Kielten vaihtaminen teräskielisessä kitarassa

String change steel string – start

Kielten vaihtamiseen tarvitaan teräskielisessä kitarassa kielisatsin lisäksi terävän leikkurin, sekä viritysmittarin. Halpa muovikampi nopeuttaa virittimien kääntämistä.

Metalliviivoittimella taas mitataan ennen kuin aloitetaan kielten korkeus 12:n nauhan kohdalla. Mittaamisen ansiosta kaularaudan säätäminen helpottuu huomattavasti, jos uusi kielisatsi on ohuempi tai paksumpi kuin vanha. Parasta olisi kuitenkin aina vaihtaa samanpaksuiset kielet päälle – näin soittotuntuma pysyy muuttamattomana, eikä kaularautaa tarvitse silloin tavallisesti säätää.

String change steel string – loosening string

Mielestäni on helpointa ottaa ensin kaikki kielet pois.

Jotkut väittävät, että akustisissa kitaroissa kaikkien kielten yhtäaikainen poistaminen olisi jotenkin soittimelle vahingollista, mutta itse olen aina (vuodesta 1977 lähtien) vaihtanut kielet näin, enkä ole tähän mennessä vielä rikkonut yhtäkään kitaraa. Myös Martin Guitarsin omassa videossa poistetaan heti koko kielisatsi.

String change steel string – cutting old string

Kun kielet ovat täysin löysiä, leikkaan ne keskeltä poikki.

Tämä ei ole välttämättömyys, mutta minusta lyhyet pätkät ovat helpompia käsitellä kuin täyspitkät kitaran kielet.

String change steel string – winder pin puller

Teräskielisissä kitaroissa kielet on kiinnitetty tallaan ns. tallanastoilla (engl. bridge pin), jotka voivat olla muovista, luusta, puusta tai metallista.

Tallanastojen nostamiseen on lähes kaikissa viritinvivuissa pieni syvennys. Tavallisesti tallanasta ja kielen ball-end-rengas ovat näin jumissa, että vipua ei kannata käyttää nastan nostamiseksi, ainakaan heti.

String change steel string – push end in

Useimmissa tapauksissa kielen saa pois käsipelillä:

Työnnä ensin kielen hieman tallan läpi runkoon.

String change steel string – pull pin out 1

Tämä vapauttaa yleensä tallanastan ball-end-renkaan lukituksesta, ja nastan voi nostaa helposti ulos.

String change steel string – pull pin out 2

Jos tallanastaa ei saa – yrityksistä huolimatta – pois käsipelillä, suosittelisin talouspaperin (tai ohuen kangaspalan) käyttämistä tallan ja tallanastan suojaksi.

tak-n20-bridge

Joissakin kitaroissa – etenkin tietyissä Ovation- ja Takamine-malleissa – löytyy myös nastattomia tallaratkaisuja. Näissä talloissa kielet pujotetaan yksinkertaisesti tallan takaosan läpi.

String change steel string – take string off machine head

Tämän jälkeen poistetaan vanhat kielet myös virittimien tapeista.

Kun kaikki vanhat kielet on poistettu, voi tarvittaessa öljytä otelaudan ja tallan sopivalla otelautaöljyllä.

String change steel string – put pin in

Uudet kielet kiinnitetään aina ensin soittimen tallaan, laittamalla ball-endin ja tallanastan paikoilleen.

String change steel string – pull on string

Seuraavaksi kieli vedetään kevyesti ulospäin, samalla kun pidetään tallanastaa paikalla. Näin kiilataan se tallanasta ball-endin avulla kiinni tallaan.

String change steel string – stringing 1

Lavalla kieli työnnetään virittimen läpi…

String change steel string – stringing 2

…vedetään viritintapin ympäri…

String change steel string – stringing 3

…ja lukitaan paikoilleen vetämällä sitä rungosta poispäin.

String change steel string – stringing 4

Yksi käsi painaa kielen alas, kun toinen kiertää sen kireäksi. Kielen pitää kiertää tapin ympäri ylhäältä yhä alemmas.

String change steel string – keep pin in place

Kun viritin alkaa kiristää kieltä yhä enemmän, otan toisen käteni pois lavalta, jotta voin tarvittaessa estää tallanastan nousemista ulos tallasta.

String change steel string – cut off end

Suosittelen ylijäävän palan poistamista – kun kieli on viritetty – katkaisemalla sen läheltä viritintappia. Sen jälkeen taivutan varovaisesti kielityngän hieman kohti lapaa. Ole varovainen, katkaistu kieli on hyvin terävä!

Laitan uudet kielet kitaralle tavallisesti pareittain – ensin E-e, sitten A-h ja viimeiseksi D-g.

String change steel string – strings on machine heads

Onnistunut lopputulos näyttää tällaiselta.

String change steel string – pin height

Tallanastat istuvat tasaisesti tallassa.

String change steel string – string stretching

Kielet pitävät vireen nopeammin, jos niitä venytetään ensimmäisten viritysten yhteydessä: ensin viritetään, sitten venytetään… neljän-viiden kerran jälkeen virityksen pitäisi alkaa asettua.

Otekäsi pitää kielen alhaalla venymisen yhteydessä, jottei satulaan kohdistuisi liikkaa rasitusta.

****

Kun kitara on viritetty, voidaan tarkistaa vielä uusien kielten korkeus 12:n nauhan yllä.

Jos kielten korkeus on selvästi suurempi kuin ennen kielten vaihtamista, uusi kielisatsi oli luultavasti paksumpi kuin vanha. Silloin kannattaa kiristää kaularautaa (sopivalla avaimella) noin neljänneskierrosta (korkeintaan puolen kierroksen).

Jos kielten korkeus on selvästi pienempi kuin ennen kielten vaihtamista, uusi kielisatsi oli luultavasti ohuempi kuin vanha. Silloin kannattaa löysätä kaularautaa (sopivalla avaimella) noin neljänneskierrosta (korkeintaan puolen kierroksen).

Kaularaudan tarkoitus on säätää kaulan loivaa kaarevuutta (ns. neck relief). Vaikka kaulan reliefilla on suora vaikutus kielten korkeuteen, kaularauta ei ole varsinaisesti tarkoitettu säätämään kielten korkeutta. Kielten korkeuden oikeaoppinen muuttaminen on soitinrakentajan homma, ja sitä hoidetaan hiomalla (tai vaihtamalla) soittimen tallaluu.

Changing strings on a steel-string guitar

String change steel string – start

Here’s what you need:

In addition to a fresh set of strings, you should have a wire cutter and a tuner at the ready. An inexpensive string winder makes the process much faster.

A steel rule will come in handy, should you want to double-check your ”before” and ”after” setups. Measure your string height at the 12th fret (top of fret to bottom of string) before taking the old strings off. That way you will be able to use the steel rule to ascertain that your setup has stayed unchanged. Alternatively, you could also measure the neck relief at the seventh fret directly, by using a capo at the first fret, while pressing down the low E-string at the 14th fret.

Ideally, though, you should stick to the exact same string gauge (and even string brand) to avoid inadvertently changing the playability of your acoustic guitar.

String change steel string – loosening string

I find it most convenient to take off all strings at once.

There are some people who claim that taking all six strings off at the same time may cause damage to your instrument. Let me tell you, I have been changing strings on steel-string guitars since 1977, always removing the whole set at once, and have never had any problems at all. Even Martin Guitars suggest you do it this way in their own video, and they should know!

String change steel string – cutting old string

Once the strings are completely loose and flabby, I cut them in half.

This isn’t something you must do, but I find the shorter lengths easier to handle, than having to deal with the whole string.

String change steel string – winder pin puller

For the largest part, steel-string acoustics come with pin bridges. The bridge pins – made out of plastic, bone, wood or even metal – keep the ball-ends locked into place.

Most string winders sport a small cut-out for lifting the bridge pins. I’d suggest, though, that you first try extracting the pins by hand, because, very often, the ball-ends have jammed the pins in place fairly tightly. Trying to pull them out directly might damage your string winder or the bridge pins, or, even worse, the bridge itself.

String change steel string – push end in

Most of the time you will be able to extract the bridge pins by hand:

Start by pushing the ball-end down (into the body) by a centimetre, or so.

String change steel string – pull pin out 1

Usually, this is all that’s needed to unjam the bridge pin.

String change steel string – pull pin out 2

If a pin really is stuck, and can’t be lifted out with your fingers, I’d strongly suggest using a piece of tissue paper (or a piece of cloth) as a cushion to protect the pin and the bridge’s surface.

tak-n20-bridge

Some acoustic guitars come equipped with a pinless bridge – most notable Ovation and some Takamines. With these bridges, all you have to do is pull the ball-ends out of the back of the bridge.

String change steel string – take string off machine head

At the headstock end you have to untie the strings and take them off the tuner posts.

If your guitar’s fretboard and/or bridge feel (or look) a little dry, now would be the perfect time for applying a little fretboard oil.

String change steel string – put pin in

You start putting on a new string by feeding the ball-end into the appropriate bridge hole, while inserting the bridge pin.

String change steel string – pull on string

By pulling the string up a little, while holding the pin down, you will conveniently get the ball-end to jam the bridge pin in place.

String change steel string – stringing 1

Next you feed the string through the tuner’s post…

String change steel string – stringing 2

…pull the string away from the body, and around the post…

String change steel string – stringing 3

…and, finally, lock the string end in place.

String change steel string – stringing 4

Keep the string pressed downwards, while you’re turning the crank. Each new winding should pass under the one before it.

String change steel string – keep pin in place

When the string starts getting taut, I move my hand from the headstock to the bridge, to make sure the bridge pin stays firmly in place.

String change steel string – cut off end

I’d recommend cutting off the surplus string in close proximity to the tuning post. Then I bend the stub down towards the headstock face. Be careful, a cut-off string is very sharp!

I put on the fresh strings in pairs, working my way away from the nut – first the two e-strings, then the pair of A and b, and lastly the D- and g-strings.

String change steel string – strings on machine heads

This is what the result should look like at the headstock end.

String change steel string – pin height

The bridge pins should sit at a uniform height above the surface of the bridge.

String change steel string – string stretching

Getting new strings to stay in tune is a much faster process, if you stretch each string carefully. It works like this: First you tune to pitch, then you stretch each string, and retune again. Once you’ve repeated this process four to five times, you should be ready to go.

Your fretting hand should hold down the string you’re stretching at the first or second fret to avoid damage to the top nut.

****

Once the guitar is in tune you could check the string action at the 12th fret and compare it with the values measured with the old string set.

If the action is noticeably higher, chances are you’ve put on a heavier gauge set of strings. You need to compensate for the stronger string pull by tightening the truss rod (with the correct tool) by a quarter of a turn (or half a turn, at the most).

If the action is noticeably lower, chances are you’ve put on a lighter gauge set of strings. You need to compensate for the weaker string pull by loosening the truss rod (with the correct tool) by a quarter of a turn (or half a turn, at the most).

The truss rod is meant solely for neck relief adjustment. Even though adjusting the neck relief does have an impact on the action, string height adjustment isn’t really what the truss rod is meant for. Adjusting the action on a steel-string acoustic is usually a job for a luthier, and is achieved by changing the height of the bridge saddle.

The Fender Telecaster – tone at the expense of intonation?

Why do we need intonation adjustment?

On string instruments, the fret spacing along the fretboard is calculated according to a mathematical formula. This formula is theoretical, though, and doesn’t take into account variables, such as string tension (tuning), string thickness (gauge) and string height (action). These variables make the actual pitch of a string, which is pressed down against a fret, deviate from the theoretically correct pitch. To compensate for this pitch offset, you need some sort of intonation adjustment that sets the correct intonation (or octave compensation) for each string.

Martin_D-42K_2006_brdt_opt

On acoustic guitars correct intonation is achieved by an angled bridge saddle, often carefully shaped to fine-tune the compensation further.

Jazz guitar bridge

Early electric guitars were basically modified archtop acoustics, which carried on using traditional rosewood (or ebony) archtop bridges with carved ”steps” presetting the intonation. Overall intonation adjustment was carried out by moving the whole bridge carefully closer to (or further away from) the neck.

****

Fender 52 Reissue

The advent of the – much clearer-sounding – solidbody electric guitar necessitated a more precise approach to the problem of intonation adjustment.

52 Tele Bridge

Leo Fender’s novel Esquire/Broadcaster/Telecaster-bridge featured a mounting plate for the bridge pickup, as well as individual action adjustment for each string, and octave compensation in string pairs.

Fender_Custom_Shop_52_Telecaster_Nocaster_Blonde_R10539_1

Fender’s Telecaster bridge assembly plays a huge part in this model’s distinctive, twangy tone, laying the foundation for the model’s classic status.

close-up Fender bridge

brucke-und-ta

Over the course of the 1950s and 60s, Fender experimented with different saddles – smooth brass, smooth steel, threaded steel, and steel saddles with a single notch per string – but the basic, three-saddle formula stayed firmly in place. You got fantastic tone, but not perfectly spot-on intonation.

****

70s Fender six-saddle

Twenty years after the original launch of Fender’s first solidbody electric, things had evolved.

In 1952 the original three-saddle bridge was less of a compromise, because the regular string sets of that time (012s or 013s) had a wound g-string. With a wound g-string the biggest step in intonation adjustment was between the b- and the g-string, and, as they were catered for by different saddles, a good, working compromise could be found.

By the late Sixties, ”slinky” string sets with plain g-strings had become the norm. This shifted the intonation step between the highest wound string and the lowest plain string onto a single, rigid bridge saddle (for the D- and g-string).

Fender retained the traditional three-saddle bridge on its standard Telecaster, but introduced six-saddle bridges on many of its new models in the Seventies. Pictured above is the six-saddle bridge from a (second version) Custom Telecaster (introduced in 1972).

Although this bridge finally offered perfect intonation, some players criticised this type of bridge for ”sounding” thinner (or brighter) than the original version. This might also have been due to changes in the precise specifications of the bridge pickup at that time, though.

Hipshot 6-saddle

Modern Fender 6-saddle

More recent six-saddle designs by makers like Hipshot, Gotoh or Fender are based on a thicker bridge plate. These are perfectly serviceable, modern designs, which offer precise intonation. Many Tele-anoraks still steer clear of these bridge types, however, because the more rigid bridge plate tends to tame the bridge pickup’s twang noticeably.

****

Another approach to better intonation on a Telecaster is to keep the twang-enhancing three-saddle ashtray bridge in place, but modify the saddles.

Joe Barden angled

Pickup specialist Joe Barden came up with angled brass saddles in his design for the late Tele-master Danny Gatton.

Wilkinson

Graph Tech

Wilkinson’s and Graph Tech’s designs have two different, preset jump-off points per saddle – one for each string.

These three approaches (Barden, Wilkinson, and Graph Tech) work very well in providing good intonation, while keeping the Telecaster-tone intact, as long as you use string sets with a plain g-string.

pivoting brass saddles

Mastery stainless steel

If you want to retain your three-saddle twang, but want to have more freedom in choosing your string gauges, the best way to go are saddles with an angle adjustment. Good examples are Wilkinson’s replacement brass saddles (above), or this stainless steel Tele-bridge by Mastery.

****

p1_u2nu2p1fg_so

How come that the vintage-type Fender Telecaster, with all its intonation flaws, is still in production and still very successful? The answer is that people have always been creative in working out solutions to design shortcomings.

In the Telecaster’s case this means finding a way to ”sweeten” the guitar’s slightly flawed intonation.

Here are three (of a myriad of) possible approaches:

1.) The fifty percent approach

After you’ve put on a set of new strings, use your digital tuner to set the (12th fret) intonation correctly for both E-strings, as well as the g-string (I call them the most critical strings). Then tune your guitar by tuning the open E-strings and the g-string to pitch. The remaining three strings (A, D, and b) are then tuned, so that the pitch at the seventh fret is correct (giving you E, a, and f#).

The A-, D-, and b-strings will be a little off in their intonation going up (or down) from the seventh fret, but overall the pitch will be much sweeter, than if you had tuned these strings to their correct open string pitches. You can then fine-adjust your sweetening by ear, using first position chords as a reference.

2.) Tuner sweetening

After you’ve put on a set of new strings, use your digital tuner to set the (12th fret) intonation, so that each string pair is slightly off in an approximately even way. With the E- and A-pair this would mean that the E-string’s intonation comes out slightly sharp, while the A-string’s intonation is a tiny bit flat. The next pair would see the D-string a bit flat, while the (plain) g-string is a tad sharp. The last pair would have the b-string a bit sharpish, with the e-string a little flat. Then tune the guitar by tuning all strings, so the pitch is correct at the seventh fret.

Now all strings will be a little off in their intonation going up (or down) from the seventh fret, but overall the pitch will be much sweeter, than if you had tuned them to their correct open string pitches. You can then fine-adjust your sweetening by ear, using first position chords as a reference.

3.) Sweetening to the A

After you’ve put on a set of new strings, use your digital tuner to set the (12th fret) intonation, so that each string pair is slightly off in an approximately even way. With the E- and A-pair this would mean that the E-string’s intonation comes out slightly sharp, while the A-string’s intonation is a tiny bit flat. The next pair would see the D-string a bit flat, while the (plain) g-string is a tad sharp. The last pair would have the b-string a bit sharpish, with the e-string a little flat. Then tune your guitar by first tuning the open A-string to pitch. Next, tune all the other strings by ear, using the A-string as your reference:

• E-string at the fifth fret against open A

• D-string at the seventh fret against open A (or A-string 12th fret harmonic)

• g-string at the second fret against open A (or A-string 12th fret harmonic)

• b-string at the tenth fret against open A (or A-string 12th fret harmonic)

• e-string at the fifth fret against open A (or A-string 12th fret harmonic)

You can then fine-adjust your sweetening by ear, using first position chords as a reference.

****

Remember, none of the above tuning tips is set in granite. Tuning and intonating a three-saddle Telecaster is a dark art, and most players have developed their own way of sweetening their guitar’s intonation. Let your ears be your guide!

Fender-American-Special-Telecaster-Olympic-White-Maple004

Review: Boss OD-1X + DS-1X

od-1x + DS-1x

Boss unveiled two Special Edition pedals at NAMM 2014. These new stompboxes are updates on two classic Boss-models, and are called the OD-1X Overdrive and the DS-1X Distortion. These deluxe versions promise more gain, a tighter attack, and an even more versatile EQ-section.

****

od-1x_back_angle_gal

What is the difference between a fuzz, an overdrive and a distortion?

The fuzz pedal is the granddaddy of everything ”brang”, and it works in a rather neanderthal way, by means of brutal transistor overload. The resulting tone of transistors clipping sounds quite edgy and fuzzy (hence the name), and tends to work much better on solos and riffs, than it does on chords. A good early example would be the memorable riff on the Rolling Stones’ hit ”Satisfaction”.

The terms ”overdrive” and ”distortion” describe effects that try to mimick the way tube amp distortion sounds. In the beginning both terms were used as general descriptions of valve distortion-type stompboxes, but thanks to Boss’ way of labelling their pedals, the use of the terms has now become standardised: An overdrive effect usually offers moderate gain and less compression, resulting in a more dynamic tone, while a distortion pedal will give you more gain, more bite and more squashy compression.

od-1x_top_gal

Early on, Boss also came up with the idea of giving specific colours to specific effect types – an overdrive pedal, for example, is always yellow.

The brand-new Boss OD-1X Overdrive (155 €) represents the next generation of overdrive stompboxes, with its much more versatile range of sounds. In addition to the Drive- and Level-controls, you will find a very powerful two-band EQ-section.

****

ds-1x_back_angle_gal

Both new Special Edition-pedals are based on Boss’ patented digital MDP-technology (Multi-Dimension Processing). MDP allows for the lightning-fast, multi-band processing of the guitar signal that is needed to keep the attack tight and chords free from sonic mud. There’s added clarity and note separation, even at the higher gain levels these new pedals provide.

ds-1x_top_gal

The tangerine-coloured Boss DS-1X Distortion (155 €) offers you four control knobs – Distortion, High, Low and Level. Its sound has been optimised to also work fabulously with seven- or eight-string guitars.

Both pedals can be run either using a 9 V block (an alkaline battery will give you about nine hours of continuous playing time) or a power supply (not included).

****

od-1x_angle_3_gal

You can get all the legendary Boss-overdrive sounds (think SD-1 and OD-3) from the OD-1X, too. The difference here is the much more versatile EQ-section, which gives you way more scope for fine-tuning your tone, and a bit more overdrive at the extreme end of the Drive-control. This leads to a very tasty and dynamic overdrive sound that is more open than what your traditional, mid-range focussed overdrive pedal has to offer.

Here’s anice example of the OD-1X’s lush bass register (Vox Mark III, Drive 9 o’clock, High 10 o’clock, Low 2 o’clock):

A bridge humbucker will surely benefit from a sprinkle of added top end (Hamer USA Studio Custom, Drive 9 o’clock, High 11 o’clock, Low 12 o’clock):

Turn up Drive to full, and even a small Marshall-combo’s clean channel will sound like a stack. I used the Vox-guitar for this:

And here’s the Hamer with a similar setting:

****

ds-1x_angle_3_gal

Boss’ new DS-1X broadens the sound palette of a traditional DS-1 in a very appealing way. There’s oozes of the type of tasty, chewey compression heard on so many great tracks. The DS-1X adds a much deeper low end, better note separation, a tighter attack and a more versatile two-band EQ to proceedings.

It’s clear right from the start that the DS-1X offers much more gain than its overdrive-sibling (Vox Mark III, Dist 9 o’clock):

Using humbuckers you will clearly notice the nice and creamy compression setting in (Hamer, Dist 9 o’clock):

Even though the pedal’s Distortion-control is on full in this clip, almost all of the hiss you can hear comes from the amp’s clean channel, not the DS-1X (Vox Mark III):

The DS-1X’s deep, but tight bass register is just the ticket for playing low Metal-riffs (Hamer, Dist full):

****

od-1x_ds-1x_boxes_gal

It’s a known fact that a guitarist can never own too many overdrive and distortion pedals! But thanks to these new Boss Special Edition-pedals you might be able to cut down the number of pedals on your pedalboard, after all, because the OD-1X and DS-1X cover such a large amount of musical ground. Regardless of whether you’re after a mild Blues-overdrive or insanely distorted, ultra-low Thrash-riffs, these two pedals will do it all in style.

****

Boss OD-1X + DS-1X – Special Edition -säröpedaalit

OD-1X: 155 €

DS-1X: 155 €

Finnish distributor: Roland

****

Pros (both pedals):

+ sound

+ larger gain reserves

+ two-band EQ

+ very precise attack

+ low levels of hiss

Testipenkissä: Boss OD-1X + DS-1X

od-1x + DS-1x

Bossin kuumimmat uutuudet NAMM 2014 -messuilta ovat kaksi erikoispainosta firman suosituimmista säröpedaaleista. Uusien mallien nimet ovat OD-1X Overdrive ja DS-1X Distortion, ja ne lupaavat entistä enemmän gainea, tiukempaa atakkia, sekä huomattavasti monipuolisempaa EQ-osastoa.

****

od-1x_back_angle_gal

Vaikka kaunis Suomen kieli tuntee laajan sanavalikoiman kuvaamaan eri luonnonilmiöitä, kuten metsiä tai niittyjä, käytetään audiosignaalin yliohjaamisesta johtuvista muutoksista ainoastaan yhtä sanaa – särö – kun taas englanninkielisissä maissa puhutaan overdrivesta, distortionista ja fuzzista.

Fuzz-särö on näistä kolmesta tyypeistä se vanhin, ja tietyllä tavalla myös rankin vaihtoehto. Perinteistä fuzz-säröä saadaan aikaiseksi ajamalla signaalia rankkaan transistoriklippaamiseen. Lopputulos on melko aggressiivinen ja raastava, ja se toimii usein parhaiten riffeissä ja soololinjoissa (hyvä esimerkki tästä on Rolling Stones -yhtiön biisi ”Satisfaction”).

Overdrive- ja distortion-säröjen tarkoitus taas on tuottaa putkivahvistimia muistuttavia särösoundeja. Alun perin molempia sanoja käytettiin särön yleistermeinä, mutta juuri Boss-pedaalissa käytetyn systeemin ansiosta overdrive- ja distortion-sanojen käyttö on nykyään standardisoitu: Overdrive-särö on miedompi ja huomattavasti dynaamisempi kuin selkeästi enemmän kompressiota tarjoava, purevampi distortion-särö.

od-1x_top_gal

Boss keksi aikoinaan myös sen, että eri efektityypejä voisi erottaa toisistaan kätevästi värijärjestelmällä – overdrive-säröpedaalit ovat esimerkiksi aina keltaisia.

Upouusi Boss OD-1X Overdrive (155 €) on uuden sukupolven säröpedaali, joka tarjoaa huomattavasti monipuolisempaa soundia kuin sen esi-isät. Drive- ja Level-säätimien lisäksi on tarjolla erittäin tehokas kaksikaistainen ekvalisointi.

****

ds-1x_back_angle_gal

Uudistuksien perusteena on molemmissa Special Edition -pedaaleissa ollut Bossin patentoima digitaaliteknologia nimeltään MDP (Multi-Dimension Processing). Vasta MDP-teknologia mahdollistaa kitarasignaalin huippunopeata, monikaistaista prosessointia, jonka ansiosta jokaisen nuotin atakki säilyy ehjänä ja soinnut eivät puuroudu. Samalla on saatu pedaalien kohina vähennettyä rutkasti myös gain-säätimien ääripäässä.

ds-1x_top_gal

Tummanoranssi Boss DS-1X Distortion -pedaali (155 €) tarjoaa neljä säädintä – Distortion, High, Low ja Level – ja sen soundi on optimoitu toimimaan myös nykyaikaisilla seitsen- tai kahdeksankielisillä sähkökitaroilla.

Molemmat pedaalit toimivat tutulla tavalla joko yhdeksän voltin paristolla (alkaaliparisto antaa noin yhdeksän tuntia soittoaikaa) tai virtalähteellä (ei kuulu hintaan).

****

od-1x_angle_3_gal

SD-1:stä ja OD-3:stä tuttu, legendaarinen Boss Overdrive -soundi on vahvasti esillä myös uudessa OD-1X-pedaalissa, mutta uusi erikoispainos tarjoaa huomattavasti enemmän säätövaraa EQ-osastossaan, sekä hieman enemmän gainea. Lopputuloksena syntyy erittäin maukas ja dynaaminen särösoundi, joka on selvästi laajempi kuin mikä sen keskiäänivoittoisemmat edeltäjänsä pystyvät tarjoamaan.

OD-1X:n erittäin lämmin bassorekisteri soi mielestäni kauniisti tässä klipissä (Vox Mark III, Drive klo 9, High klo 10, Low klo 2):

Tallahumbuckeriin saa lisättyä myös annoksen purevuutta (Hamer USA Studio Custom, Drive klo 9, High klo 11, Low klo 12):

Drive täysille, ja jopa pienen Marshallin puhdas kanava soi stäkin lailla. Tässä on Vox-kitaralla soitettu pätkä:

Ja tässä käytetään kahdella humbuckerilla varustettua Hameria (Drive täysillä):

****

ds-1x_angle_3_gal

Boss DS-1X laajentaa perinteisen DS-1-pedaalin soundivarastoa erittäin mehevällä tavalla. Uutuuspedaali kompressoi tutulla, maiskuttavalla tavalla ja sen perussoundikin on meille kaikille tuttu tuhansista biiseistä. On kuitenkin helppo havaita DS-1X:n syvempi bassokaista, parannettua erottelevuutta, selkeämpää atakkia ja monipuolisempaa EQ:ta.

Jo Distortion-säätimen alkumetreissä on hyvin selvää, että DS-1X-pedaali tarjoaa enemmän säröä kuin sen Overdrive-veli (Vox Mark III, Dist klo 9):

Humbuckereilla soitettuna astuu jo tässä vaiheessa kuvaan uutuuspedaalin kermainen kompressointi (Hamer, Dist klo 9):

Vaikka Distortion-säädin on avattu tässä klipissä täysille, kohisee tässä klipissä pienen kombon puhdas kanava enemmän kuin Boss-uutuus (Vox Mark III):

Ja Metal-kitaristit iloitsevat varmasti myös DS-1X:n isosta, mutta tiukasta bassorekisteristä (Hamer, Dist täysillä):

****

od-1x_ds-1x_boxes_gal

Kitaristeilla ei voi koskaan olla liian monta kitaraa tai liian monta säröpedaalia – se on yksinkertaisesti niin! Boss Special Edition -pedaalien ansiosta voisi kuitenkin vapautua hieman tilaa soittajien pedaalilaudoissa, koska OD-1X:llä ja DS-1X:llä saa katettua näin laajan spektrin erilaisia särösoundeja. Riippumatta siitä, etsitäänkö perinne-Bluesille sopivaa kevytsäröä tai jotain paljon rankempaa matalaa Thrash-riffailua varten, olen melko varma, että tällä kaksikolla homma hoituu laadukkaasti.

****

Boss OD-1X + DS-1X – Special Edition -säröpedaalit

OD-1X: 155 €

DS-1X: 155 €

Lisätiedot: Roland

****

Plussat (molemmat pedaalit):

+ soundi

+ enemmän gainea

+ kaksikaistainen EQ

+ erittäin tarkka atakki

+ alhainen kohinataso

Mikä ihmeen ”vintage”?

No1 Guitar Center Vintage

Kitara- ja bassopiireissä käytetään usein sanaa ”vintage”: vintage-sitä, vintage-tätä, vintage-tyylinen, vintage-mainen…

Mitä ”vintage” oikeistaan tarkoittaa? Miten ns. vintage-ilmiö syntyi?

****

Vintage Gibsons

Mikä ihmeen vintage?

Webster’s-sanakirjan mukaan vintage tarkoittaa vuosikertaa, ja alun perin sana käytettiin ainoastaan viiniharrastajien piireissä. 1960-luvulla termi siirtyi myös vanhoille autoille, etenkin surffarien ja hotrod-fanien keskuudessa.

Nykyään vintage-sanaa käytetään yleisesti sellaiselle vanhoille esineelle, jolla on nostalginen arvo, ja joka tuo mieleen niitä (menneitä) ”hyviä vanhoja aikoja”. Usein tällaisilla tavaroilla on myös keräilyarvo.

…ja juuri tässä viimeisessä tarkoituksessa vintage-termiä käytetään myös kitaristien välillä.

****

Vintage Gibson 2011

Ilmiön synty

Vintage-himo ja -tietoisuus syntyivät ilmiöinä 1970-luvulla ensi alkuun sähkökitarapuolella, mutta se laajensi nopeasti myös akustisille kitaroille (ja muille kielisoittimille).

Vielä seiskytluvun alkupuoleen saakka vanhat, käytetyt kitarat myytiin USA:ssa juuri sellaisina – vanhoina ja käytettyinä kitaroina – mutta tämän jälkeen samoista soittimista tuli arvoesineitä. Mistä se johtui?

Taustalla ovat kaksi päätekijää:

• Gibson Les Paul -villitys

• kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille

****

Les Paul

Gibson Les Paul -villitys

1950- ja 60-luvulle uskottiin vielä lujasti siihen, että uusi on aina parempi kuin vanha. Uskottiin kehitykseen ja parempaan tulevaisuuteen.

Tämän valossa ei ole mikään ihme, että alkuperäisessä Gibson Les Paul (Regular/Standard) -mallissa tehtiin muutoksia lähes joka vuosi sen lyhyessä elinkaareessa (1952-60).

Les Paul oli Gibson Guitarsin ensimmäinen lankkukitara, ja alussa haettiin vielä soittimen loppullista, definitiivistä kokonaisuutta. Tallaratkaisua muutettiin useamman kerran, ja yksikelainen P-90-mikrofoni sai lähteä firman uuden PAF-humbuckerin tieltä.

Vasta 1958 Les Paul -kitara oli saanut sen loppulliset (nykyään legendaariset) speksit, mutta ihme kyllä uudistettu liukuvärinen Sunburst-versio ei mennyt myyntiin läheskään niin hyvin kuin odotettiin. Gibsonin johtoportaassa tultiin siihen päätökseen, että syy tähän oli kitaran ”vanhanaikaisuus”. Alkuperäisen Les Paulin valmistus lopetettiin, ja sen tilalle tuli vuonna 1961 uusi Les Paul -malli, jonka tunnetaan nykyään nimellä Gibson SG.

Uusi SG-malli möi hyvin, ja Gibsonilla oltiin hyvin tyytyväisenä ratkaisuun. Kuuskytluvun toisen puoliskon Gibson Les Paul -villitys tuli firmalle kuin puun takaa.

Keef Les Paul

Villitys syntyi ensin Isossa Britanniassa, jossa 60-luvun alussa purettiin sodan jälkeistä tuontikieltoa, joka koski monia USA:n tuotteita – myös soittimia. Ilmiön ensiasteita havaittiin, kun Rolling Stones -yhtiön Keith Richards osti käytetyn Les Paul -mallin (vm. 1959), ja alkoi käyttää sitä näkyvästi (esimerkiksi Satisfaction-biisissä).

Clapton Bluesbreakers

Varsinainen lähtölaukaus villitykseen oli kuitenkin Eric Claptonin ilmiömäinen soitto John Mayall And The Bluesbreakers -albumissa (tunnetaan myös nimellä Beano-levy), joka sai Blues-faneja himoitsemaan sankarikitaristin kitaraa ja soundia. Les Paul Standard -kitarasta tuli erittäin haluttu ja arvostettu soitin.

Ikävä kyllä mallin valmistus oli jo vuosia sitten lopetettu, eikä uusia soittimia oli saatavilla, minkä seurauksena käytettyjen Les Paul -kitaroiden hinta alkoi nousta tuntuvasti. Kitaran suhteellinen harvinaisuus ja sen soundista syntynyt maine saivat vintage-ilmiön (sekä kitarakeräilyn) rattaat hitaasti käyntiin. Kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille laittoi tämän jälkeen kunnon vettä tähän myllyyn.

****

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kitaratehtaat myyntiin

Kuuskytluvun Beat Boomin ansiosta suurissa yhdysvaltalaisissa yrityksissä herättiin siihen, että soitinbisneksessä liikkuu paljon rahaa. Soitinvalmistajilla taas oli laajentamispaineita, koska useimmissa tapauksissa tilauksien määrä ylitti jo firmojen tuotantokapasiteetin, ja ulkopuolista investointia haettiin aktiivisesti.

Näistä yhtälöistä syntyi USA:ssa 1960-luvun loppupuoliskolla suuri aalto soitintehtaiden myyntejä, fuusioita ja – valitettavasti – myös konkursseja. Tunnetuimpia tapauksia ovat Fenderin myynti mediajätti CBS:lle (Columbia Broadcasting Systems), sekä Gibsonin emoyhtiön (Chicago Musical Instruments) fuusioituminen Ecuadorilaisen panimon (!) ECL:n kanssa uudeksi Norlin-yhtiöksi.

Aikomukset olivat näissä molemmissa tapauksissa pelkästään hyviä: haluttiin taata investointien kautta soitinvalmistajien mahdollisuuksia innovointiin, päivittää tehtaiden vanhenevaa laitekantaa, sekä suurentaa tuotantokapasiteettia laajentamalla tehtaita.

Aluksi näitä tavoitteita myös saavutettiin, mutta melko pian isojen yrityksien rakenteet ja paineet voittojen maksimointiin alkoivat murentaa soittimien laatua.

Tällaiset muutoksen huonompaan suuntaan olivat Fender Stratocasterin tapauksessa esimerkiksi kaulan kiinnitys kolmella ruuveilla, hyvin paksu polyesterilakka, huonoimmat mikrofonit, sekä valumetallista valmistettu uusi vibratalla.

Three-bolt

Gibson Les Paulissa listaan kuului esimerkiksi jyrkempi kaulakulma, loivempi lapakulma, ohut ja kapea kaulaprofiili, moniosainen mahonki- tai vaahterakaula (yksiosaisen mahonkikaulan sijaan), sekä kaksikerroksiset mahonkirungot.

pancake

Monet rivimuusikot eivät huomanneet näitä muutoksia tai eivät pitäneet niitä huonoina, mutta kasvava joukko kitarafaneja ja soitinmyyjiä alkoivat kritisoida näitä muutoksia jo 70-luvun alkupuolella. Näissä piirreissä syntyi sellainen tunne, että valmistajat eivät halua tai kykene rakentamaan yhtä hyviä soittimia kuin aiemmin (”They don’t make them like they used to.”). Kiinnostuksen keskipiste alkoi siirtyä uusimmista malleista vanhoihin 50- ja 60-luvun kitaroihin, ja nämä soittimet muuttoivat silloin melko ripeästi asemansa käytetyistä kitaroista vuosikertakitaroihin.

Vintage-ilmiö oli syntynyt ja siirtyi ajan kanssa keräilijöiden (ja kitaralegendojen) sisäpiireistä laajemman yleisön tietoisuuteen.

Monet isot kitaravalmistajat heräsivät sekä omien laatuongelmiinsa että vintage-ilmiöön vasta 1980-luvun alussa, ja silloin ilmiöstä syntyi taas uusi soitinlaji – uusintapainokset, tai englanniksi vintage reissues.

Fender Road Worn Strat

Käsintehty, tehdastekoinen…vai molempia?

Yamaha Pacifica 611H – body angle

Kitaristien keskuudessa käytetään keskusteluissa usein mustavalkoista ”tietoa” lyömäaseena, kun puhutaan jonkun soittimen tai soitinmerkin ”paremmuudesta”. Tällaiset – usein kuulopuheisiin perustuvat – ”totuudet” ovat helppo keino panna piste pitkälle väitelylle, koska ne kuulostavat niin järkeenkäyviltä.

Valitettavasti ns. ”oikeassa elämässä” asiat ovat harvoin mustavalkoisia, vaan totuus on lähes aina huomattavasti monimutkaisempi.

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on sanapari käsintehty/tehdastekoinen.

”Käsintehty” kuulostaa hyvin romanttiselta: sisäisen silmämme edessä näemme vanhan soitinrakennusmestarin, joka pikkupajassaan veistelee mestariteoksiaan suurella rakkaudella. ”Tehdastekoinen” taas tuo mieleen anonyymin, epäinhimillisen tuotantolinjan, jossa ihminen toimii enää vain robottien käynnistäjänä.

Valitettavasti molemmat mielikuvat ovat harhoja…

****

Tokai AJG-88 – bridge + tailpiece

Kun puhutaan kitaroista ja bassoista nämä kaksi väitettä ovat totta, vaikka se vaikuttaa ensisilmäykseltä mahdottommalta:

Väite 1: Jokainen soitin on käsintehty.

Väite 2: Yli 95% kaikista soittimista ovat tehdastekoisia.

Miten tämä on mahdollista? Voiko kitara olla samalla sekä käsintehty että tehtaassa valmistettu? Hä?

****

neck_fitting

Jokainen soitin on käsintehty

Mitä tarkoittaa ”käsintehty”?

Jos tarkoitetaan, että yksi ihminen on tehnyt soittimen alusta asti raakapuusta valmiin kitaran vain käsityökaluja käyttäen, kitara- ja bassosarakkeella löytyy nykyään vain muutama ”käsintehty” soitin, ja niillä on sen mukainen, todella iso hintalappu. Jos taas sanalla tarkoitetaan, että jokaisessa (monessa/useimissa) työvaiheessa tarvitaan ainakin jonkin verran ihmisen tarkkaa silmää, kokemusta ja kädentaitoa, niin silloin jokainen soitin on ”käsintehty”.

Totuus on nimittäin, että maailmassa ei ole olemassakaan yhtään sellaista konetta (tai tuotantolinjaa), johon syötetään yhdestä päästä erilaisia puulankkuja ja metalliosia sisään, ja joka toisesta päästä sitten sylkee soittovalmiitta soittimia ulos. Jos sellaisia koneita olisi olemassa, silloin myös täällä Suomessa saisi laadukkaita kotimaisia soittimia muutamalla sadalla eurolla. Soitinvalmistuksessa suurin kustannuserä on nimittäin yhä työntekijän palkka, mikä on se pääsyy, miksi Indonesiassa tai Kiinassa valmistettu kitara on suomalaista tai vaikkapa amerikkalaista kitaraa huomattavasti halvempi.

****

Gibson Memphis

Yli 95% kaikista soittimista ovat tehdastekoisia

Jos kitara tulee ns. sarjatuotannosta – siis: jos se on osa valmistajan mallistosta, jossa saman mallin soittimien on tarkoitus olla pääominaisuuksiltaan samanlaisia/verrattavia – se on ”tiukan tulkinnan” mukaan tehdastekoinen, riippumatta sarjan tuotantomäärästä.

Tehdasvalmistuksessa käytetään muotteja, sapluuneja, ohjaimia – nykyään isoissa tehtaissa myös jyrsintärobotteja – sekä standardisoituja työvaiheita ja menetelmiä, jotta saman mallin ominaisuuksissa olisi mahdollisimman vähän toleransseja (ns. heittoa) tasaisen laadun varmistamiseen. Useimmiten tehdasvalmistuksessa jokaisella työntekijällä on myös vain yksi (tai muutama) tietty työvaihe, josta hän on vastuussa. Sama työntekijä ei siis yleensä vie yhden soittimen koko tuotantokejua läpi raakapuusta valmiseen kitaraan, vaan työntekijä on erikoistunut esimerkiksi kaulan ja rungon yhteenliimaamiseen tai vaikkapa lähes valmiin soittimen kiillottamiseen. Juuri näin tehtiin jo esimerkiksi Gibsonin ja Fenderin kultakausilla 1950- ja ’60-luvuilla.

Kun katsoo tehdasvierailuissa kuvattuja videoita, näkee helposti, että jokaisessa kitaratehtaassa on automatisoituja (tai puoliautomatisoituja) työvaiheita. Automatisoinnin päätarkoitus on pitää tuotantoa mahdollisimman tasalaatuisena. Usein hoidetaan automatisoinnilla myös sellaisia työvaiheita, joissa aikaavievää (= kallista) käsityötä ei välttämättä tarvita.

Mielenkiintoista on, että eri firmoilla on automatisoinissa eri pääkohteita. Jossain hoidetaan esimerkiksi nauhaurien sahaus ja nauhojen asennus täysautomaattisesti, toisessa tehtaassa taas nauhoitus on aina ihmisen tekemä.

Menetelmiä on siis monenlaisia, mutta päätarkoitus on aina sama – valmistaa mahdollisimman tasalaatuisia soittimia tuotantoerissä, eikä yksittäiskappaleina.

Mutta menetelmästä riippumatta kaikissa tehtaissa löytyy myös monia työvaiheita, joissa ihmisen silmä, käsi ja taito ovat korvaamattomia. Siis: jokaisen ”tehdastekoisen” kitaran valmistuksessa on aina ollut mukana myös aimo annos käsityötä.

****

best_necks

Minusta on täysin turhaa väitellä kitaran tehdastekoisuudesta tai yrittää arvioida soittimen laatua sen käsityö-tehdasteko-suhteen perusteella, koska nämä käsitteet eivät ole absoluuttisia totuuksia. Ne eivät sano laadusta mitään konkreettista, käsinkosketeltavaa.

Jyrsintärobotteilla valmistettu, tehdastekoinen kitara, joka on saanut tärkeimmissä kohdissa viimeisen silauksen pätevältä ihmiskädeltä on taatusti parempi soitin kuin sellainen, jonka minä itse saisin aikaiseksi huonoilla käsityön taidoillani. Siinä eivät sitten auttaisi laadukkaat puut, eikä maailman parhaimmat mikrofonit: se olisi erittäin huono soitin, vaikka se olisikin täysin käsintehty, koska minulla ei ole riittäviä taitoja sellaiseen projektiin.

Minun mielestä kitaran ja basson laadun kannalta on paljon tärkeämpi arvioida sellaiset kohdat kuin:

• puutyön ja viimeistelyn laatu ja tarkkuus

• metalliosien laatu

• mikrofonien laatu

• elektroniikan laatu

• nauhatyö

• soitettavuus

• akustinen soundi (myös sähkösoittimissa!)

• sähkösoittimissa vahvistettu soundi

Kaikkien näiden kohtien ”arvosanat” punnitaan aina myös soittimen hintaa ja kohderyhmää silmällä pitäen. Ei ole järkevää valittaa esimerkiksi Metal-baritonikitaran kohdalla, että kitarasta ei lähde millään kunnon Country-soundi!

Näissä kohdissa ei ratkaise valmistusmenetelmä, eikä valmistusmaa, vaan lopputuloksena syntynyt laatu, josta on soittajalle käsinkosketeltavaa hyötyä.

PRS SE Angelus – cutaway

****

Jos oikeat faktat kiinnostavat enemmän kuin ”voodoo-tieto”, suosittelisin esimerkiksi seuraavia kirjoja (googlaamalla löytyy – valitettavasti odotetaan yhä varteenotettavaa suomalaista suurteosta aiheesta):

• The Fender Telecaster – A. R. Duchossoir (Hal Leonard Publishing)

• The Fender Stratocaster – A. R. Duchossoir (Hal Leonard Publishing)

• The Stratocaster Chronicles – Tom Wheeler (Hal Leonard Publ.)

• Fender Custom Shop Guitar Gallery – Richard Smith (Hal Leonard Publ.)

• Gibson Guitars/Ted McCarty’s Golden Era – Gil Hembree (Hal Leonard Publ.)

• Make Your Own Electric Guitar – Melvyn Hiscock (NBS Publ.)

• Squier Electrics – Tony Bacon (Backbeat Books/Hal Leonard)

• The Early Years of the Les Paul Legacy – Robb Lawrence (Hal Leonard)

• The Modern Era of the Les Paul Legacy – Robb Lawrence (Hal Leonard)

• Gibson Electrics/The Classic Years – A. R. Duchossoir (Hal Leonard)

Roland G-5 – body angle

What do the terms ”Gibson 50’s neck” and ”Gibson 60’s neck” mean?

When Gibson overhauled their very successful Les Paul Standard -guitar about ten years ago, it was decided to offer the model with two different neck profiles.

Most Gibson-fans agree that the best Les Paul necks were the ones on the original Sunbursts, produced from 1958 to 1960:

• In 1959 the neck profile was a well-rounded, but not too big D-shape

• In 1960 the profile was changed to a flatter and thinner shape, resulting in a C-profile

These two neck profiles are today represented in Gibson’s 50’s- and 60’s-necks. Their cross-sections look something like this:

****

As most things in life, Gibson’s neck profiles aren’t as simple a matter as the company’s terminology will have us believe:

• The ”50’s neck” should really be called a ”1959”-profile, because earlier in the Fifties Gibson-necks were much fatter.

• The ”60’s neck”, on the other hand, is really an ”early 60’s”-profile, as the company moved on to an even flatter – as well as narrower – profile in the latter part of the Sixties.

But still, Gibson’s current 50s/60s-terminology works well with most players when talking about neck shapes.

****

Gibson’s newest feature on some models is an asymmetrical neck profile, which has a fuller bass side and a thinner treble side.

Mitä tarkoittaa ”Gibson 50’s neck” ja ”Gibson 60’s neck”?

Kun Gibson uudisti noin kymmenen vuotta sitten Les Paul Standard -mallinsa, päätettiin tarjota kestosuosikki peräti kahdella eri kaulaprofiililla.

Enemmistö Gibson-faneista on yksimielinen siitä, että firman parhaan tuntuiset Les Paul -kaulat valmistettiin 1950- ja -60-luvun taitteessa:

• vuoden 1959:n kaulaprofiili oli täyteläinen, muttei liian paksu D-muoto

• vuonna 1960 kaulaprofiili muutettiin hieman ohuemmaksi ja tasaisemmaksi – syntyi C-muotoinen profiili

Juuri näitä kaksi Gibson-profiilia tarkoitetaan, silloin kun puhutaan 50’s- ja 60’s-neckistä, ja niiden poikkileikkaukset näyttävät suunnilleen tällaiselta:

****

Kuten monet asiat elämässä, myös nämä kaksi käsitettä yksinkertaistavat hieman monimutkaisemman aihepiirin:

• ”50’s neck” pitäisi kutsua ”1959”-profiiliksi, koska ennen sitä Gibson-kitaroissa kaulaprofiili oli huomattavasti paksumpi.

• ”60’s neck” taas pitäisi nimittää ”early 60’s”-profiiliksi, koska kuuskytluvun toisella puoliskolla kaulat muutettiin vielä ohuemmaksi ja samalla myös kapeammaksi.

Mutta näinkin asia tulee kuitenkin selväksi, ja nämä termit palvelevat valtaosaa kitaristeja mainiosti.

****

Uusin juttu joissakin Gibsoneissa on muuten epäsymmetrinen kaulaprofiili, joka on bassopuolella paksumpi kuin diskanttipuolella.

Guitar pickup types – the basics

Almost all pickups found on electric guitars are based on electromagnetic induction, which means creating an electrical current by using a changing magnetic field and a coil of copper wire.

In contrast to a dynamo or a power generator, both the magnet and the coil are stationary in a guitar pickup. Here the guitar string’s vibrations ”mix up” the magnetic field and cause a current to flow.

The resulting weak electrical signal passes through the guitar’s controls and  – via the lead – on to the guitar amplifier, where the signal is amplified, so it can drive a speaker.

While virtually all pickups follow the same basic principles they are generally divided up into four types according to their different build:

* singlecoil pickups

* P-90

* humbucking pickups

* active pickups

****

The singlecoil pickup

The singlecoil pickup is the oldest and most basic pickup type of all. The most common singlecoils are the ones used in Fender Telecaster and Stratocaster -guitars, where six slug magnets are stuck into two plates made from vulcanised fibre. The coil is then wound around the magnets.

These slim and tall pickups tend to have a bright, cutting sound.

Check out these examples:

Telecaster clean

Telecaster drive

****

The P-90

The P-90 is the oldest Gibson-pickup still in regular use. Even though the P-90 is also a singlecoil pickup, it is put into its own category due to its different build.

Here the coil is wound around a plastic coil former with two oblong magnets stuck on underneath. The coil is much flatter and wider than a Fender-style singlecoil.

A wider coil isn’t able to pick up high frequencies (treble) as well as a narrow one, which is why a P-90 generally has a more middly tone than a Fender-singlecoil:

LP Junior clean

LP Junior drive

The P-90 is build in two main versions. For installation on semi-solid guitars a bottom-plate with installation brackets is used in combination with the so-called dog ear -cover. On solidbody guitars the P-90 is mostly installed with two long screws through the top of the unit, and a smaller ”soap bar” cover is used.

****

The humbucker

Singlecoil pickups sound great, but they all have one problem in common – they pick up noise from transformers, fluorescent lights, computer monitors, DVD-players etc, because a copper coil always acts as an antenna.

In the mid-1950 engineers started to develop ideas for noise-free guitar pickups. These days the anoraks like to debate who came first – Ray Butts, who invented the Filtertron-pickup for Gretsch, or Gibson’s Seth Lover.

In any case, in the end Gibson’s unit became the de facto industry standard.

The Gibson-type has two coils arranged next to each other, with a single oblong magnet stuck underneath, between the coils and the pickup’s bottom plate. Because the coils are wound in opposite directions, but their magnetic polarity is different, the noise is cancelled out while the guitar string’s vibration is picked up.

The original pickups were built with metal covers, but in the mid-Sixties some Blues-players (for example Eric Clapton) discovered you could squeeze out a few more drops of treble once the cover is removed (don’t try this at home, you can easily ruin the pickup).

Thanks to its twin coils a humbucker generally sounds bigger and fatter than a singlecoil, which is great for achieving overdriven and distorted tones.

This is what a typical humbucker sounds like:

Hamer clean

Hamer drive

****

The active pickup

The main difference between an active pickup and the three other pickup types is that the active pickup is equipped with a built-in pre-amplifier. Most active pickups are humbucking and come either in the Gibson-humbucker size or shrunk to fit a Stratocaster-pickup’s dimensions.

Thanks to their preamps most active pickups have a healthy output signal with a very clean tone. Most active units’ guts are sealed with plastic resin inside their cover, making them practically immune to feedback (a loud, howling or whistling sound from the amp) even at very high volume levels. This is why active pickups are very popular in the Metal genre.

The only drawback is that your guitar won’t work without a 9 V -battery.

This is what an EMG 81 sounds like:

Schecter clean

Schecter drive

****

Why do most electric guitars have more than one pickup?

The position of a pickup on a guitar influences what the pickup ”hears”.

The closer the unit is moved towards the bridge, the brighter and sharper the sound gets. The closer you move to the end of the fretboard, the warmer and fuller the sound becomes.

If a guitar is equipped with with more than one pickup you can use a switch to quickly select the desired guitar sound – either by selecting a pickup on its own or by combining two (or even three) units.

Here I’m switching from the neck pickup to the bridge pickup and back again:

Neck-Bridge-Neck-Bridge

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑