Gibsonin SG on viime aikoina ollut kovassa suosiossa – se on tällä hetkellä trendikkäin sähkökitara.
Uskomatonta kyllä, mutta SG syntyi vuonna 1961 uutena Les Pauli -mallina. Ted McCartyn tiimi halusi kevyemmän ja ergonomisemman kitaran, silloin epämuodikkaan, raskaan Les Paul -mallin tilalle.
Les Paul itse ei kuitenkin pitänyt uudesta nimikkosoittimesta kovinkaan paljon, eikä uusinut endorsement-sopimuksensa vuonna 1963. Silloin ”uudesta Les Paul Standardista” tuli Gibson SG -malli (alkuperäinen Les Paul -kitara tuotiin takaisin vuonna 1969).
SG:llä on ohut ja kurvikas mahonkirunko. Kaulan liimaliitos on muutettu niin, että kitaran kaikki 22 nauhat ovat rungon ulkopuolella, minkä ansiosta myös korkeisiin nuotteihin on helppo päästä.
Toisenlaisen kaulaliitoksen takia kaulahumbucker sijaitsee noin puolitoista senttimetriä lähemmäs tallaa, mikä ohentaa hieman mikrofonin soundia.
Ohuemmasta rungosta johtuen SG:n soundi on hieman raikkaampi, notkeampi ja jäntevämpi kuin Les Paul -mallin sointi.
Ohuen rungonsa, kevyen painonsa ja kiinteän tallansa ansiosta SG sopii hyvin ensikitaraksi. Ainoastaan lievä taipumus kaulapainoisuuteen voi joidenkin mielestä olla häiritsevä.
Suosittelen – niin kuin kaikkien Gibson-tyylisien kitaroiden kanssa – myös SG:n tapauksessa laadukkaan kuljetuspussin tai kovan laukun hankkiminen, ettei taakse kallistuva viritinlapa vahingoittuisi kuljetuksen yhteydessä.
Gibsonin Faded-sarja tarjoaa muuten USA:ssa valmistettuja soittimia yllättävän edullisesti. Gibson SG Special Faded – mallista puuttuu otelaudan reunalistoitus, upotukset ovat vaatimattomampia ja kitarassa on ohut mattalakkaus, mutta soitin on kuitenkin täysverinen SG.
The Fender Telecaster is the model that put the solid body electric guitar on the map. Although quite a few inventors had dabbled with the concept of an electrically amplified solid body guitar from the 1930s onwards, Leo Fender and George Fullerton succeeded in starting a huge industry back in 1950.
The guitar we now know as the Fender Telecaster first saw light as a one-pickup guitar – the Esquire. The first Esquires had a small pushbutton next to the volume and tone controls, enabling the player to switch quickly between the normal bridge pickup tone and a boomy sound with the treble removed. A few weeks later the pushbutton was replaced with a three-way lever selector, which gave you the boomy tone, the normal pickup sound with tone control and a setting with the bridge pickup routed directly to the output jack for more treble.
At first the two-pickup counterpart retained the Esquire-moniker, before Fender hit upon a new name – the Broadcaster. In February 1951 Fender got a telegram from Gretsch – then a much larger company than Fender – informing them that they already had a trademarked drum-series called Broadkaster, and asking Fender to stop infringing on their trademark.
Time for a name-change, again. In the meantime Fender used up the old logo decals, modified by clipping off the Broadcaster-script. These guitars are now affectionately called ”Nocasters”.
In August 1951 the two-pickup Fender model finally became the Telecaster.
The Tele is a really straightforward instrument, put together from a slab body (no comfort contours here) and a bolt-on maple neck, sometimes augmented by a rosewood fingerboard.
The neck pickup has its own metal cover, while the bridge pickup is suspended in the box-like bridge.
The vintage-style Tele bridge is equipped with only three saddles, but these days many of the model’s versions feature modern six-saddle bridges. Anoraks can discuss one bridge type’s ”superiority” over another for ages on end – let me just state that the bridge saddles of different versions can either be made from brass, steel or die-cast metal, which all have differing influences on the respective guitar’s tone.
Since 1967 the three-way switch gives you either the warm neck pickup, the nicely broad and slightly hollow mix of both units, or the nasal, twangy and sinewy bridge pickup on its own. The bridge pickup sound quickly became the Tele’s calling card and it’s one of the mainstays in Country music. But this guitar is much more versatile than ”just” Country, and it is widely used in many music styles from Blues to Rock. Even some Metal guitarists have been spotted sporting a Tele, even though they usually have the original pickups exchanged for humbuckers.
In my opinion, the Telecaster is a fantastic guitar for a novice, if you can live with the edgy slab body. Leo Fender wanted to create a guitar that was easy to manufacture, easy to service and easy to repair. He envisaged a sturdy workhorse-instrument for the working musician.
Only very seldom does an inventor succeed so completely, as Messrs Fender and Fullerton have.
When Fender came out with its first creations – the Esquire and the Broadcaster (aka Telecaster) – in 1950, the small start-up from California was derided and its products put down as ”snow shovels” or ”toilet seats”.
But after a short while the Fenders started to get a following, especially among Country guitarists.
Gibson Guitar’s boss, Ted McCarty, decided something had to be done, unless they wanted to leave the whole marketplace to Fender without competition.
This ”something” became the world’s most successful signature model – the Gibson Les Paul Standard.
Les Paul was a huge guitar hero in the 1950s, who also did inventing as a sideline.
Naturally, Gibson decided to create a solid body guitar along their own design priciples, using a glued-in neck joint and a sandwich body with a beautifully carved top. The neck, as well as the back of the body, were made from mahogany, the bound fingerboard used rosewood and the carved top was made from maple.
The first version was equipped with two P-90 pickups, and the model’s top was painted in a gold metallic finish. The sound is somewhat softer that that of a typical Fender, but still surprisingly pokey and fresh.
It took Gibson until 1957 to hit upon the now classic combination of two humbuckers and a cherry sunburst top.
The updated Les Paul Standard sounds bigger and fatter, leading to the Blues Boom of the late 60s and the birth of Heavy Rock. Guitarists started to lust after the model’s ”endless” sustain.
The posher Les Paul Custom – available mostly in solid black or white – features more intricate inlays and binding, and has also been a favourite of a lot of Rock and Metal guitarists from Keith Richards and Randy Rhoads to the likes of Zakk Wylde and Matt Heafy.
The Les Paul’s non-vibrato bridge keeps tuning problems at bay, which is a great plus for a beginner. And the model’s shorter (than Fender) scale, as well as the flatter fretboard radius, make for much easier string bending.
On the negative side is the Les Paul’s higher weight, and Gibson’s back-angled headstock, which makes the guitars more prone to headstock breakage should they fall over. A well-padded gigbag, or better still, a quality case is a useful investment should you buy a Gibson-style guitar (most US-originals include a bag or case in the price).
The Fender Stratocaster, in production since 1954, is without doubt the world’s best-selling, most copied and most versatile classic electric guitar.
Traditionally the Stratocaster features a bolt-on (screwed on, actually) maple neck. The very ergonomically designed solid body has originally been made of alder or ash, but these days woods like poplar, basswood or agathis are also widely used.
The Strat’s versatility is due mostly to it being a three-pickup guitar. The five-way blade switch offers each of the guitar’s three pickups on their own, or combinations of bridge-plus-middle and neck-plus-middle for more hollow, glassy sounds. The list of Strat-users is sheer endless, with name players such as Buddy Holly, Jimi Hendrix, John Mayer, Dave Murray, Eric Clapton or Ritchie Blackmore. There don’t seem to be any stylistic boundaries for this guitar model.
From a beginner’s viewpoint the Stratocaster’s wide availability – in original versions, licensed copies and other ”permutations” – as well as its modular nature make for a pocket-friendly price.
But there are also a couple of catches for the rookie guitarist, stemming from the model’s vibrato bridge. Most Strats leave the factory set up with a slight tip-up of the bridge plate. This enables experienced guitarists to use the vibrato to pull notes up as well as push them down. But this type of ”floating” set-up makes tuning an arduous process, and almost impossible for the inexperienced beginner to accomplish.
I’d advise any budding guitarist to ask the shop assistant for a quick change of set-up, before parting with their money. This should be a fast and (most likely) free-of-charge part of every instrument retailer’s service. Have them adjust the bridge so it lies flat on the body, and ask them to readjust the string action (string height) accordingly. This will make tuning noticeably easier.
Some players also complain, that a Stratocaster’s volume control is too close to the picking hand, leading to accidental changes in volume mid-song. On the other hand, others think the position of the volume control is perfect – horses for courses.
If you plan on using the Strat mostly for playing hard and heavy music, you might want to consider one of the models factory-equipped with one or more humbuckers.
Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.
Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.
Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.
Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.
Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.
Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.
Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.
Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.
Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.
Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.
On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.
Kun Fender Esquire- ja Telecaster-kaksikko ilmestyi vuonna 1950, suuri enemmistö kitarajavalmistajia nauroi kalifornialaisen pikkupajan tuotokset nähtyään. Perinteikäiden firmojen edustajat halveksivat Fenderin ”WC:n istuimet”.
Melko pian huomattiin, että uuden pelaajan tuotteet alkoivat pikkuhiljaa myydä countrykitaristien piireissä.
Gibson Guitarsin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, huomasi myös asian, ajatteli että olisi parasta, jos Gibsonilla olisi omaa vastausta tähän haasteeseen.
Ja tästä vastauksesta tuli maailman myydyin nimikkokitara – Gibson Les Paul Standard.
Les Paul oli 50-luvulla erittäin suosittu kitaristi, joka oli vapaa-aikana myös keksijä.
Luonnollisesti Gibson loi oman näköisen kitaran, jolla on perinteinen liimattu kaula ja kaksikerroksinen runko kauniisti kaarevalla kannella. Kaula ja rungon takaosa veistettiin mahongista, reunalistoitettu otelauta oli palisanterista ja kansi vaahterasta.
Ensimmäinen versio oli varustettu kahdella P-90-mikrofoneilla ja vaahterakansi oli kullanvärinen. Tämän version soundi on hieman pehmeämpi kuin tavallisesti Fendereissä, mutta kuitenkin yllättävän jäntevä.
Varsinnaiseksi klassikoksi nousi kuitenkin vasta vuoden 1957 tulkinta aiheesta, joka on varustettu kahdella humbuckerilla ja viimeistelty kauniilla liukuvärityksellä.
Uudistetun version soinnissa oli nyt selvästi enemmän potkua ja lämpöä, mikä myöhemmin 60-luvulla auttoi kitaristejä loputomman sustainin metsästämisessä.
Hieman näyttävämpi musta (tai valkoinen) Les Paul Custom -mallikin on jo pitkään monien rock- ja metallikitaristien suosiossa (mm. Keith Richards, Randy Rhoads, Zakk Wylde).
Aloittelijan näkökulmasta Les Paul -kitaran hyvät puolet ovat sen kiinteä talla, jonka ansiosta virittäminen on helpompaa kuin esim. Stratocasterilla, ja Gibsonin pikkuisen lyhyempi mensuuri sekä loiva otelaudan kaarevuus, jotka tekevät kielten venytymisestä tuntuvasti helpompaa.
Huonoja puolija ovat Les Paul -kitaroiden suurempi paino, kun niitä vertaa Fender Stratocaster- tai Telecaster-malliin. Kaikissa Gibson-kitaroissa on myös taakse kallistuva viritinlapa, joka voi mennä helpompi rikki, jos kitaraa pudotetaan. Gibsonin tai kopion ostaessa kannatta siis hankkia myös ainakin paksusti topatun kuljetuskassin tai, jos budjetti salli, oikean kitaralaukun, jos sellainen ei kuulu hintaan.
Berka testaa -sarjassa esittelen soittimia ja laitteita, jotka eivät ylitä Riffi-lehden uutiskynnystä.
Fenderin ensimmäinen uusintapainos vanhasta mallista ilmestyi jo vuonna 1968. Silloin CBS/Fender kaivoi esiin ensimmäisten Precision-bassojen speksit ja toi uusinnan markkinoille nimellä Fender Telecaster Bass.
Telecaster-bassolla oli pieni lapa, kulmikas runko ilman viisteitä ja yksikelainen, Telecaster-kitaran tallamikkiä muistuttava mikrofoni.
Koska Telecaster-basso ei ollut suuri myyntimenestys, koki malli perusteellisen uudistuksen jo vuonna 1972. Pääero ensimmäisen ja toisen version välillä on uudistetun mallin isokokoinen humbucker kaulan lähellä. Mikrofoni oli humbuckerin keksijän, Seth Loverin, käsialaa.
Squier Precision TB on hyvin uskollinen esikuvalleen, mutta eroja ja nykyaikaisia parannuksiakin löytyy:
TB:n vaahterakaula on kiinnitetty tiukasti perinteisellä ruuviliitoksella, jossa käytetään neljä ruuvia. Alkuperäisversiolla oli CBS/Fenderin myöhemmin epäluuloja herättänyt Tilt-Neck-liitos.
Kaulan ohut mattalakkaus näyttää ehkä hieman aneemiselta, mutta tuntuu paljon ”nopeammalta” kuin vanhan paksu polyesterikerros. Soittotuntuma on myös nykyaikaistettu loivemmalla otelaudan radiuksella ja paksuilla nauhoilla.
Runko on veistetty lehmuksesta, mutta sekä etu- että takapuoli ovat saaneet ylleen näyttävät saarnivanerit, jotka antavat mallille sen oikean 1970-luvun ulkonäön. Kolmivärinen liukuväritys on kaunis ja asiallisesti viimeistelty. Mukavuudestakin on huolehdittu Squierissa – Precision TB:n rungossa on etuosassa viiste käsivarsille.
Metalliosat ovat perinteen mukaisia: kookkaat, vintage-tyyliset avoimet virittimet, jotka tuntuvat asialliselta, sekä 1951-tyylinen Fender-talla kahdella messinki-tallapaloilla. Intonaation säätö ei ehkä ole ihan samaa luokkaa kuin nykybassoissa, mutta kielitys läpi rungon pitää huolta hyvästä sustainesta.
Elektroniikka on passivista – kookas kaulahumbucker, volume- ja tone-säädin, siinä kaikki.
Squier Vintage Modified Precision TB:n soundi on iso, mehukas ja varsin leveä, muttei koskaan tukkoinen. Pitkä mensuuri sekä vaahterakaula pitävät huolen siitä, että soinnin selkeys säilyy myös kaulahumbuckerilla. Ja jos kaipaa oikeaa syväbassoa, tone-säädin hoitaa asian hetkessä.
Squierin TB on mielestäni loistava basso blues-, reggae- tai r&b-bändin basistille.
Almost all pickups found on electric guitars are based on electromagnetic induction, which means creating an electrical current by using a changing magnetic field and a coil of copper wire.
In contrast to a dynamo or a power generator, both the magnet and the coil are stationary in a guitar pickup. Here the guitar string’s vibrations ”mix up” the magnetic field and cause a current to flow.
The resulting weak electrical signal passes through the guitar’s controls and – via the lead – on to the guitar amplifier, where the signal is amplified, so it can drive a speaker.
While virtually all pickups follow the same basic principles they are generally divided up into four types according to their different build:
* singlecoil pickups
* P-90
* humbucking pickups
* active pickups
****
The singlecoil pickup
The singlecoil pickup is the oldest and most basic pickup type of all. The most common singlecoils are the ones used in Fender Telecaster and Stratocaster -guitars, where six slug magnets are stuck into two plates made from vulcanised fibre. The coil is then wound around the magnets.
These slim and tall pickups tend to have a bright, cutting sound.
The P-90 is the oldest Gibson-pickup still in regular use. Even though the P-90 is also a singlecoil pickup, it is put into its own category due to its different build.
Here the coil is wound around a plastic coil former with two oblong magnets stuck on underneath. The coil is much flatter and wider than a Fender-style singlecoil.
A wider coil isn’t able to pick up high frequencies (treble) as well as a narrow one, which is why a P-90 generally has a more middly tone than a Fender-singlecoil:
The P-90 is build in two main versions. For installation on semi-solid guitars a bottom-plate with installation brackets is used in combination with the so-called dog ear -cover. On solidbody guitars the P-90 is mostly installed with two long screws through the top of the unit, and a smaller ”soap bar” cover is used.
****
The humbucker
Singlecoil pickups sound great, but they all have one problem in common – they pick up noise from transformers, fluorescent lights, computer monitors, DVD-players etc, because a copper coil always acts as an antenna.
In the mid-1950 engineers started to develop ideas for noise-free guitar pickups. These days the anoraks like to debate who came first – Ray Butts, who invented the Filtertron-pickup for Gretsch, or Gibson’s Seth Lover.
In any case, in the end Gibson’s unit became the de facto industry standard.
The Gibson-type has two coils arranged next to each other, with a single oblong magnet stuck underneath, between the coils and the pickup’s bottom plate. Because the coils are wound in opposite directions, but their magnetic polarity is different, the noise is cancelled out while the guitar string’s vibration is picked up.
The original pickups were built with metal covers, but in the mid-Sixties some Blues-players (for example Eric Clapton) discovered you could squeeze out a few more drops of treble once the cover is removed (don’t try this at home, you can easily ruin the pickup).
Thanks to its twin coils a humbucker generally sounds bigger and fatter than a singlecoil, which is great for achieving overdriven and distorted tones.
The main difference between an active pickup and the three other pickup types is that the active pickup is equipped with a built-in pre-amplifier. Most active pickups are humbucking and come either in the Gibson-humbucker size or shrunk to fit a Stratocaster-pickup’s dimensions.
Thanks to their preamps most active pickups have a healthy output signal with a very clean tone. Most active units’ guts are sealed with plastic resin inside their cover, making them practically immune to feedback (a loud, howling or whistling sound from the amp) even at very high volume levels. This is why active pickups are very popular in the Metal genre.
The only drawback is that your guitar won’t work without a 9 V -battery.
Why do most electric guitars have more than one pickup?
The position of a pickup on a guitar influences what the pickup ”hears”.
The closer the unit is moved towards the bridge, the brighter and sharper the sound gets. The closer you move to the end of the fretboard, the warmer and fuller the sound becomes.
If a guitar is equipped with with more than one pickup you can use a switch to quickly select the desired guitar sound – either by selecting a pickup on its own or by combining two (or even three) units.
Here I’m switching from the neck pickup to the bridge pickup and back again:
Perinteiset sähkökitaran mikrofonit perustuvat sähkömagneettiseen induktioon, siis ilmiöön, jossa muutos magneettikentässä tuottaa sähkövirran lähellä olevassa kuparisilmukassa (kela).
Ero sähkögeneraattorin ja kitaramikin välillä piilee siinä, että generaattorissa joko kela tai magneetti liikkuu. Kitaramikrofonissa sekä kuparikela että magneetti ovat liikkumattomia – sähkökitaroissa kielten värähtely mikin magneettikentässä indusoi (tuottaa) pientä määrää sähköä.
Tämä erittäin heikko sähkövirta kulkee sitten kitaran säätimien ja kytkimien läpi kitarajohdon kautta vahvistimeen, jossa kitaran heikkoa sähkösignaalia vahvistetaan riittävästi, että kaiuttimesta kuulee ääniä.
Vaikka käytännössä kaikki kitaramikit toimivat samalla periaatteella, on olemassa neljä päätyyppiä, joilla on hieman eriäviä detaljiratkaisuja:
• yksikelainen
• P-90
• humbucker (tai kaksikelainen)
• aktiivimikki
****
Yksikelainen(engl. single coil tai singlecoil pickup)
Yksikelainen mikki on vanhin mikrofonityyppi. Yleisimmät ovat Fender Telecasterissa ja Stratocasterissa käytetyt mallit, jossa kuusi lyhyitä tankomagneettia on kiinnitetty kahdelle kuitulevylle. Magneettien ympäri on sitten käämitty kuparikela.
Kapeasta ja korkeasta mikistä lähtee raikas ja hieman teräväkin ääni.
Vaikka Gibsonin P-90 on myös yksikelainen mikrofoni, pidetään tätä mikkiä yleensä omaksi tyypiksi sen erilaisen rakenteen vuoksi.
P-90-mikrofonissa on kaksi tankomagneettia, joita on liimattu kelan alle. Kela on sekä matalampi että huomattavasti leveämpi kuin Fenderin yksikelaisissa mikeissä.
Leveä kela ei pysty välittämään niin korkeat äänet kuin kapea vastine, minkä vuoksi P-90 kuulostaa selvästi keskiäänivoittoisempi kuin Fenderin mikrofoni:
Kun P-90 asennettaan puoliakustiseen kitaraan käytetään sellaisen mikrofonikuoren, jossa on ”korvat” (engl. dog ear cover). Monessa lankkukitaroissa taas P-90 esiintyy ”saippuapalana” (engl. soapbar pickup).
****
Humbucker (engl. ”bucks the hum” = vastustaa huminaa)
Yksikelaisten mikkien heikko kohta on, että ne poimivat kitaraäänen lisäksi myös ulkoiset hurinat ja huminat (loistoputkista, muuntajista, tietokonemonitoreista, dvd-soittimista jne) vahvistettavaksi. Kaikki kelat kun ovat samalla myös sähkömagneettisia antenneja.
1950-luvun keskivaiheella syntyi idea häiriövapaasta kitaramikrofonista. Nykyään asiantuntijat riitelevät joskus siitä kuka ensimmäisen humbuckerin todella keksi – Ray Butts, joka kehitti Gretschille Filtertron-nimisen mikin, vai Gibsonin Seth Lover.
Totta on kuitenkin, että Gibsonin humbuckerista tuli kitaramaailman standardi.
Gibson-humbuckerissa on kaksi vierekkäistä kelaa, joilla on yhteinen tankomagneetti kelojen ja mikrofonin metallisen aluslevyn välillä. Koska kelat on kytketty vastavaiheessa, mutta samalla kelojen magneettinen polariteetti on vastakkainen, häiriöäänet summaavat lopullisesta signaalista pois ja ainoastaan kielten värinä kulkee eteenpäin vahvistimelle.
Alkuperäisissä humbuckereissa oli aina metallinen suojakuori. 1960-luvun blues-miehet (esim. Eric Clapton) saivat kuitenkin selvillä, että kuoren poistaminen (HUOM: ainoastaan kitararakentajan homma! Älä missään nimessä kokeile tätä kotona!) lisää hivenen verran kirkkautta sointiin.
Kahden kelan ansiosta humbucker on myös voimakkaampi kuin monet yksikelaiset mikrofonit, mikä on usein eduksi, kun haetaan kermaisia särösoundeja.
Aktiivimikrofoni poikkeaa tavallisesta kitaramikrofonista sisäisen etuvahvistimen ansiosta. Valtaosa aktiivimikeistä ovat humbuckereita – joko perinteisessä Gibson-koossa tai kutistettuna Stratocaster-kokoon.
Rakenteensa ja etuvahvistimensa ansiosta aktiivimikillä on tavallisesti puhtaampi soundi ja kuumempi signaali kuin perinteinen (passiivinen) mikrofoni. Lähes kaikissa aktiivimikrofoneissa sisälmykset sinetöidään hartsilla, mikä parantaa niiden mikkien vastustuskykyä kiertoa (kovaääninen ulina tai viheltäminen vahvistimen edessä) vasten. Tämän takia aktiivimikrofonit ovat niin suosittuja metal-kitaristien parissa.
Haittapuoli on ettei kitara toimi ilman (9 V) paristoa.
Miksi kitaroissa on usein enemmän kuin yksi mikrofoni?
Mikrofonin tarkka sijainti tallan ja otelaudan lopun välillä on yksi tärkeä tekijä kitaran sähköisessä soundissa.
Mitä lähemmäksi tallaa mikrofoni asennetaan, sitä purevammaksi soundi muuttuu. Kaulan lähellä taas sointi on huomattavasti lämpimämpi.
Kun on enemmän kuin yksi mikki voi kytkimellä kätevästi ja nopeasti vaihtaa yhdestä soundista toiseen, tai jopa yhdistää kahden (tai kolmen) mikrofonin signaaleja.
Tältä se kuulostaa kun vaihtaa kaulamikistä tallamikrofoniin ja takaisin.
En tiedä miksi, mutta GibsoninEB-3 on ollut jo pitkään kiehtova soitin minulle.
Voi olla, että se johtuukin siitä, että se oli ensimmäinen sähköbasso, jonka soitin.
Olin neljätoista, ja soitin yhdessä opiskelijabändissä, jossa kaikki muut olivat luonnollisesti 20 v ja päälle. Mutta minulla olikin kaksi ässää hihassa: a) soitin pianoa ja b) olin melko taitava transkriboimaan biisejä suoraan levyiltä (tai kelanauhalta). Bändin basisti (ja keulahahmo) omisti EB-3:n ja sillä sain muutaman kerran soittaa – wow! 🙂
Gibson EB-3:llä on firman historiassa kunnia olla ainoa suhteellisen suosittu basso. Esimerkiksi tänä päivänä niin suosittu Thunderbird oli täysi floppi, ja sen tuotanto lopetettiin jo kuuden vuoden jälkeen (1963-1969). EB-3 taas oli tuotannossa vuodesta 1961 vuoteen ’79 saakka.
Bassossa oli sama mahonkirunko kuin SG-kitarassa. Koska alkuperäinen EB-3 on lyhyellä mensuurilla varustettu, soitin on hyvin kompakti ja kevyt.
Etumikrofoni on iso humbucker ja tallan vieressä on minihumbucker. Neliasentoisella kiertokytkimellä sai valittua kummankin mikrofonin yksitellen, molemmat yhdessä ja viimeinen valinta oli kummallisen kuristettu baritoni-vaihtoehto.
1970-luvun alussa kaulamateriaali muuttui mahongista vaahteraan, ja pian tämän jälkeen kaulamikrofoni siirrettiin lähemmäksi tallaa.
Vuosina 1969-74 myytiin myös täyspitkällä mensuurilla varustetun version – EB-3L – jolla oli lähes aina myös avoin viritinlapa. Pitkän kaulan takia EB-3L oli aika kaulanpainoinen.
EB-3:n pikkuveli on itse asiassa isoveli: EB-0 tuli markkinoille vuonna 1959 Les Paul Junior -rungolla.
Vuonna 1961 EB-0 muutettiin sitten SG-sarjan yhteensopivaksi. Myös EB-0:n mikrofonin sijainti siirrettiin 1970-luvulla hieman lähemmäksi tallaa. Vuosissa 1962-65 myytiin myös säröllä varustetun version (EB-0F).
Tällä hetkellä Gibsonin mallistossa on kaksi SG Bass -nimistä mallia. Faded-sarjan vaihtoehdossa on pyöreät otemerkinnät ja ohut mattalakkaus, kun taas Standard-bassossa on tavallinen kiiltävä viimeistelly, sekä otelaudassa crown-upotukset. Molemmissa on kytkimen sijaan Jazz-basson kaltainen elektroniikka – kaksi volumea ja master tone -säädin.
Edullinen tytärbrändi Epiphone tarjoaa jostain syystä EB-3:n ainoastaan pitkällä mensuurilla.
Manner-Euroopassa ja Englannissa saatava Club Edition on sekin EB-3L:n kopio, mutta se pääsee kuitenkin kosmeettisesti jo lähempää Gibsonia.
Epiphonen EB-0 on vaatimattomampi otus ruuvikaulalla, mutta sillä on ainakin lyhyt mensuuri.
EB-3:n (ja EB-0:n) leveä soundi ja notkea soitettavuus olivat 1960/70-luvun taitteessa hyvin suosittu bluesin, heavyn ja hard rockin piireissä.
Tunnetuimmat mallin soittajat ovat selvästi Cream-yhtiön Jack Bruce ja Freen basisti Andy Fraser.
Jos haluatte tietää lisää näistä malleista, kannattaa tilata Riffi 3/2000 (Epiphone EB-3 -testi) ja Riffi 3/2007 (Gibson SG Reissue Bass -juttu) täältä.
Tässä ovat Gibsonin omat esimerkkisoundit SG-bassosta:
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 