Paul Kossoff was the guitar powerhouse behind Free’s earthy Blues Rock sound.
Now Gibson Custom are honouring the late guitarist with a limited replica of his famous guitar with the release of the Paul Kossoff 1959 Les Paul Standard.
The Paul Kossoff -model is available as an aged replica or in Gibson’s VOS-format.
Paul Kossoff oli kitaristina Free-yhtiön Blues Rock -soundin kulmakivi.
Gibson Custom on hiljattain esittänyt uuden Paul Kossoff 1959 Les Paul Standard -mallinsa, joka on firman kunniaosoitus nuorena kuolleelle brittikitaristille.
Paul Kossoff -mallin saa joko täydellisenä jäljitelmänä (relic) tai Gibsonin VOS-viimeistelyllä.
Lakland are offering their basses in two distinct lines: The US-series comprises of instruments made completely at Lakland’s own workshop, while the Skyline-series has the woodwork and finishing performed in Indonesia. The Skyline-basses are then shipped to Chicago, where they are equipped with the electronics and set up, using human craftsmanship alongside a German PLEK-machine.
Kitarablogi.com tested the passive Skyline 44-60 Custom (current price in Finland: 1.599 €), which is the company’s take on the venerable Fender Jazz.
The review sample is a beautiful instrument, very carefully crafted from quality woods, hardware and passive electronics.
These very nice, licensed versions of Hipshot’s Ultra-Lite tuners keep the headstock’s weight down.
Lakland-basses tend to feature quite low and slim frets, which probably add a percussive element to the attack of each note. Some players will be concerned about how well small frets hold up to modern roundwound strings, though.
Lakland’s own bridge is a fine and sturdy design offering both through-body stringing, as well as the traditional Fender-style of stringing through the raised lip of the bridge plate.
****
The lightweight Lakland Skyline 44-60 Custom plays like a dream, thanks to the expert set-up, the flatter-than-vintage fretboard radius (10″) and the slim neck profile. The action was effortless with no string buzz whatsoever.
The Skyline 44-60 is a prime example of a J-type bass’ versatility. This bass really covers all of the usual bases with plenty of panache. The singlecoil pickups sound great and don’t pick up excessive amounts of electromagnetic buzz. When used together they act as a humbucker, because the bridge pickup is reverse-wound/reverse-polarity in relation to the neck unit.
Here’s what the Lakland sounds like recorded through a SansAmp Bass Driver DI:
Lakland strike a home run with their Skyline 44-60 Custom. This bass proves that a joint venture, coupled with the appropriate amount of quality control, can really result in excellent musical instruments.
Lakland on kotimaassaan hyvin arvostettu bassovalmistaja Chicagosta. Firma perustettiin vuonna 1994, ja se sai nimensä perustajien sukunimistä – Dan LAKin ja Hugh McFarLAND.
Lakland on hyvin perinnetietoinen valmistaja: monet firman soittimista perustuvat Fender- ja Music Man -tyylisiin soittimiin. Jokaisesta Lakland-bassosta löytyy kuitenkin aimo annos omia detaljiratkaisuja, joiden ansiosta soittimia ei voi kutsua pelkiksi kopioiksi.
Lakland-soittimilla soittavat monet tunnetut basistit, kuten esimerkiksi Donald Duck Dunn (Stax, Blues Brothers), Benny Rietveld (Santana) tai Geezer Butler (Black Sabbath).
Mallisto koostuu kahdesta sarjasta: US-sarjan lisäksi on tarjolla laadukas, edullisempi Skyline-sarja. Skyline-bassojen puutyöt, nauhoitus sekä lakkaus hoidetaan Indonesiassa. Päämajassa Chicagossa asennetaan mikrofonit ja elektroniikka, minkä jälkeen jokaisen soittimen satula ja nauhat hiotaan täysautomaattisesti loistokuntoon saksalaisella PLEK-koneella.
Testisoitin on Skyline-sarjan passiivinen 44-60 Custom -basso (1.599 €), joka muistuttaa aika paljon Fender Jazz -mallia. Skyline 44-60:n perusmallissa on pyöreät otemerkit, kun taas Customin palisanteriotelaudassa komeilee valkoinen reunalistoitus ja neliskanttiset, helmiäismuoviset merkit.
Basso on rakennettu perinteisellä tavalla laadukkaista puista: kaula on vaahteraa, kun taas runko on veistetty kahdesta, huolellisesti toisiinsa sovitetuista suosaarnilankuista. Kevyessä bassossa on reilunkokoiset mukavuusviisteet, sekä rintakehälle/vatsalle rungon takapuolella…
…että käsivarrelle rungon etupuolella.
Lakland Skyline 44-60:n kaunis kolmivärinen sunburst-väritys korostaa rungon sulavuutta.
…mutta erittäin pieni koneisto, ja virittimissä käytetty alumiini, laskevat ratkaisevasti virittimien painoa.
Lakland poikkeaa muista bassovalmistajista siinä, että firma käyttää lähes kaikissa malleissaan yllättävän siroja ja matalia nauhoja. Niiden tuomia etuja ovat nopeampi soittotuntuma ja soundissa lisääntynyt perkussiivinen atakki, mutta pienien nauhojen haittapuolina mainitaan usein hieman kevyempi sustain-vaihe, sekä nauhojen lyhyempi käyttöikä roundwound-kielillä.
Kaulaliitos on nykyaikainen versio ruuvikaulasta, jossa jokaiselle ruuville on oma aluslevynsä.
Lakland-bassoissa kaulaa ei tarvitse irrottaa kaularaudan säätämistä varten – rungon etupuolessa olevan aukon kautta sitä pääsee säätämään mukana tulevalla kuusiokoloavaimelle.
Laklandin oma, vankka talla mahdollistaa kaksi kiinnitystapaa kielille:
joko rungon läpi…
…tai sitten Fender-tyylisesti suoraan tallan takaosaan.
Skyline 44-60 Custom tarjoaa kaksi yksikelaista Lakland-mikrofonia, sekä passiivielektroniikka kahdella volume-säätimellä ja yhteisellä master tonella.
Lakland käyttää Skyline-bassoissaan samoja laadukkaita potentiometrejä kuin US-sarjassa. Stereojakki on jo valmiiksi asennettu, joten sitä ei tarvitse vaihtaa, jos jonain päivänä päättääkin varustaa basson aktiivielektroniikalla.
****
Kevyen Lakland Skyline 44-60 Custom -basson soitettavuus on erinomainen. Esimerkillisen nauhatyön ja vintagea loivemman otelaudan kaarevuuden (10″) ansiosta on testiyksilön tatsi saatu hyvin vaivattomaksi, ilman että kielet rämisevät nauhoja vasten. Satiinipintaisen kaulan solakka profiili tuntuu sekin tosi hyvältä – kaula tuntuu turvallisen tutulta.
Skyline 44-60 on loistava esimerkki J-tyylisten bassojen monipuolisuudesta, ja soitin kattaa erittäin laajan skaalan erilaisia musiikki- ja soittotyylejä. Lakland-mikrofonien häiriöherkkyys on kiitettävän alhainen, ja yhdessä käytettynä ne muodostavat humbuckerin.
Tältä basso kuulostaa soitettuna SansAmp Bass Driver DI:n läpi:
Indonesialais-yhdysvaltalainen yhteistyö näyttää sujuvan ainakin Laklandin tapauksessa erinomaisesti. Skyline 44-60 Custom on loistava esimerkki siitä, että nykypäivän ammattitason sähköbasso voi hyvinkin tulla myös Kauko-Idästä.
When Fender came out with its first creations – the Esquire and the Broadcaster (aka Telecaster) – in 1950, the small start-up from California was derided and its products put down as ”snow shovels” or ”toilet seats”.
But after a short while the Fenders started to get a following, especially among Country guitarists.
Gibson Guitar’s boss, Ted McCarty, decided something had to be done, unless they wanted to leave the whole marketplace to Fender without competition.
This ”something” became the world’s most successful signature model – the Gibson Les Paul Standard.
Les Paul was a huge guitar hero in the 1950s, who also did inventing as a sideline.
Naturally, Gibson decided to create a solid body guitar along their own design priciples, using a glued-in neck joint and a sandwich body with a beautifully carved top. The neck, as well as the back of the body, were made from mahogany, the bound fingerboard used rosewood and the carved top was made from maple.
The first version was equipped with two P-90 pickups, and the model’s top was painted in a gold metallic finish. The sound is somewhat softer that that of a typical Fender, but still surprisingly pokey and fresh.
It took Gibson until 1957 to hit upon the now classic combination of two humbuckers and a cherry sunburst top.
The updated Les Paul Standard sounds bigger and fatter, leading to the Blues Boom of the late 60s and the birth of Heavy Rock. Guitarists started to lust after the model’s ”endless” sustain.
The posher Les Paul Custom – available mostly in solid black or white – features more intricate inlays and binding, and has also been a favourite of a lot of Rock and Metal guitarists from Keith Richards and Randy Rhoads to the likes of Zakk Wylde and Matt Heafy.
The Les Paul’s non-vibrato bridge keeps tuning problems at bay, which is a great plus for a beginner. And the model’s shorter (than Fender) scale, as well as the flatter fretboard radius, make for much easier string bending.
On the negative side is the Les Paul’s higher weight, and Gibson’s back-angled headstock, which makes the guitars more prone to headstock breakage should they fall over. A well-padded gigbag, or better still, a quality case is a useful investment should you buy a Gibson-style guitar (most US-originals include a bag or case in the price).
Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.
Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.
Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.
Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.
Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.
Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.
Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.
Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.
Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.
Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.
On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.
Kun Fender Esquire- ja Telecaster-kaksikko ilmestyi vuonna 1950, suuri enemmistö kitarajavalmistajia nauroi kalifornialaisen pikkupajan tuotokset nähtyään. Perinteikäiden firmojen edustajat halveksivat Fenderin ”WC:n istuimet”.
Melko pian huomattiin, että uuden pelaajan tuotteet alkoivat pikkuhiljaa myydä countrykitaristien piireissä.
Gibson Guitarsin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, huomasi myös asian, ajatteli että olisi parasta, jos Gibsonilla olisi omaa vastausta tähän haasteeseen.
Ja tästä vastauksesta tuli maailman myydyin nimikkokitara – Gibson Les Paul Standard.
Les Paul oli 50-luvulla erittäin suosittu kitaristi, joka oli vapaa-aikana myös keksijä.
Luonnollisesti Gibson loi oman näköisen kitaran, jolla on perinteinen liimattu kaula ja kaksikerroksinen runko kauniisti kaarevalla kannella. Kaula ja rungon takaosa veistettiin mahongista, reunalistoitettu otelauta oli palisanterista ja kansi vaahterasta.
Ensimmäinen versio oli varustettu kahdella P-90-mikrofoneilla ja vaahterakansi oli kullanvärinen. Tämän version soundi on hieman pehmeämpi kuin tavallisesti Fendereissä, mutta kuitenkin yllättävän jäntevä.
Varsinnaiseksi klassikoksi nousi kuitenkin vasta vuoden 1957 tulkinta aiheesta, joka on varustettu kahdella humbuckerilla ja viimeistelty kauniilla liukuvärityksellä.
Uudistetun version soinnissa oli nyt selvästi enemmän potkua ja lämpöä, mikä myöhemmin 60-luvulla auttoi kitaristejä loputomman sustainin metsästämisessä.
Hieman näyttävämpi musta (tai valkoinen) Les Paul Custom -mallikin on jo pitkään monien rock- ja metallikitaristien suosiossa (mm. Keith Richards, Randy Rhoads, Zakk Wylde).
Aloittelijan näkökulmasta Les Paul -kitaran hyvät puolet ovat sen kiinteä talla, jonka ansiosta virittäminen on helpompaa kuin esim. Stratocasterilla, ja Gibsonin pikkuisen lyhyempi mensuuri sekä loiva otelaudan kaarevuus, jotka tekevät kielten venytymisestä tuntuvasti helpompaa.
Huonoja puolija ovat Les Paul -kitaroiden suurempi paino, kun niitä vertaa Fender Stratocaster- tai Telecaster-malliin. Kaikissa Gibson-kitaroissa on myös taakse kallistuva viritinlapa, joka voi mennä helpompi rikki, jos kitaraa pudotetaan. Gibsonin tai kopion ostaessa kannatta siis hankkia myös ainakin paksusti topatun kuljetuskassin tai, jos budjetti salli, oikean kitaralaukun, jos sellainen ei kuulu hintaan.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 