Review: Farida M-2 & B-10E
Kitarablogi.com had the pleasure to review two acoustic steel-string guitars from Chinese brand Farida Guitars:
The Farida M-2 is a parlour-sized guitar, while the Farida B-10E gives you this company’s take on a miked-up, slope-shouldered Gibson steel-string.
****
These days a guitar is called a parlour (or parlor, if you’re so inclined), if its soundbox is smaller than a Martin OM- or 000-body. While parlour guitars have gained a growing followership over the last few years, it is still surprisingly difficult to find reasonably priced exponents of this species.
Farida Guitars’ M-2 (current price in Finland: 465 €) ticks all the right boxes to whet a parlour lover’s appetite – a slightly shorter scale length (62.8 cm/24.7″), a 12th fret neck joint, and a classical-type open headstock.
The M-2’s soundbox is made from a beautiful solid red cedar top, and laminated mahogany for the rims and the back.
The mahogany neck is glued into the body in traditional fashion.
The three-on-a-strip tuners are of a decent quality.
The Farida M2’s top nut and compensated bridge saddle are both made from a man-made bone substitute.
The fretwire used on this parlour has a narrow and medium-height profile.
There’s a very nice red hue to the M-2’s rosewood fretboard.
This very cleanly built acoustic instrument comes in a thin natural satin finish.
****
Farida’s B-10E (425 €) is the brand’s affordable version of Gibson’s famous slope shoulder (or round shoulder) dreadnought design (first released in the mid-1930s as the Advanced Jumbo). Like the name says, this guitar type differs from the more common Martin dreadnought by virtue of its rounded ”shoulders”.
The B-10E sports a solid spruce top finished in a gorgeously deep gloss sunburst.
The mahogany soundbox has also received a gloss finish, while the mahogany neck goes for a modern satin finish.
Farida have come up with a good-looking headstock shape, at least in my opinion. The B-10E’s headstock face sports a beautiful rosewood veneer.
The machine heads are very decent Schaller-style models.
As with the parlour model, Farida’s slope shoulder dread also comes equipped with a self-lubricating Tusq-type nut and compensated bridge saddle.
The B-10E features a Fishman Sonicore under-saddle transducer connected to an Isys T preamp.
In addition to the large volume control, the preamp also comes with a phase inverse switch (to combat feedback), a pre-EQ curve (called Contour), and a digital tuner.
The output jack is found in the end pin, with the easy access battery compartment nearby.
Despite this model’s rather affordable status, the fret job on the B-10 is actually surprisingly clean.
****
To some parlour snobs – yes, there are such people – the only ”correct” neck profile for a guitar of this type is a wide and massive V-neck (also called a boat neck). True, a boat neck is the authentic option, but many modern players do feel quite alienated by such a profile.
Luckily (and sensibly) the Farida Guitars M-2 comes with a very player-friendly, modern D-style neck profile.
Talking about comfortable: The M-2 is a very lightweight and compact little instrument, which fits effortlessly in your lap. This means that this parlour is a great choice for young players and many women, too. You don’t need to be a Folk music fan.
Farida’s M-2 delivers the sound you’d expect from a small-bodied steel-string guitar. There’s not a lot of deep bass, the mid-range has a certain boxy quality, and the whole is rounded off by a healthy dose of chiming top end.
The M-2 is a fabulous choice for fingerstyle players, because the tight bass response of a parlour leaves ample room for the full character of the mid-range to shine through:
But a small body doesn’t necessarily mean a puny sound – this Farida is a nice little barker when played with a plectrum. Thanks to its sinewy bass register this guitar is also easy to record:
The rhythm guitar parts on this demo song feature both test guitars. The Farida M-2 is in the left channel and the B-10E can be heard coming from the right:
****
Farida’s B-10E offers a lot of value and enjoyment for a very moderate price.
Here the neck profile is a slightly more rounded, oval C.
This Farida gives you the punch you’d associate with a well-made dreadnought guitar, suitably seasoned with the warmth this model’s Gibson-type scale length brings into the mix.
In contrast to the parlour, the much larger body of the B-10E equates a hefty boost in the bass and treble registers.
Played fingerstyle you’ll get a stronger bass content and more top end sparkle:
This larger-than-life persona, so typical of dreadnoughts, is also present when you switch over to a plectrum:
Fishman’s Isys T system is a very workable addition for live use. A piezo-only pickup system is always a bit of a compromise, in terms of sound fidelity, but the Isys T does a good job. In these clips the first phrase has been recorded with Contour off and the second phrase with Contour on:
The rhythm guitar parts on this demo song feature both test guitars. The Farida M-2 is in the left channel and the B-10E can be heard coming from the right:
****
Based on this review, Farida seem to offer a lot of guitar at very fair prices. Both the Farida M-2 and the B10E are beautiful steel-string guitars that offer easy playability and inspiring sounds.
****
Farida Guitars M-2 + B-10E
M-2 – 465 €
B-10E – 425 €
Finnish distribution: Vantaan Musiikki
****
Pros (both models):
+ value-for-money
+ finish
+ fretwork
+ acoustic sound
+ easy to use pickup system (B-10E only)
Review: Blackstar Artist 15
In a way Blackstar Amplification’s new Artist Series breaks new ground for the British amp maker.
Until now most of Blackstar’s designs were based on the typically British tones of EL34 and EL84 power tubes, often associated with Marshall designs.
The new Artist combos feature power amps built around 6L6 valves, as used in many of Fender’s classic designs. According to Blackstar the new Artist amps are designed to combine the best bits of the typically British Class A tone (with two ECC83s in the preamp section) with the dynamic range and chiming top end of a 6L6 power section.
Kitarablogi.com was given the opportunity to take the smaller Artist model – the Blackstar Artist 15 (current price in Finland: 799 €) for a spin.
****
The Blackstar Artist 15 looks like a typical Blackstar combo – black vinyl covering and a dark grey grille cloth.
For a combo that comes equipped with a single 12-inch speaker the amp’s cabinet is rather large. The reason for the cabinet’s size becomes clear when you look at the Artist 15 from behind.
The combo’s Celestion V-Type G12-speaker has been placed deliberately to one side of the combo. Blackstar doesn’t tell us exactly why this configuration has been chosen, but I’d wager that the idea behind this is to harness the benefits of a large, stiff front baffle and a larger cabinet – namely: a crisp attack, and a warm, full bottom end.
Celestion’s V-Type comes loaded with a ceramic magnet. According to Celestion this speaker combines a classic tonality with a modern power rating.
The Blackstar’s back panel sports a whole array of connectors for things such as external speaker cabinets, a speaker-emulated line out, an effects loop, as well as the channel footswitch that comes with the amp.
****
Blackstar’s Artist 15 is rated at 15 watts of output and features two preamp channels:
Channel 1 is the so-called boutique channel, designed to put the least possible amount of components between your guitar and the speaker. This channel sports only two controls – Volume and Tone – before the signal is sent on to the master section.
Channel 2 gives you the full Blackstar-experience – you’ll find separate Gain and Volume knobs, a three-band EQ section, as well as Blackstar’s proprietary ISF-control. Setting the ISF knob to zero will result in bright and sinewy Fender Blackface-style sounds, while ISF at full on will give you muscular, Marshall-type tones from this channel.
In addition to the Master Volume control, the Artist 15’s master section also includes the level control for the combo’s very nice digital reverb.
Channel 1 clearly has a much rounder and warmer basic tonality than the (more versatile) second channel. With clean settings Channel 1 will give you a fuller mid-range compared to the more Fender-like, chimey Channel 2.
Here’s what Channel 1 sounds like played clean with an Epiphone Casino (first clip) and a Gibson Melody Maker SG (second clip):
…and here’s Channel 2 played with the same guitars:
The Artist 15’s channels also differ in the amount of gain they offer:
Channel 1 will take you from clean all the way to Rockbilly-style breakup and traditional Blues overdrive, while Channel 2 offers more than enough dirt for chunky Rock tones.
Here’s Channel 1 at full gain (Casino and Melody Maker SG):
…and here are two clips of Channel 2 with Gain full up:
The rhythm guitar tracks on the demo song have been recorded with a 1970s Japanese ES-335 copy (made by Kasuga; left channel) and a maple-necked Fender Stratocaster (right channel). The lead is played on the Kasuga:
****
The new Blackstar Artist 15 isn’t your typical two-channel combo, which offers you a clean channel and a dirty channel. This is a valve amp that’s all about choices and flexibility.
Blackstar have noticed that pedalboards are becoming en vogue again, which is why their new Artist combos offer enough headroom for clean tones in both of their two channels.
For pedal users the big advantage of the Artist 15’s architecture lies in the fact that the combo offers two high-quality clean variants in the same amp. Channel 1 is a back-to-basics boutique-/AC30-style channel, while Channel 2 offers a much broader range of clean tones, all the way from Fender to modern Marshall.
Of course, you’re free to use the Blackstar Artist 15 in the traditional channel-switching fashion, too, which will give you a top-notch clean sound from Channel 1, and a very versatile array of quality overdriven and distorted tones from Channel 2.
Either way – the Blackstar Artist 15 hits bull’s-eye, in my opinion, and I can only recommend checking one out for yourselves.
****
Blackstar Artist 15
799 €
Finnish distribution: Musamaailma
Pros:
+ workmanship
+ clean headroom
+ versatile amp sound
+ great reverb
Review: T-Rex Replicator
Danish effects specialists T-Rex have caused an enormous stir with their newest guitar pedal. Their new stompbox – called the Replicator – is a genuine, all analogue tape delay, hand-assembled in Denmark. These days tape echoes in themselves are rather rare beasts, but T-Rex ups the ante by giving us the first tape delay with a built-in tap tempo function!
****
What is a tape delay?
The tape delay was the first studio effect invented (back when Rock ’n’ Roll was in its infancy), and it was produced by ”misusing” an open-reel tape recorder (hence the name).
The magnetic tape recorder – originally called the Magnetophon – was a German invention from the 1930s, which used a plastic tape coated with magnetisable material as its recording medium.
An empty – or wiped – magnetic tape has all the metal particles in its magnetisable surface pointing in the same direction. The result is silence (in theory) – or rather: some tape hiss.
During recording the recording head transforms the incoming audio signal into magnetic bursts of different strength, wavelength and polarity, and magnetises the tape’s metal particles, rearranging them into different magnetic clusters. During playback these ”magnetic ripples” are picked up by the playback head and translated back into an audio signal.
In tape recorders, such as open-reel studio machines or C-Cassette recorders, many different factors affect the audio quality of the playback. These factors include things such as the physical condition of the tape, tape width, tape speed, the condition of the parts involved in the mechanical transport of the tape, as well as the exact position of the playback head in relation to the tape.
Most C-Cassette players have/had only two heads – one erase head, plus a combined recording and playback head – but reel-to-reel tape recorders in the studio usually came with at least three heads (erase, record, playback). Thanks to the separate recording and playback heads the studio engineer was able to listen to the recording in progress as it sounded on the tape, while it was being recorded (to listen for tape distortion or tape defects/drop-outs).
Because there is a small physical distance between the recording and playback head, there’s always a short audible delay between the signal being recorded and the playback off the tape. The length of this delay is directly dependent on the distance between the two heads, as well as on the tape speed.
In the end, a recording engineer somewhere hit upon the bright idea to use the studio’s backup tape machine as an ”effect processor”. The engineer used the main recorder in the usual way, to record the song’s final (live-) mix off the mixing console’s master buss. The spare tape recorder was fed only the instruments and vocal parts (from the mixer) which needed to receive tape delay. If you mixed the output of the second recorder’s playback head into the recording desk you got a single delay effect. By feeding a small portion of the delay signal back into the delay tape machine’s input you could get multiple delays.
Tape delays meant for live use usually come with more than one playback head, which makes it easier to fine-tune the length of the echo effect, and which makes rhythmic delay patterns possible. Almost all mobile tape echoes use tape loops as their recording medium.
The T-Rex Replicator comes equipped with four tape heads:
The black head is the erase head, next in line is the record head, followed by two playback heads.
****
The T-Rex Replicator (current price in Finland: 849 €) comes in its own, vintage-themed ”vinyl leather” carrying bag, which contains the Replicator itself, as well as its power supply, a second tape loop cartridge, the owner’s manual, and a set of cotton swabs (for cleaning the heads with a drop of isopropyl alcohol).
The Replicator is quite a rugged pice of gear, made to withstand onstage use.
The 24 VDC power supply, though, seemed a little weedy in comparison.
The back panel offers the following connectors:
There are the input and output jacks, as well as two connectors for expression pedals, should you want to control the delay time (tape speed) and/or the feedback on the fly.
The little Kill Dry-switch mutes the dry (uneffected) signal in the Replicator’s output. This is a very handy feature, should you want to run the Replicator connected to a parallel effect loop, or to a mixing desk using a send/return-bus.
The T-Rex Replicator offers you six controls and four footswitches to control its functions:
The On/Off-switch does what it says on the tin. When the delay effect is off the Replicator’s tape loop stops running.
The Heads-switch gives you access to the effect’s three delay modes by switching the playback heads on or off. A green light means you’re using the long mode (delay times of approx. 250 – 1.200 ms), red stands for short mode (125 – 600 ms), while orange means you’re running both playback heads simultaneously for a rhythmic delay pattern.
Stepping onto the Chorus-switch will introduce deliberate wow and flutter (tape speed fluctuations) to produce a chorus-style effect that can be fine-tuned with the corresponding control.
Tap Tempo does what it says on the tin. Although this is quite a normal feature on digital delay units, the Tap Tempo-switch on the Replicator is huge news for tape delay fans. T-Rex have developed a system to control the unit’s motor digitally, making it possible, for the first time, to synchronise a tape delay precisely on the fly.
The Saturate-control holds a pivotal role for the sound of the Replicator’s delays. Depending on its settings the effect can either be clean and dynamic or greasy and overdriven.
Adjusting the Delay Time- and Feedback-controls on the fly can produce some wild and wonderful effects (in Feedback’s case up to and including self-oscillation).
****
Despite being a child of the Sixties, who has used a tape echo as the main effect in his first band’s PA-system, I have to admit that I’ve grown accustomed to the clarity and precision of digital effects. My first reaction when I tried out the Replicator for this review was ”Is it supposed to sound like this, or is there something wrong?”
Alas, it didn’t take long for the memories of a distant past to return, and I started to really enjoy the genuine old-school tones emanating from the Replicator. You should remember, though, that the Replicator is meant as a handy, portable tool for the guitarist or keyboard player. You shouldn’t expect Queen-style ultra-long, studio quality delay sounds from a compact unit such as this.
Tape speed is of course the most important variable, when it comes to the audio quality of the delay effects – short delay times (= faster running tape loop) will naturally result in cleaner and more stable sounds than long delay times (= a slow running tape).
The first audio clip has been recorded with the shortest possible delay time, while the second clip lets you hear the Replicator running at maximum delay (both clips feature all three head modes):
In my view, the T-Rex Replicator is a portable tape delay of professional quality. You should keep in mind, though, that a genuine analogue tape echo is always (!) a low-fi device in comparison to a digital delay pedal. But it is exactly this authenticity, the slight greasiness, and the sense of unpredictability a genuine tape echo conveys, that makes the Replicator such an enjoyable piece of equipment. The T-Rex’ delay never sounds tacked on, instead it becomes a natural part of your guitar signal’s harmonic content.
I’d say it is hard to overemphasise the advantages this unit’s tap tempo-function brings. The Replicator makes synching your delay child’s play.
I used the T-Rex Replicator to record two demo tracks, which show off the effect’s sounds in different musical contexts:
Demo Track 1
Demo Track 2
****
There’s no beating about the bush about this – the single restrictive factor to seeing the Replicator creep into the pedalboard of each and every guitarist is the unit’s steep price. Most players will baulk at a price tag of over 800 euros for a ”lo-fi effect”, and rather opt for one of the numerous tape delay modellers, like the Strymon El Capistan.
The Replicator, which is lovingly assembled by hand in Denmark, will find most of its clientele among vintage collectors and well-heeled boutique guitar and amp connoisseurs. If you run your original 1950s guitar through an equally vintage amplifier, running an authentic, mechanical tape delay unit will be like the icing on the cake. Especially, if the tape delay is as reliable and easy to use as the T-Rex Replicator.
Is the T-Rex Replicator the best genuine tape delay ever? To my knowledge, there are currently three different new tape echo models on the market – each of them sound great. I would pick the Replicator, though, because it is small enough to fit on a medium-to-large pedalboard, and because of its nifty tap tempo feature.
****
T-Rex Replicator
849 €
Finnish distribution: Custom Sounds
****
Pros:
+ hand-assembled in Denmark
+ tap tempo
+ two playback heads
+ easy to exchange the tape cartridge
+ authentic sound
+ compact size
Cons:
– flimsy PSU cable
– price
Now on SoundCloud: DV Mark Multiamp FG
• fully programmable digital amp head
• Frank Gambale’s signature presets
• fully-featured amp, cabinet and microphone modelling
• wide range of digital effects
• stereo power amp section (2 x 150 W @ 8 ohm; 2 x 250 W @ 4 ohm)
****
Demo Track
• two clean rhythm guitars – Fender Telecaster (left channel) & Kasuga ES-335 copy (right channel)
• two auto-wah/filter rhythm guitars – Fender Stratocaster (left) & Gibson Melody Maker SG (right)
• lead guitar – Gibson Melody Maker SG
• all guitar tracks recorded direct using Frank Gambale presets (no added effects) via the Multiamp’s balanced XLR-output
****
Lisätiedot: Musamaailma
Testipenkissä: Farida M-2 & B-10E
Tällä kertaa Kitarablogi pääsi testaamaan kahta kiinalaisen Farida Guitarsin valmistamaa teräskielistä kitaraa:
Farida M-2 on pienikoppainen parlour-kitara, kun taas Farida B-10E edustaa firman näkemystä mikitetystä Gibson-tyylisestä dreadnought-mallista.
****
Parlour-kitaraksi (tai parloriksi) kutsutaan nykyään yleensä kaikkia sellaisia teräskielisiä akustisia, joiden koppakoko on pienempi kuin Martin Guitarsin OM- tai 000-kitaroissa. Vaikka parlour-mallien suosio on kasvanut selvästi viime vuosina, on edelleen suhteellisen hankalaa löytää edullisia tai keskihintaisia lajinsa edustajia.
Farida Guitars M-2 (465 €) tarjoaa kaikki parlourille tyypilliset ominaisuudet, kuten lyhyen mensuurin (62,8 cm/24,7 tuumaa), kaulaliitoksen 12. nauhan kohdalla, sekä avoimen viritinlavan.
M-2:n kokopuinen kansi on kaunista punaseetriä, kun taas kitaran sivut ja pohja veistetään mahongista.
Kaula on liitetty runkoon liimaamalla.
Parlour-mallin avoimet virittimet toimivat moitteettomasti.
Sekä Faridan satula että M-2:n kompensoitu tallaluu ovat Tusq-tyylisestä keinotekoisesta luusta.
Faridan käyttämä nauhamateriaali on suhteellisen kapea ja keskikorkea.
M-2:n ruusupuuotelaudalla on kaunis punertava sävy.
Kokonaan mattaviimeistelty parlour-malli on erittäin siististi rakennettu akustinen soitin.
****
Farida B-10E (425 €) on firman varsin edullinen näkemys Gibson-tyylisestä slope shoulder (tai round shoulder) dreadnought-mallista. Ero Martin-tyyliseen dreadnoughtiin löytyy – nimen mukaisesti – Gibson-tyylisen kitaran kaikukopan pyöreistä hartioista, joilla on jopa pieni vaikutus soundiin.
B-10E:n kokopuinen kuusikansi on viimeistelty kiiltävällä sunburst-värityksellä.
Myös mahongista tehty kaikukoppa on kiiltäväksi lakattu, kun taas mahonkikaulassa on mattaviimeistely.
Ainakin omasta mielestäni Faridan ruusupuuviilulla koristeltu viritinlapa näyttää kauniilta.
B-10E:hen on asennettu varsin laadukkaita Schaller-tyylisiä virittimiä.
Myös Faridan dreadnought-mallissa yläsatula ja kompensoitu tallaluu ovat kovasta, itsevoitelevasta muoviseoksesta.
B-10E-malliin on asennettu laadukas Fishman Sonicore-piezomikrofoni, sekä Isys T -etuvahvistin.
Etuvahvistimesta löytyy volume-säätimen lisäksi vaihekääntäjä (feedback-ulinaa vastaan), Contour-niminen esi-EQ, sekä digitaalinen viritysmittari.
Mikkijärjestelmän lähtöjakki on yhdistetty kitaran hihnatappiin, ja helppokäyttöinen paristolokero löytyy sen vierestä.
B-10:n nauhatyö vaikuttaa (omassa hintaluokassa) varsin laadukkaalta.
****
Monille parlour-snobeille – ja heitä on olemassa – ainoa oikea kaulaprofiili tälle kitaratyypille on melko leveä ja suhteellisen massiivinen V-poikkileikkaus. Totta, tällainen ”veneprofiili” on eittämättä autenttinen, mutta monelle nykypäivän soittajalle kuitenkin vieras ja hankala.
Farida Guitarsin M-2 on onneksi tehty nykysoittajia varten, ja sillä on erittäin mukavantuntuinen, suhteellisen matala D-kaula.
Mukavuudesta puhuen: M-2 on erittäin kevyt ja kompakti kitara, jota on todella helppo pitää sylissä. Pienen kokonsa ansiosta tällainen parlour-kitara on oiva valinta – Folk-musiikin ystäville lisäksi – myös nuorille ja naisille.
Farida M-2 -kitaran soundi on parlour-kokoiselle teräskieliselle hyvin tyypillinen. Bassorekisteri on hyvin tiukka ja kevyt, keskirekisteriä leimaa tietynlainen laatikkomaisuus, ja avoin diskantti on hyvässä tasapainossa sen kanssa.
M-2:ssa on ihanteellinen soundi sormisoittoon, koska parlour-kokoisessa kitarassa vivahteikas keskialue ei jää bassorekisterin jalkoihin:
Pieni koppa ei tarkoita pientä soundia, ja pikku-Farida toimii myös plektrasoitossa todella hyvin. M-2-mallia on myös helppo äänittää:
Demobiisissä soitetaan komppiosuudet molemmilla testikitaroilla. Farida M-2 kuluu vasemmalta, ja B-10E oikealta kanavalta:
****
Farida B-10E tarjoaa sekin mielestäni todella paljon soittamisen iloa hyvin kohtuulliseen hintaan.
Dreadnought-mallin kaula on hieman pyöreämpi tapaus, ja kutsuisin tätä kaulaprofiilia ovaaliksi C:ksi.
Tässä Faridassa riittää dreadnoughtille ominaista potkua, Gibson-mensuurin tuoman lämmön kanssa höystettynä.
B-10E:n koppakoko tuo mukanaan lisää voimaa sekä basso- että diskanttialueille.
Sormisoitossa bassonuotit ovat muhkeammat ja diskanteissa löytyy enemmän helinää:
Myös plektrasoitossa dreadnoughtin ”laajakulmasoundi” nousee mukavasti esiin:
Fishmanin Isys T -mikkijärjestelmä kuulostaa perusterveeltä, ja se toimii live-olosuhteissa moitteettomasti. Piezosoundi on aina kompromissi, mutta Isys T:n kanssa tullaan hyvin toimeen. Demopätkissä ensimmäinen fraasi on ilman Contour-EQ:ta, kun taas toisessa esi-EQ on laitettu päälle:
Demobiisissä soitetaan komppiosuudet molemmilla testikitaroilla. Farida M-2 kuluu vasemmalta, ja B-10E oikealta kanavalta:
****
Tämän testin perusteella täytyy todeta, että Faridan soittimissa on erittäin hyvä hinta-laatu-suhde. Sekä M-2 että B-10E ovat kauniita kitaroita, joita on mukavia soittaa, ja joilla on erittäin terveitä soundeja.
****
Farida Guitars M-2 + B-10E
M-2 – 465 €
B-10E – 425 €
Lisätiedot: Vantaan Musiikki
****
Plussat (molemmat mallit):
+ hinta-laatu-suhde
+ viimeistely
+ nauhatyö
+ akustinen soundi
+ helppokäyttöinen mikkijärjestelmä (vain B-10E)
Now on Soundcloud: Farida Guitars M-2NS & B-10E
Farida M-2NS + B-10E
• solid tops (M-2NS: cedar; B-10E: spruce)
• mahogany backs and sides
• set mahogany necks
• rosewood fretboards
• rosewood bridges with compensated bridge saddles
• Farida B-10E equipped with Fishman Isys pickup and preamp
****
Demo Track
• left rhythm guitar: M-2NS parlour
• right rhythm guitar: B-10E round shoulder dreadnought
• all tracks recorded with a pair of Shure SM57 microphones
Lisätiedot: Vantaan Musiikki
Testipenkissä: T-Rex Replicator
Tanskalainen efektivalmistaja T-Rex aiheutti aikamoisen kohun sen uudella efektipedaalilla. Replicator-niminen laite on nimittäin Tanskassa käsintehty aito nauhakaiku. Nauhakaiut ovat jo sinänsä nykyään melko harvinaisia laitteita, mutta T-Rexin uutuus tarjoaa ensimmäisenä maailmassa digiefekteistä tutun tap tempo -ominaisuuden.
****
Mikä on nauhakaiku?
Nauhakaiku oli ensimmäinen varsinainen efekti äänitysstudioissa (Rock ’n’ Rollin syntymän aikoina), ja se luotiin alun perin väärinkäyttämällä studion kelanauhuria tahallaan.
Kelanauhuri on 1930-luvun saksalaiskeksintö (alkuperäinen nimi oli Magnetophon), jossa tallennusvälineenä toimi magnetoitavilla metallihiukkasilla päällystetty muovinauha.
Tyhjässä – tai pyyhityssä – nauhassa kaikki metallihiukkaset ovat siistissä rivissä ja osoittavat samaan suuntaan. Tästä syntyy teoreettinen hiljaisuus ja todellisuudessa nauhan kohina.
Äänitysvaiheessa äänipää muuttaa tulevan signaalin muuttuvaksi magneettikentäksi, joka magnetisoi nauhan metallihiukkasia ja muuttaa näin niiden suuntaa. Toistovaiheessa äänipää taas lukee näitä nauhaan tallennettuja ”magneettiryppyjä”, jotka muutetaan takaisin audiosignaaliksi.
Kelanauhureissa (ja kasettisoittimissa) äänenlaatuun vaikuttavat monet tekijät, kuten nauhan fyysinen kunto, nauhan leveys, nauhan kulkunopeus, äänipään ja nauhurin kuljetusmekanismin kunto, tai äänipään asento nauhaan nähden.
C-kasettinauhureissa on yleensä vain kaksi päätä – poistopää ja yhdistetty äänitys- ja toistopää – mutta studiokäyttöön tarkoitetuissa kelanauhureissa on tavallisesti ainakin kolme päätä – poistopää, äänityspää ja toistopää. Erillisen äänitys- ja toistopään järjestelmän ansiosta on mahdollista kuunnella jo äänityksen aikana, miltä äänite kuulostaa nauhalla (esimerkiksi särön tai rikkinäisen nauhan varalta).
Koska äänitys- ja toistopään välillä on fyysinen matka, toistopään signaali on aina vähän tulosignaalia jäljessä. Aikaeron pituus on riippuvainen päiden välisestä etäisyydestä ja nauhan kulkunopeudesta.
Lopulta joku keksi hankkia studioon kaksi kelanauhuria. Toinen oli master-nauhuri, jonne äänitettiin biisin lopullinen (live-) miksaus, kun taas toiseen lähetettiin mikserista ne signaalit, joihin haluttiin lisätä erillisen toistopään tuottama viive-efekti (yksi toisto). Syöttämällä osan efektinauhurista tulevasta signaalista takaisin saman nauhurin tuloon saatiin haluttaessa syntymään kokonainen toistojen ketju.
Live-käyttöön tarkoitetuissa nauhakaiuissa on usein enemmän kuin yksi toistopää, minkä ansiosta eri pituisten viive-efektien ja/tai rytmisten toistojen tuottaminen helpottuu. Lisäksi tallennusvälineenä toimii miltei aina nauhasilmukka, joka pyörii omassa erikoiskasetissa.
T-Rex Replicatorissa on neljä päätä:
Musta pää on poistopää, seuraavaksi on äänityspää, ja kaksi viimeistä ovat toistopäitä.
****
Vintage-teemaan sopivasti T-Rex Replicator (849 €) myydään omassa keinonahkaisessa kantolaukussa, josta löytyy efektilaitteen lisäksi ulkoinen virtalähde, toinen nauhakasetti, selkeät käyttöohjeet, sekä muutama vanupuikko äänipäiden ja koneiston varovaiseen putsaamiseen (isopropyylillä).
Replicator on todella tukevasti valmistettu laite, joka on nähtävästi suunniteltu myös live-käyttöä varten.
Ainoastaan laitteen mukana tuleva muovinen 24 VDC -verkkomuunnin, ja etenkin sen ohut johto saavat testaajalta muutaman miinuspisteen.
Takapaneelista löytyy tarvittavat liittimet:
Tulo- ja lähtöjakkien lisäksi löytyy vielä kaksi liitintä, joiden kautta pystyy säätämään ekspressiopedaaleilla sekä delay-ajan (nauhan nopeuden) että signaalin takaisinkytkennän (Feedback).
Kill Dry -kytkimellä saa poistettua tulosignaalin kokonaan Replicatorin lähtösignaalista. Tämä on tärkeä ominaisuus, jos haluaa käyttää nauhakaikua rinnakkaisessa efektilenkissä tai send/return-periaatteella pedaalilaudassa tai mikserin kanssa.
T-Rex Replicator tarjoaa käyttäjälle kuusi säädintä ja neljä jalkakytkintä:
On/Off-kytkimellä laitetaan – luonnollisesti – nauhakaiku päälle tai pois; kun Replicator on pois päältä nauha ei pyöri.
Heads-kytkimellä valitaan nauhakaiun toistopäitä – vihreä valo tarkoittaa pidempiä viiveaikoja (noin 250 – 1.200 ms), punaisessa moodissa toinen pää antaa puoleksi lyhyemmät viiveajat (125 – 600 ms), ja oranssi merkkivalo palaa silloin kun molemmat toistopäät toimivat yhtä aikaa.
Chorus-kytkimellä ja Chorus-säätimellä voidaan lisätä tahallista nauhan huojuntaa, mikä vaikuttaa toistojen sävelkorkeuteen:
Tap Tempo -kytkin on tämän nauhakaiun uusi, ennennäkemätön ominaisuus. Digitaalisesti synkronoitu moottori mahdollistaa Replicatorin intuitiivista ja nopeata säätämistä.
Saturate-säätimellä on tärkeä rooli, koska sillä säädetään nauhakaiun äänitystasoa. Saturate-asetuksesta riippuu toistojen puhtaus ja kompressointi.
Delay Timen ja Feedbackin säätäminen lennossa tuottaa villejä efektejä (Feedbackin tapauksessa jopa itseoskillaatioon asti).
****
Vaikka olen itse 1960-luvun lapsi, joka on käyttänyt koulubändini aikoina vielä aitoa nauhakaikua, täytyy myöntää, että digitaalisen vallankumouksen takia kuuloni on tottunut sen verran puhtaisiin, tasaisiin ja kirkkaisiin viive-efekteihin, että ensivaikutelma oli ”Onko laitteessa joku vika?”
Muisto menneistä soundeista kuitenkin palasi hyvinkin nopeasti, ja sen myötä Replicatorin aitojen nauhakaikusoundien diggailu ja nautinto. On kuitenkin muistettava, että T-Rexin uutuuslaite on tarkoitettu kitaristin (tai kiipparistin) pedaalilautaan mahtuvaksi efektipedaaliksi. Näissä raameissa olisi täysin epärealistista odottaa Replicatorilta Queen-tyylisiä superpitkiä, mutta samalla studiolaatuisia toistoja (joita on tehty studiossa kahdella tai kolmella isokokoisella master-nauhurilla).
Nauhan kulkunopeudella on iso vaikutus toistojen äänenlaatuun – nopeasti kulkevasta nauhasta (= lyhyet delay-ajat) tulee tuoreempaa ja laadullisesti vakaampaa jälkeä kuin hitaasti kulkevasta nauhasta (= pitkät delay-ajat). Ensimmäisessä pätkässä on valittu lyhyin mahdollinen delay-aika, kun taas toisessa pätkässä kuulee maksimiviiveen soundeja (kaikissa Heads-variaatioissa):
Mielestäni T-Rex Replicator on erittäin laadukas nauhakaiku. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että aito nauhakaiku on toimintaperiaatteeltaan aina (!) lo-fi-laite. Mutta se on juuri tämä aitous, se soundin lämpöä, sekä nauhan tuoma tietynlainen ”vaara” ja ”arvaamattomuus”, mikä tekee Replicatorin käytöstä niin nautittavan. T-Rexin toistot eivät kuulosta päälle liimatuilta, vaan niistä tulee kitarasoundin harmoninen osa.
Ei voi mielestäni yliarvioida Replicatorissa tap tempo -toiminnon tuomaa hyötyä. Nauhakaiun synkronointi biisiin ei koskaan ollut näin vaivatonta.
Äänitin T-Rex Replicatorilla kaksi erityylistä demobiisiä, joista voi kuulla uutuuslaitteen soundeja bändisovituksen kontekstissa.
Demobiisi 1
Demobiisi 2
****
Ei kannata kierrellä ja kaarrella, vaan suurin (käytännössä ainoa) rajoittava seikka T-Rex Replicator -nauhakaiun käyttössä on sen korkea hinta. Tavalliselle keskivertokitaristille yli 800 euroa yhdestä lo-fi-efektilaitteesta on yksinkertaisesti liikkaa. Meille kuolevaisille nauhakaiun laadukas digitaalinen mallinnus (esimerkiksi Strymon El Capistan) tyydyttää omia lo-fi-tarpeita enemmän kuin riittävän hyvin.
Huolellisesti Tanskassa käsin rakennetun Replicatorin käyttäjäkunta löytyy varmaan enemmän vintage-keräilijöiden joukosta, sekä boutique-vahvistimien ja -soittimien käyttäjien leiristä. Jos on aito 1950/60-luvun sähkökitara ja vahvistin, saa T-Rexistä näiden rinnalle autenttisen, mekaanisesti toimivan viive-efektin, joka toimii varmasti luotettavammin kuin loppuun kulunut vintage-nauhakaiku.
Onko T-Rex Replicator paras nauhakaiku ikinä? Tietääkseni maailmassa on tällä hetkellä kolme nauhakaikua sarjatuotannossa, ja kaikissa on soundi kohdallaan. Minä valitsisin kuitenkin Replicatorin, koska se mahtuu (isoon) pedaalilautaan ja koska sillä on tap tempo -toiminto.
****
T-Rex Replicator
849 €
Maahantuoja: Custom Sounds
****
Plussat:
+ käsintehty Tanskassa
+ tap tempo
+ kaksi toistopäätä
+ helppo nauhan vaihto
+ autenttinen soundi
+ kompakti koko
Miinukset:
– virtalähteen johto
– hinta
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 