The Passport C200/SMe-T acoustic-electric guitar is inspired by the Breedlove Custom Shop concert in it’s shape and voice. The Passport C200/SMe-T is a versatile, comfortable, and efficient traveler guitar. This instrument plays like a full-scale guitar just with a slightly smaller body. The Breedlove Passport C200/SMe-T guitar features amazing tone, sustain, and complexity in each note. A solid Sitka Spruce top and beautiful mahogany back and sides generate a warm sound with good note clarity. The Breedlove Passport C200/SMe-T has both integrated electronics and top-quality bracing in the top and back for increased resonance. The Passport Active VTC pickup lets you be heard in any venue and a built-in chromatic tuner with backlit screen makes it easy to stay in tune. A 9-volt battery is easily accessed near the endpin area.
Mannedesign is the more affordable, Far Eastern-produced brand of Italian company Manne Guitars.
Apart from Mannedesign’s wide array of electric guitars and basses the brand’s model range also includes several steel-string acoustics, two of which are featured in this review:
The Parlour-sized Mannedesign PFM and Roberto Dalla Vecchia’s signature-Dreadnought, the RDV.
****
The Mannedesign PFM (660 €) is an all-solid, small-bodied instrument for the Blues-, Folk- and Roots-guitarist, who is looking for a vintage-toned guitar.
The deep and rich matte finish on the PFM’s cedar top embues the instrument with a good dose of street credibility.
The mahogany neck is one-piece, save for the upper half of the headstock, and a another piece used to get the neck heel up to its full length. The neck joint is a the 12th fret, just like it was on many guitars in the 1930s.
The back and rims of the soundbox have been crafted from beautiful solid mahogany.
The headstock sports a rosewood veneer, which has been beautifully inlaid with a maple Mannedesign-logo.
TRhe top nut has been carved from genuine bone.
Gotoh supplies this model’s quality open tuning machines, which are a well-designed update on vintage tuners.
The Mannedesign’s rosewood fingerboard holds 19 well-seated, medium-sized frets.
The PFM’s body has been adorned with stylish flame maple binding, while the guitar’s beautiful rosette sports abalone inlays.
The characteristic dip of the Mannedesign’s headstock is mirrored in the rosewood bridge’s design.
The compensated bridge saddle has been made – just like the top nut – from bovine bone, which is still one of the best materials for this purpose.
****
Roberto Della Vecchia is an Italian Fingerstyle-wizard – I can only recommend hopping over to his website to check the man out!
Della Vecchia’s Mannedesign RDV -signature model (950 €) is a gorgeous Dreadnought guitar carefully crafted from traditional materials. AA-quality sitka spruce is used for the guitar’s solid top.
The RDV’s mahogany neck is one-piece, save for a separate bit used to make up the neck heel.
The solid Indian rosewood used for the back and the rims is stunningly beautiful.
The body of the guitar comes with a gloss finish, while the neck has been finished with a matte lacquer.
The headstock facing is black ebony, inlaid with a mother-of-pearl Mannedesign-logo.
The RDV comes equipped with gold-coloured Gotoh tuners with ebony-styled plastic tuning buttons.
Maple binding frames the ebony fingerboard. The RDV is equipped with 20 medium-sized frets.
The back’s centre line has been inlaid with a very beautiful black-and-white motif.
In addition to the maple edge binding the top also sports very crisp-looking herringbone purfling.
The rosette’s central ring is made up of genuine mother-of-pearl.
The RDV’s bridge is the same design we’ve already seen on the PFM, but this time crafted from deep black ebony.
****
As most do Parlour-sized guitars, the Mannedesign PFM has a medium-length scale of 63 cm, which makes bending the 012-gauge strings relatively easy to bend. Instead of a ”vintage-correct” – and often loathed – V-profile neck, Mannedesign have opted for a more sensible and nice-feeling middle-of-the-road D-profile. The guitar’s nut width measures 4,4 cm, while the string spacing (E to e) at the bridge stands at 5,4 cm – good for both plectrum player, as well as fingerstylists. The test sample was set up with a very friendly action (E: 1,9 mm/e: 1,5 mm).
The Mannedesign PFM is a typical Parlour-guitar in the best possible sense. The guitar’s sound is quite dry and has a barking attack, with a strong and slightly nasal overall mid-range focus. Fingerstyle-guitarists will love the relatively light bass register, which keeps things transparent. When using a plack, you will be positively surprised by how well the PFM is able to cut through and project – great for Ragtime and early Blues. The Mannedesign PFM also records really well, because it doesn’t clutter the low-mid and bass registers.
****
The Mannedesign RDV has the long scale (63 cm) typical of a Dreadnought. Roberto Della Vecchia requested a slightly wider-than-usual string spread at the bridge (5,9 cm) to accommodate the needs of fingerstyle players. The neck profile is a very nice, oval C. The Della Vecchia model’s set-up was superb, with a nice and comfortable action (E: 2,0 mm/e: 1,5).
Rosewood-bodied Dreads often turn out to be great ”shouters”, which also holds true for the RDV’s healthy volume levels. There’s plenty of lush bass on tap, with a warm mid-range and shimmering top-end to boot. The Mannedesign RDV is a prime exponent of the famous Dreanought-sound, offering you volume, character and dynamics in spades.
****
Mannedesign-instruments still have a rather low profile here in Finland. Still, based on this review I can only recommed a closer look at the brand’s acoustic offerings.
If you feel your guitar-playing is stuck in a rut, it might be a good idea to broaden your horizon – either by immersing yourself in a new genre, or by taking up a different string-instrument.
For some time I have been interested in lap steels, and for some reason – probably due to their their special sound – especially in Weissenborn-type, acoustic lap steels.
About 100 years ago a Californian luthier (of German origin), named Hermann Weissenborn, came up with an idea to make the then-popular acoustic lap steel guitar louder: Weissenborn simply extended the body into the neck, all the way up to the top nut. As the neck was sort of redundant on a lap steel anyway, the luthier figured, he might as well use it to further amplify the instrument’s voice.
Although the new instrument worked very well, Weissenborns were supplanted relatively quickly by even louder designs, such as resonators and electric steel guitars. Over recent years interest in Hermann Weissenborn’s invention has been growing slowly but steadily, thanks to this guitar’s idiosyncratic looks and sounds being featured by such musicians as Ben Harper and Xavier Rudd.
Thanks to this renaissence, new and affordable Weissenborn-copies are readily available for the beginner. Most of these guitars are built in China to the distributors’ specifications and then branded with the respective company’s logo.
There are also a few luthiers out there who build high-quality replicas of Weissenborn-type lap steels for the connoisseur – check Google (”Weissenborn guitar”).
At the moment of writing no Finnish distributor is importing Weissenborn-style guitars, so I got some support for preparing this article from Germany: Bediaz Music are a small, specialised company, dealing mostly in acoustic lap steels – starting with vintage Weissenborns and modern boutique-versions – but the guys are also importing their own range of affordable Bediaz-branded instruments.
****
I decided to get acquainted with a Bediaz Black Gloss, the company’s most affordable model (289 €).
This is a copy of the guitar-shaped Weissenborn, but Bediaz also offer Teardrop-models, as well as deep-bodied and/or wider alternatives.
At this price point you cannot expect solid-wood bodies. The Bediaz has a body build from laminated mahogany, and sports a gloss black finish.
Only the guitar’s headstock – which is glued into the hollow neck near the first fret – is a solid piece of wood.
Affordable doesn’t mean cheap, though:
The Bediaz displays a very clean build (for the most part), and looks rather fetching with its luscious finish and the stylish, contrasting maple binding.
The fret lines seem to be maple, too. There were a couple of slightly wobbly-looking fret lines, but this is a mere cosmetic glitch on a lap steel, and nothing to worry about in this price range.
The silkscreened silver logo also isn’t the crispest either, due to some bleed, but this also is a very minor cosmetic niggle, which surely won’t spoil our fun.
A chunky bit of bovine bone has been used for the Bediaz’ tall top nut.
Tuning is simple and steady, thanks to the modern sealed tuning machines.
Stylishly understated white rings make up this instrument’s rosette.
The Bediaz also displays rather clean workmanship on the inside – something which isn’t always a given in this low price bracket.
A Weissenborn-bridge is a steel-string bridge’s taller sister. On the Bediaz it has been crafted from a sandwich of two pieces of rosewood.
****
This is what a Weissenborn can sound like in the right hands:
****
Playing a lap steel guitar opens up the gates to a new kind of playing-experience, and forces you to readjust your approach.
In a certain way, a lap steel is much more restricted than a standard (Spanish) guitar, as you’re always tied closely to your chosen tuning, with the bar giving you only a little room for breaking out of the key you’re in. If you’re in an open major-tuning, for example, achieving minor chords requires you to apply string muting, if you want to go somewhere else than the parallel minor tonic chord (like: Em –> G).
On the other hand, the tone bar frees you from the constraints of the traditional western 12-semitone scale, making it possible to find notes outside our usual major/minor-tonalities. This is one of the reasons why acoustic lap steels are gaining a growing following among Blues-guitarists and World-musicians.
Playing in tune and hitting the correct pitch takes a lot of practice on a lap steel, though. I, for my part, am still on the way there…
😉
Due to their hollow neck Weissenborn-type guitars are a little more delicate when it comes to the rigours of string-pull. High-pitched open tunings should only be attempted with lighter gauge strings. It’s best to start your Weissenborn-journey with lower tunings, such as open D (D-A-D-f#-a-d), open C (C-G-C-e-g-c), open G (D-G-D-g-h-d) or DADGAD. Many lap steel buffs also use their own – often ”secret” – tunings to fit their own signature sound and style.
The Bediaz Black Gloss has a nice fresh and open tone with a charmingly raunchy mid-range. For a standard-depth acoustic Weissenborn-copy the sheer volume on offer is a positive surprise.
A lap steel’s sound is also defined by which tone bar is used, and the bar also has an influence on the guitar’s playability. I have taken my first steps using a classic bullet-shaped tone bar – the sound was good, but I found the bar hard to hold. I have since switched to a Shubb SP-1 bar, which I find much easier to hold and manoeuvre. Other players swear by much lighter ceramic tone bars, so check them out as well.
While I don’t kid myself into thinking I might become a great lap steel guitarist, I still find playing the Bediaz-Weissenborn very refreshing and fun.
The affordable Bediaz-guitar makes it easy to start your own path down a new road – it’s a pretty and well-sounding instrument. And once you progress you can always step up to an even better model.
****
Here are two tracks I recorded on the Bediaz:
The Bediaz Weissenborn-copy even made it onto a song demo already:
****
I’d like to thank Bediaz Music for their vital support in making this article happen!
Jos oma kitaransoitto tuntuu polkevan paikallaan, on usein hyvä idea laajentaa omaa horisonttia – joko kokeilemalla itselleen uutta genreä tai perehtymällä uuden kielisoittimen saloihin. Astumalla ulos tutuista kuvioista voi helposti löytää uusia lähestymistapoja ja tuoreita ideoita omaan soittoon.
Minua alkoi jonkin aikaa sitten kiinnostaa lap steel -kitaroiden soittaminen, ja jostain syystä niiden soundin kannalta etenkin Weissenborn-tyylisiä, akustisia lajin edustajia.
Noin sata vuotta sitten saksalaissyntyinen, kalifornialainen soitinrakentaja Herman Weissenborn keksi keinon, kuinka saadaan akustisesta Havaji-kitarasta enemmän volyymiä irti: Weissenborn jatkoi yksinkertaisesti soittimen kaikukoppaa otelaudan alla satulaan asti. Kun kerran lap steeleissä kaula makaa soittajan sylissä, voi käyttää sitä tällä tavalla hyväksi.
Weissenbornin soittimet jäivät silloin valitettavasti melko nopeasti resonaattori- (Dobro, jne.) ja sähkökitaroiden jalkoihin, mutta viime aikoina niiden omaperäinen soundi on saanut kokea jonkinsorttisen renessanssin, etenkin Ben Harperin ja Xavier Ruddin ansiosta.
Uuden suosion ansiosta saa nykyään myös edullisia Weissenborn-kopioita monelta pieneltä yritykseltä. Nykykäytännön mukaisesti nämä soittimet rakennetaan Kiinassa maahantuojien toiveiden mukaan, jotka sitten brändäävät kitarat omilla logoillaan.
On toki olemassa myös juuri Weissenborn-tyylisiin kitaroihin erikoistuneita kitararakentajia, joilta saa hyvin laadukkaita versioita aiheesta. Googlaamalla selviää (”Weissenborn guitar”).
Koska Weissenborn-tyylisille soittimille ei tietääkseni tällä hetkellä ole suomalaista maahantuojaa, löysin itselleni tätä juttua varten yhteistyökumppanin Saksasta: Bediaz Music on pieni, lap steel -kitaroihin erikoistunut liike, jolta saa vintage- ja boutique-kitaroiden lisäksi myös omia, Kiinassa valmistettuja Bediaz-soittimia.
Tämä kitara on kitaranmuotoinen Weissenborn-kopio, mutta on olemassa myös ns. Teardrop-malleja, jotka muistuttavat muodoltaan hyvin paljon irlantilaisia mandoliineja. Lisäksi on saatavilla myös erikoissyviä tai –leveitä vaihtoehtoja.
Niin kuin kaikissa tämän hintaluokan Weissenborn-soittimissa, myös tässä Bediaz-mallissa kitaran isokokoinen kaikukoppa on rakennettu täysin vanerista. Tässä tapauksessa käytetään kauttaaltaan mahonkia.
Ainoa puuosa, joka näissä soittimissa ei ole ontto, on kitaran viritinlapa, joka on liimattu ”kaulaan” kiinni suurin piirtein ensimmäisen ”nauhan” kohdalla.
Edullinen ei kuitenkaan tarkoita halpaa tai rumaa: Bediaz-kitara on suurilta osin erittäin siististi rakennettu ja viimeistelty soitin, jolla on kauniisti kiiltävää musta lakkaus, sekä tyylikkäät reunalistat vaahterasta.
Nauhamerkit näyttävät nekin olevan vaahterasta. Niiden joukosta löytyy pari hieman epäsiistiä tapausta, mutta siitä on lap steel kitaroissa ainoastaan lievää kosmeettista haittaa, eikä sellainen ole tässä hintaluokassa kovinkaan epätavallista.
Myös testisoittimen logo on jäänyt hieman epäsiistiksi, mutta se ei varmastikaan haittaa soittamista.
Bediazin korkea satula on aitoa naudanluuta.
Nykyaikaisten virittimien ansiosta kitaran virittäminen on helppoa.
Kaikuaukon rosettina toimivat yksinkertaisen tyylikkäät valkoiset renkaat.
Bediaz-kitaran sisäinenkin siisteys ja työnjälki ovat nekin hintaluokkaan nähden hyvällä tasolla.
Weissenborn-talla on tavallisen teräskielisen selvästi korkeampi sisar. Tässä Bediaz-soittimessa se on kahdesta päällekkäisestä palisanteripalasta veistetty malli.
****
Tällaiselta Weissenborn voi kuulosta parhaissa tapauksissa:
****
Lap steel -kitaran soittaminen avaa ovet ihan uuteen soittokokemukseen ja lähestymistapaan.
Tietyllä tavalla lap steel -maailma on tavallista kitaraa rajoitetumpi, koska ollaan koko ajan sidottuna soittimelle valittuun viritykseen, eikä steel-rauta anna kovinkaan helppoja keinoja rikkoa virityksen rajoja. Jos ollaan esimerkiksi avoimessa duurivirityksessaä, mollisoinnun aikaan saaminen toimii joko mykistämällä tai käyttämällä rinnakkaista duurisointua käyttämällä (esim. Em –> G).
Toisaalta tonebar-raudalla saa myös ihan uutta vapautta käyttää mikrotonaalisia askelmia tavallisten duuri- ja molliasteikoiden ulkopuolella. Juuri tämän ansiosta akustiset lap steel -kitarat ovat saavuttaneet uuden suosionsa Bluesissa ja maailmanmusiikin genressä.
Vaativinta lap steelin soittamisessa onkin juuri sen tasan oikean sävelkorkeuden löytäminen – puhtaan soiton saavuttamiseen menee rutkasti aikaa. Minäkin olen vasta matkalla sinne…
😉
Koska Weissenborn-tyylisillä soittimilla ei ole kiinteää kaulaa, ne eivät kestä korkeiden avoimien virityksien kieltenvetoa (ainakaan tavallisella kielisatsilla). Parhaiten sopivat aluksi varmasti sellaiset viritykset kuin avoin-D (D-A-D-f#-a-d), avoin-C (C-G-C-e-g-c), avoin-G (D-G-D-g-h-d) tai Dadgad. Oikeat lap steel -ketut käyttävät toki eri biiseihin erilaisia virityksiä, ja kirjoittavat usein biisejä myös ihan omien viritysten varassa.
Löydät lisätietoa soitintyypistä, sen historiasta ja eri virityksistä esimerkiksi TÄSTÄ tai googlaamalla.
Bediaz Black Gloss -kitaralla on hyvin raikas ääni pienellä keskialueen korostuksella. Matalakoppaiseksi akustiseksi tällä Weissenborn-kopiolla on yllättävän iso soundi.
Lap steel -kitaran lopulliseen sointiin vaikuttaa melko paljon myös millainen tonebar on käytössä. Ensikokeiluissa yritin soittaa perinteisellä putkilomaisella raudalla, mutta minulla oli vaikeuksia pitää sitä kädessä. Hankin sitten Shubbin SP-1 raudan, jolla soittamiseni onnistuu paljon paremmin, koska saan pidettyä sen tukevasti kädessä. Jotkut soittajat pitävät kuitenkin myös kevyemmistä keraamisista tonebareista.
Vaikka itsestäni ei ehkä koskaan tule loistavaa lap steel -kitaristia, on minun mielestä Weissenborn-kopion soittaminen kuitenkin erittäin hauska ja mieltä avartava kokemus. Edullisella Bediaz-kitaralla pääsee vaivattomasti kokeilemaan uutta soitintyyppiä – kitara on nätti ja se soi hyvin. Ja jos uusi soittoharrastus vie mennessään, voi aina myöhemmin investoida vielä parempaan malliin.
****
Äänitin kaksi soundiesimerkkiä pelkästään Bediaz-kitaralla:
Bediazin Weissenborn-kopio ehti myös jo mukaan yhteen biisidemoon:
****
Suuri kiitos Bediaz Musicille avustuksesta tämän jutun toteuttamisessa!
Mannedesign on italialaisen Manne Guitarsin edullisempi, Kauko-Idässä valmistettu kitaramerkki.
Mannedesignin valikoimaan kuuluu sähkösoittimien ohella myös pieni akustisten kitaroiden mallisto, josta valittiin tällä kertaa kaksi kitaraa testiin: Parlour-kokoinen Mannedesign PFM, sekä Roberto Dalla Vecchian nimikko-Dreadnought RDV.
****
Kauttaaltaan kokopuinen Mannedesign PFM (660 €) on suunniteltu Blues-, Folk- ja juurimusiikin ystäville, jotka hakevat soittimestaan juuri sitä autenttista 1930-luvun soundia.
Setrikannen mattaviimeistelty tumma sunburst-väritys antaa kitaralle hienosti lisää katu-uskottavuutta.
PFM-mallin mahonkikaula on veistetty yhdestä pitkästä palasta, johon on lisätty viritinlavan yläosa, sekä toinen pala kaulakorkoa varten. Kaulan ja rungon liitoskohta on perinteen mukaisesti 12. nauhan kohdalla.
Rungon sivut ja pohja on tehty kauniista mahongista.
Lavan etupuoli on päällystetty palisanterilla, johon on upotettu vaahterasta veistetty Mannedesign-logo.
Satula aitoa naudanluuta.
Ladukkaat vintage-tyyliset virittimet tulevat Gotohilta. Nykyaikaisena parannuksena niissä löytyy virittimien kireyttä säätävät ruuvit.
Mannedesignin palisanteriotelautaan on siististi asennettu 19 keskikokoista nauhaa.
PFM-mallin koppa on koristeltu upealla loimuvaahtera-reunalistoituksella. Rosetti taas on taidokkaasti kasattu aidoista helmiäispaloista.
Palisanteritallan alareuna on ikäänkuin viritinlavan yläreunan peilikuva – molemmissa on pyöreä lovi.
Kompensoitu tallaluu on – satulan lailla – tehty naudanluusta, mikä on edelleenkin yksi parhaista materiaaleista tähän tarkoitukseen.
****
Roberto Della Vecchia on italialainen Fingerstyle-mestari, jonka tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua!
Della Vecchian Mannedesign RDV -nimikkomalli (950 €) on erittäin tyylikäs, perinteisistä ainesosista tehty Dreadnought-teräskielinen. Kitaran kokopuiseen kanteen käytetään laadukasta AA-luokan sitkakuusta.
RDV:n mahonkikaula on veistetty yhdestä palasta, lukuunottamatta kaulakorkoa, joka on ekologisista syistä erillinen pala.
Rungon kokopuiset sivut ja pohja on veistetty kuvankauniista intialaisesta palisanterista.
Kitaran koppa on viimeistelty kiiltävällä lakalla, kun taas kaulassa on satiinipintainen viimeistely.
Reunalistoitetun lavan koristeeksi käytetään eebenpuuta, sekä helmiäisesta tehtyä upotusta.
Kullanvärisillä Gotoh-virittimillä on eebenpuuta matkivia muovinuppeja.
Eebenpuisen otelaudan reunalistoitus on vaahteraa. RDV:ssä on 20 keskikokoista nauhaa.
Rungon pohjaan on upotettu hieno mustavalkoinen keskilinjan koriste. Reunalistoitus on veistetty vaahterasta.
Kannessa käytetään vaahterareunalistan lisäksi vielä kaunista herringbone-koristereunaa.
Rosetin keskimmäiseen renkaaseen on käytetty aitoja helmiäispaloja.
RDV:n talla on samanmuotoinen kuin PFM-mallissa käytetty vastine, mutta tällä kertaa se on veistetty sysimustasta eebenpuusta.
****
Mannedesign PFM -mallilla on Parlour-kitaroille tyypillinen keskipitkä mensuuri (63 cm), jonka ansiosta kitaran 012-satsin kieliä pystyy venyttämään vielä suhteellisen helposti. Mielipiteitä usein jakaavan, perinteisen V-tyylisen kaulaprofiilin sijaan PFM on varustettu yleispätevällä – ja hyvin mukavalla – D-profiililla. Kaulan leveys on satulan kohdalla 4,4 cm, ja E-kielten välinen etäisyys tallassa 5,4 cm – tämän kitaran kanssa tulee siis hyvin helposti toimeen. Testikitaran tatsia oli säädetty erittäin mukavaksi (E: 1,9 mm/e: 1,5 mm).
Mannedesign PFM on tyypillinen Parlour-kitara sanan parhaassa merkityksessä. Kitaran soinnissa on hyvin kuiva ja yskivä atakki, sekä keskialuevoittoinen, hieman honottava yleissoundi. Sormisoittoa harrastavat Folk-kitaristit tykkävät varmasti PFM-mallin kevyestä bassorekisteristä, koska sen ansiosta soiton erottelevuus säilyy kaikissa tilanteissa. Plektrasoitossa taas tämän Mannedesignin jäntevä sointi lyö itsensä hyvin läpi, ja sen soundi sopii erinomaisesti Ragtime-musiikkiin tai varhaiseen Blues-meininkiin. Äänityskäytössäkin PFM voi olla loistava työkalu, jolla saadaan komppikitarat istutettua ilmaavammin miksaukseen.
Mannedesign RDV -kitaralla on luonnollisesti Dreadnoughtin perinteinen pitkä mensuuri (65 cm). Roberto Della Vecchian erikoistoive oli sormityylille mukavampi, väljempi E-kielten välinen etäisyys (5,9 cm) kuin monissa muissa tämän lajin kitaroissa. Näin oikealle kädelle on tuntuvasti enemmän tilaa toteuttaa myös hieman hankalampia sovituksia. Kaulaprofiili on ainakin minun käteeni mukavasti sopiva ovaali C. Myös Della Vecchia -malli saapui testiin loistavassa trimmissä (E: 2,0 mm/e: 1,5).
Palisanterikoppainen Dread’ kuusikannella on yleensä melkoinen voimanpesä, niin kuin esimerkiksi Mannedesignin RDV. Täällä tarjotaan hyvin muhkeata bassorekisteriä, lämmintä keskialuetta sekä hyvin tuoretta diskantin loistoa. RDV on loistava esimerkki laadukkaasta Dreadnought-soundista, ja se tarjoaa sekä paljon volyymiä että tarkkaa ja hyvin eloisaa dynamiikan toistoa.
Mannedesign-soittimilla on Suomessa vielä melko matala profiili. Tämän testin perusteella voin kuitenkin vain suositella lämpimästi lähempää tutustumista brändin akustisiin kitaroihin.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 