Lloyd Loar finalised the Gibson-mandolin around 1920.

My own mandolin is a Chinese-made, all solid wood Kentucky KM-630, pattered after a typical F-Style Gibson-mandolin.

It features a spruce top as well as a back and sides made from maple.

The headstock is replete with fine inlay work.

The well-applied finish really shows off the back’s figuring (flame).

The maple neck too is finished in a rich sunburst.

Gold-coloured tuners round off the picture.

When shopping for a mid-price Bluegrass-mandolin check the neck for straightness, as well as the quality of the fretting. Make sure the free-standing bridge is OK and works as it should. The relatively hard string pull, along with transport/storage in too dry a place can sometimes lead to a cracked or collapsing bridge.

****

Here’s a recording featuring my KM-630:

Lucy (Frank Badenius/Martin Berka)

****

Check out these links for further info:

Mandolin tuner

Mandolin chords

A genuine Gibson/Lloyd Loar -mandolin from 1923

Build your own mandolin!

0

Mandoliini on oiva lisäys kitaristin soitinvalikoimaan

Kun kerran kitaristina musiikin tuottaminen kielisoittimella on tullut tutuksi, on toisen kielensoittimen soittamisen oppiminen suhteellisen helppo, mutta samalla horisonttia laajentava kokemus.

Esimerkiksi mandoliini on oiva kakkossoitin kitaristille. Sen kieliparit viritetään samoille sävelkorkeuksille kuin viulussa – g-d-a-e – minkä vuoksi soinnut ja skaalojen soormitukset menevät heti uusiksi.

On olemassa kolme päätyypejä: kulhomaisella, kaarevalla kopalla varustettu italialainen mandoliini on soittimen vanhempi alkuperäinen muoto, joka on sukua Lähi-Idän kielisoittimille (esimerkiksi saz).

Portugalilainen/irlantilainen mandoliini on tasakanttinen, kitaratyylinen ratkaisu, joka on helpompi pitää sylissä.

Kaarevalla kannella ja pohjalla varustettu Bluegrass– tai Archtop-mandoliini kehiteltiin 1800-luvun loppumetreillä Yhdysvalloissa, ja sen lähtökohta oli viulussa. Orville Gibsonin (1856–1918) laadukkaat mandoliinit ovat nykyisen Gibson-firman alkupiste. Soittaja ja soitinrakentaja Lloyd Loar sitten kehitti Gibson-mandoliineja loppullisen muotoon 1910-luvun loppussa.

Oma mandoliinini on Kiinassa rakennettu, kokopuinen Kentucky KM-630, jonka esikuva on ollut Gibsonin koristettu F-malli.

Kansi on kuusesta ja sivut sekä pohja vaahterasta.

Lavassa on runsaasti kauniita helmiäisupotuksia.

Pohjan hieno viimeistely tuo esiin loimuvaahteran näyttävät syykuviot.

Myös vaahterakaula on saanut ylleen sunburst-värityksen.

Kullanväriset virittimet antavat soittimelle viimeisen silauksen.

Kun ostaa edullisen Bluegrass-mandoliinin kannattaa tarkistaa, että kaula on suora, nauhat kunnossa, eikä vapaasti kannella seisova talla vioittunut. Kielten voimakas veto sekä liian kuiva ilma kuljetuksen tai varastoinnin aikana voivat nimittäin johtua siihen, että talla repii tai korkeussäädön kierretangot löystyvät tallapuussa.

Suomessa suurin mandoliinivalikoima löytyy Millbrook Musiikista, joka tuo myös maahan esimerkiksi Kentucky– ja Eastman-soittimet.

****

Tässä hauskassa biisissä soitan mandoliinia:

Lucy (san. Frank Badenius/säv. Martin Berka)

****

Tässä vielä muutama mielenkiintoinen linkki aiheesta kiinnostuneille:

Mandoliinin virittäminen

Mandoliinisoinnut

Aito Gibson/Lloyd Loar -mandoliini vuodelta 1923

Rakenna oma mandoliinisi!

0

Classic Guitars, part 6: Rickenbacker 330/360

”Braaaaaaannnng!!!”

The opening chord to the Beatles’ classic ”A Hard Day’s Night” says it all; this is what Rickenbacker-guitars are all about: clarity, jangle and a piano-like attack.

Rickenbacker’s most successful models are the 300-series, especially the models 330 and 360.

In 1958 the Californian company introduced its brand-new Capri-range – 12 semiacoustic models designed by German luthier Roger Rossmeisl. The whole range featured bodies that started out as a solid slab of wood, into which large hollow pockets were carved. The glued-in neck was made from maple or a combination of maple and walnut.

The model designations started with 310, with the lower numbers indicating a short-scale model – just like John Lennon’s 325 (= short scale, three pickups, vibrato).

Full-scale guitars carried higher model numbers, with 360 and above being Deluxe-versions featuring bound necks and bodies, as well as large triangular pearloid inlays in their fingerboards.

Between ’58 and ’64 all models had a rather angular body shape with pointed horns and sharp edges. In 1964 Rickenbacker switched the Deluxe models to a more rounded shape with a softly radiused top, which is why these versions only carry body binding on the back.

Famous users of the edgier, early versions were John Lennon (325) and George Harrison (a 12-string 360/12) as well as Pete Townshend, who used and smashed a whole load of the 370’s ”Export” version (called the ”1998” by British importer Rosetti), which featured traditionally shaped f-holes in place of Rickenbacker’s own scimitar-shaped openings.

Roger McGuinn (The Byrds) and REM’s Peter Buck are known for using Ricks with the newer body design.

In addition to a Rickenbacker’s idiosyncratic sound, relatively narrow necks are also typical of the company, as is the Rick-O-Sound stereo output option (only on the Deluxe guitars).

0

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑